Part 1

HANNU HALLE KAIKKIALLE

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Vapaasti Suomensi

Samuli S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

I.

Hannu Halle.

Kuuluisan Hannu Hallen palajaminen ulkomaan yliopistosta isäinsä kaupunkiin muodostaa, syystä kyllä, käännekohdan Lalenburgin tasavallan ja, jos tahdotte, koko Europankin historiassa. Ainakin piti jokainen Lalenburgin kansalainen pienen valtionsa ja kaupunkinsa asioita niin tärkeinä, ett'ei ainoastaan lähimpäin, vaan kaukaisimpainkin kansain piti ehdottomasti kiinnittää niihin huomionsa. Jokainen siellä oli myös lujasti vakuutettu siitä, että jos Lalenburgin vanhoille rehellisille elikkä patriseille tapahtuisi pieninkään loukkaus, silloin olisi Europan valtakuntain pyhä tasapaino kerrassaan mennyttä kalua, ja koko maailma, Uralista alkaen hamaan Tajoon asti, oli käypä haarniskaan ja sotisopaan.

Asia on nimittäin se, ett'ei valtakunnan suuruus ja mahtavuus asu sen laajuudessa, vaan kansalaisten ja lopultakin esivallan hengessä ja voimassa. Kansat itsessään eivät ole kuin nollia vaan. Esivalta yksin on se luku, joka asettuu tämän nollan eteen, ja silloin vasta se nollakin jotain merkitsee.

Hannu Halle oli edesmenneen pormestarin, Pietari Hallen, poika. Pietari herra oli ollut vuosisatansa etevimpiä valtiomiehiä. Hänen ylevä, ihmis-ystävällinen henkensä ei ollut milloinkaan häirinnyt Europan rauhaa. Tiedoissa oli hän kaikkia aikalaisiansa korkeammalla, arvosteluissa erehtymätön. Minkä asian hän kerran ratkaisi, se oli ihan kohdalleen osattu. Älykkäissä hoksauksissa ja sanasutkauksissa ei ollut hänelle verran vetävätä. Ja kaikki tämä tapahtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli maistratin esimies. Ei se, mitä hän todella oli tehnyt, vaan kaikki se, mitä hän vielä olisi voinut tehdä, -- se se oli aikakirjoihin tuleva ja paksut teokset täyttävä ja kohottava hänet, elleihän juuri yli kaikkien niitten jalojen ruhtinaitten, kuin maa päällään kantanut on, niin ainakin ihan heidän tasalleen. Kuolema riisti suuren Pietari Hallen liian aikaisin Lalenburgilta, eikä muu voinut lohduttaa valtakunnan oikeutettua, äänetöntä murhetta kuin hänen jälkeläisensä, herra pormestarin Tobias Krachin etevä kunto ja hyvät avut.

Nuori Hannu Halle oli käynyt opinnoilla ulkomailla, ollaksensa sitten kyllin ansiollinen astumaan siihen patrisin arvoon, mikä hänelle kerran tuleva oli. Kyllähän Lalenburgissakin oli hyvä koululaitos, mutta se oli vain alhaisempia porvariluokkia ja köyhempiä patriseja varten. Lalenburgin suuret miehet olivat nähkääs jo ammon aikoja sitten käsittäneet sen, minkä muut valtioviisaat vasta myöhemmin ottivat periaatteeksensa, sen nimittäin, että valistus ja tiedot ovat sitä pahinta myrkkyä, mitä kansalle antaa voi. Kaikki se paha, mikä Europpaa on kohdannut, on suureksi osaksi ollut seurauksena itsenäisestä ajattelemisesta, ja jos tämä jo monarkioissakin saattaa olla niin turmiollista, että sihteeri useinkin on viisaampi ministeriänsä, ja että kapteeni tai luutnantti huomaa ylipäällikkönsä strateegiset ja taktilliset synnit, jotenka siis ylimmäiset keikahtavat alimmaisiksi -- mitästä sitten vapaissa valtioissa!

