Part 2

Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.

Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.

Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta, oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli -- elleihän juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.

Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta -- Hannu Halle osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin, suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista. Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!

Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!

Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen, ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla. Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa, ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.

Kun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he neljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta käyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella muotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet maassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa, kumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he kyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut päästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa aikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja, kumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä pääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat suutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin -- tappelemaan taas. Heillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli vakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä kiusaa hänelle.

Sillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos kaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen kintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen herkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat hämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun vihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja kääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti häntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää peljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi myöhästyneensä kävelyretkellään.

V.

Hannu Halle.

Seuraavana aamuna palasi hän hyvissä ajoin kaupunkiin, pamppailevalla sydämmellä kumminkin. Saattoihan näet ylpeä kamreeri Piphan selittää hänen poissaolonsa kihlajaisista pahoin puolin, ja samoin oli mahdollista, että Pretzel oli jonkun sattuman kautta saanut tietää hänet syylliseksi patain hävitykseen. Hän oli vakuutettu kumminkin suoriutuvansa tästä pulmasta entisellä rohkeudellaan.

Lalenburg nukkui vielä rauhan unta, mutta talonsa ovella tapasi Hannu Halle kolme sanansaattajaa läheisestä kylästä. He olivat odotelleet häntä useampia tunteja. Ensimmäinen ilmoitti kiireisesti, että läheisessä kylässä oli tulipalo, johon häneltä pyydettiin ruiskuja, hänellä kun oli ruiskuhuoneen avain. Toinen julisti, että kolme taloa oli jo porona, mutta että lähikylistä oli saatu avuksi useampia ruiskuja. Kolmas teki tiedoksi, että tulipalo oli puoli tuntia sitten saatu onnellisesti sammutetuksi.

Hannu Halle tarttui syvämietteisenä leukaansa, loi tuiman katseen talonpoikiin, jotka lakki kourassa seisoivat hänen edessään, ja puhui kuin seuraa:

"Tomppelit! Jos koko kylä olisi palanut, niin teidän olisi ollut syy. Teidän olisi pitänyt tulla tänne hyvissä ajoin, ennenkuin tulipalo alkoi; silloin olisin minä hyvissä ajoin ehtinyt teidän avuksenne. Siinä tapauksessa en olisi lähtenyt maalle kävelemään enkä niin muodoin ollut yötäkään maalla. Koska tulipalo nyt kumminkin on sammutettu, niin mitäpäs siitä enempää! Olkaa toisen kerran hoksaavampia, jotta ennättäisin tarkastaa ja koetella ruiskuja. Lähtekäät nyt kotianne ja sanokaa esimiehillenne minun terveiseni."

Tuskin oli hän päästänyt sanansaattajat menemään ja syönyt aamiaista, niin jo saapui hänen luokseen muuan orpana, joka oli ollut eilisissä kihlauskekkereissä. Hän tuli kamreerin nimessä ilmoittamaan, että valtionrakennusmestarin poisjääminen kekkereistä oli syvästi loukannut herra kamreeria, jonka vuoksi hän, kamreeri, kohteliaimmin tiettäväksi tekee: kihlauksesta, häistä ja sukulaisuudesta ei tule kuuna päivänä yhtään mitään; valtionrakennusmestari älköön myös enää vaivatko itseänsä pyytämään herttaisen Rosinan kättä ja kavahtakoon samoin tästä puolin astumasta jalkaansakaan syvästi loukatun kamreerin alon kynnyksen yli, ellei tahdo olla syynä siihen, että hän varsin epämiellyttävällä tavalla lentää ikkunasta pellolle.

Rosinan menettäminen ei Hannun sydämmeen kovinkaan syvää haavaa iskenyt. Eikä se ikkunastakaan lentämisen uhkaus kovin valtavasti häneen vaikuttanut, sillä olihan hänen ensimmäinen yrityksensä siinä suhteessa onnistunut verraten hyvin. Kamreerin epäsuosio sitä vastoin oli hänelle varsin vastenmielistä. Tällä miehellä oli nimittäin suuri vaikutus kaupungin ja valtakunnan raadissa ja täydellä syyllä, sillä kaiken henkisen köyhyytensä ohella oli hän paikkakunnan rikkaimpia miehiä.

Orpana viittaili kumminkin varsin ymmärrettävällä tavalla, ett'ei herra Piphan sentään olisi niin kovin pahakseen ottanut valtionrakennusmestarin leväperäisyyttä, jollei kaupunginkirjuri Mucker, kiero mies, olisi jumalattomilla huomautuksillaan yllyttänyt hänen vihaansa. Herra Mucker näkyi nimittäin itsekin pitävän hyvää silmää Rosinaan ja hänen aarteihinsa. Sitä paitsi ei Mucker suinkaan ollut Hannu Hallen parhaimpia ystäviä. Ja siihen oli syynä se, että kun Mucker, nykyistä virkaansa hakiessaan, oli juuri lähtemäisillään korkea-arvoisten maistratin herrain luokse kumarrusmatkalle, oli Hannu sanonut tahtovansa pyyhkäistä Muckerin kasvoilta muutaman mustepilkun, mutta sen sijaan noennutkin ne aivan armottomasti. Ja Mucker oli mies, joka ei voinut tuollaista poikamaista kujetta unohtaa, ei ikipitkinä päivinä. Ei hän sanoja turhaan tuhlannut, mutta sitä enemmän oli hänellä hampaan kolossa. Puhuessaan ei hänellä ollut tapana katsoa ketään silmiin; hän myhäili vain mehevästi, kun puhua olisi pitänyt. Oli hän myös hieman ylpeä pulskasta vartalostaan ja kehaisi usein koreata käsialaansa, jonka kaltaista ei muka ollut yhdelläkään kirjailijalla koko Europassa.

Hannu Halle sai vielä samana päivänä kuulla, mitä kaikkea hänen eilinen hyökkäyksensä Pretzelin patavarastoon oli aikaan saanut. Saipa hän kuulla senkin, että Mucker pitää juuri häntä eikä ketään muuta kaiken tuon melun ja pauhinan syynä. Mucker oli nimittäin, saatuaan tapauksesta tiedon, heti kohta omassa personassaan lähtenyt asiapaikalle tutkimaan ja tarkastamaan. Ensimmäiset padan palaset oli hän löytänyt valtionrakennusmestarin talon kohdalla ja niitten joukossa myös perlamuttinapin, juuri sellaisen kuin Hannu Halle käytti. Nämä seikat ja hänen poissa-olonsa kihlajaisista olivat Muckerin mieiestä merkillisessä yhteydessä keskenään. Huhuttiinpa jo sellaistakin, että Mucker aikoo nostaa raadin edessä varsinaisen kanteen Hannu Hailea vastaan ei ainoastaan yleisen maanrauhan häiritsemisestä, vaan myöskin ruiskujen lähettämisen viivyttämisestä. Mutta valtionrakennusmestari, mies rohkea ja pelvoton, antoi palttua kaikille näille uhkauksille. Ja vaikka kaupunginkirjurin puolelle kallistuivatkin ensinnä kamreeri Piphan, toiseksi oltermanni Pretzel, joka vaati runsasta vahingon korvausta, sitten koko pappilan väki, joka oli rummuttanut tuon kovan onnen kahvijutun ympäri kaupunkia, ja sitten vielä monet muut, niin luotti Hannu Halle onneensa kuin Caesar ja kaunopuheliaisuuteensa kuin Ciceroni. Ja sillä välin pani hän itsekin kiireimmiten kuteille salaliiton, elleihän juuri itse Muckeria, niin ainakin Muckerin pitkää perukkipalmikkoa vastaan, jota mies kehui pisimmäksi koko kaupungissa ja jonka puolesta hän oli kovin ylpeä, vaikka Lalenburgissa oli jo ammoisista ajoista vallinnut sellainen tapa, että kaupunginkirjurin niin kuin pormestarinkin oli velvollisuus virassa ja ammatissa pitää vain tavallista suortuvaperukkia. Tuo palmikko oli jo kauvan aikaa ollut monen rehellisen kansalaisen silmätikkuna, ja muutamat isänmaan parasta harrastavaiset teurastajat olivat jo kerran vannoneetkin hakkaavansa sen poikki, nimittäin sen palmikon.

Huhu tästä salaliitosta levisi kulovalkeana yli koko kaupungin, sillä kaikki, mitä Lalenburgissa, jopa tasavallan salaisessa raadin neuvottelussakin tapahtui, levisi joka kerta kaikkein suurimpana salaisuutena ensin suusta korvaan ja sitten korvasta suuhun, kunnes kaikki tiesivät koko asian, niin mies- kuin naisväkikin. Tämä kaikki oli vallan mukavaa, ja siten säästyi kansalaisilta paljo rahaa, kun ei näet tarvinnut tilailla sanomalehtiä.

Kumpikin puolue varustelihe nyt ja värväili innokkaasti liittolaisia tuleville valtiopäiville. Senkaltaisia ei pidetty kuin kerran viikossa. Ja kun hallituksen jäsenet, istunnon jälkeen, olivat hajaantuneet kukin kotiansa, silloin hallitsi Lalenburg, tasavalloista paras, itse itseänsä, muitta mutkitta, sillä toinen pormestari myöskenteli viikon varrella kahvia ja mauksia, toinen valmisteli nauhoja, kamreeri hoiti viinianniskelua, yksi raatiherroista laittoi makkaroita, toinen paistoi sämpylöitä j.n.e. Jokainen oli omassa itsessään vakuutettu siitä, että tämä tällainen menettely se edistää valtakunnan aineellista vaurastumista paljoa varmemmin kuin kaikki nuo moninaiset protokollat ja suplikit kanslioissa ja raastuvissa.

VI.

Kaikkialle.

Jo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli otettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset tosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu kuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut ristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin kaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri heidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset kaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas ystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin kerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja vavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello kutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja lalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät virkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa käsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen, mylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua kangaspuilleen; -- kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan sitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan ja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja lähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on tultu.

Raati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin toista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria, jonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.

Ensin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin pyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.

-- Mistä pitää minun saada sanoja, -- lausui hän, -- kyllin voimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi meidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös tuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit, on ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole vielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla matkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita. Jaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo piskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on kaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä huonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä salaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on paneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen myötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä Halle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä joku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen matkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä Hannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi turmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja kaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko valtakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.

Tämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla esimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä puhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä saviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta, suunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista seurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin makasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi itkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että kamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli nyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu Hallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi horjahtaneen.

Pian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen arvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi, joka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään mitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri Mucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon porttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme minuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas tulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että pääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä, koskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli tapahtunut. Ja sitä paitsi -- mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä olisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä ruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin kerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.

Mutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että Hannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä sanoilla:

-- Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei minun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että viimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa ja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan hopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä myllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan Hannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme sisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut meidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki, mutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha ja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme edessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien valtamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän päämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö pitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja? Pitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone kukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?

Ja nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että kuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat päässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin uudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.

Hätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien silmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset hengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia katseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään rientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet vapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää puheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta ylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat vaan varsin kummallisesti.

Äkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari astui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän jätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki hörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti majesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen: "Valtiollista, äärettömän tärkeätä!"

Sanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan unohdettu.

Tuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät lähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin suinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin, jott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi heiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että melkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä, ainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.

Ja hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa liikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa, mutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi suorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi syy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.

Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta. Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat, että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi, että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin hiljaisuutta.

Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon. Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.