Siitäpä syystä olivat Lalenburgin herrat jo aikaisin panneet käytäntöön sellaisen ihanan asiain menon, että jokaiselle kansanluokalle tipauteltiin viisauden lähteestä parahiksi sen verran kuin ruumiin ravinnoksi ja hengen pitimiksi tarvittiin. Tämän vapaan tasavallan alle kuului pari alamaista kylää, ja niissä oli hallitus esi-isiltä perityllä isällisellä lemmellä säätänyt ja tiettäväksi tehnyt, että talonpojat saavat perustaa koulun tai olla perustamatta ja maksaa opettajalle palkkaa tai olla maksamatta. Ja maan-ukot ne terveellä ihmisjärjellään käsittivät tietysti itsestäänkin sen ikuisesti pysyvän totuuden, ett'ei talonpoika tieteitä tarvitse, osatakseen peltoa kyntää. He kasvoivat ja lisääntyivät niin muodoin jumalanpelvossa ja hurskaassa yksinkertaisuudessa yhtä hyvin kuin muutkin, ja paisuivat ja lihosivat niin, että lysti oli heitä katsella. Ylipäänsä pöyhistelihe Lalenburgin hallitus, ja täydellä syyllä, hyvinkin paljon kansansa kukoistavan tilan johdosta. Kansa oli sen mielestä tuommoinen lauma, joka oli sen hoidettavaksi ja lihotettavaksi uskottu. Mitä pulleampi oli mies, sitä suurempi oli hänellä arvo kanssa. Sama oli laita kaupungissakin. Ja niinpä läksi, aivan kuin itsestään, Lalenburgissa kukoistamaan yksi noita ylistettäviä valtiojärjestyksiä, jotka ovat tunnetut ainoastaan Kiinassa, Japanissa, Egyptissä ja muissa kuuluisissa valtakunnissa itäisillä mailla. Talonpojan pojasta tuli jälleen talonpoika, eikä hänestä ikipäivinä muuta voinut tullakaan; käsityöläisen pojasta tuli käsityöläinen, papin pojasta pappi, kauppamiehen pojasta kauppamies, raatiherran pojasta raatiherra. Ken toisin ajatteli, se oli rajupää ja kansan villitsijä, joita välistä myös metafysikoiksi ja jakobineiksi ja sen sellaisiksi sanotaan.

Tämän mielenrauhan säilyttämiseksi ja kaikenlaisten uusien hankkeitten ehkäisemiseksi pantiin erittäin onnistuneita sensuurilaitoksia voimaan. (Lalenburgin esimerkkiä seurasivat sitten muut valtakunnat vasta paljoa myöhemmin.) Niin sanottujen rajupäitten kirjoitukset ja kirjat kiellettiin asianmukaisella varovaisuudella. Sallittuja olivat ainoastaan virsikirjat ja rukouskirjat kuin myös katkismukset. Lalenburgin sanomalehdessä ei ollut kuin ulkomaan uutisia. Lalenburgin kaupungista ja tasavallasta ei saanut muuhun maailmaan hiiskahtaakaan, jott'ei joku tärkeä valtiosalaisuus tulisi ilmi. Silloin vaan kuin raatiherroja oli valittava tahi kun jotain luvallista saattoi kaupungista kehaista ilman vaaraa ja vahinkoa, silloin vaan toitautti Lalenburgin Sanansaattaja torveensa, ja silloin lausuttiin ylistystä sille, mikä kiitosta ansaitsi, muille valtakunnille yhdeksi esimerkiksi ja runsaiksi aineen lisiksi tuleville historioitsijoille. Ja silloin heräsi nuorissa patriseissa halu ja pyrintö saamaan myöskin jotain ylistettävää aikaan.

Samallainen halu ja pyrintö hehkui Hannu Hallessakin. Mutta olipa jo luontokin tuhlannut tälle armaalle nuorukaiselle ylenmäärin antimiaan. Hän oli määrätty suurta toimittamaan maailmassa. Se oli ilmeistä se. Etummaisimpana hänen eduistaan mainitsemme täydellä syyllä sen harvinaisen ansion, että hän oli rikas ja monen rikkaan serkun ja tädin perillinen vastaisuudessa. Tuo hiljainen tieto ihmisessä, että hän on rikas ja on syntynyt muita hallitsemaan, se jo yksistään kohottaa hänet yli jokapäiväisen joukon. Se tekee miehestä viisaan, oppineen, älykkään, oikeamielisen, nerokkaan ja rakastettavan. Ulkomuodoltaankin oli hän varsin miellyttävä, ja minne hän vaan tuli, huomasi jokainen, että se mies se on luotu oman itsensä tähden. Hänen sanoissaan ja ryhdissään ja liikkeissään asui tuo luontevuus ja vapaus, jota muissa, alhaisemman sukuperän ihmisissä, sanottaisiin säädyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Ylevällä avomielisyydellä osasi hän puhua kaikesta, mitä ymmärsi ja mitä ei ymmärtänyt. Hän oli laajatietoinen ilman viisasteluja, sillä hän oli saanut tietonsa romaaneista, aikakauslehdistä ja oppineista sanomalehdistä, tarvitsematta lukea pitkäveteisiä kirjoja ja imaisten niistä kumminkin sen parhaan mehun itseensä. Niin sanottuun tietojen perinpohjaisuuteen ei hänellä sitä paitsi ollut halua eikä vetämystä. Alinomaa hän puuhasi ja touhusi, elohopeaa täynnä koko mies. Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi tietää kaikki, tahtoi sanoa kaikki, tehdä kaikki -- sanalla sanoen, hänellä oli täysi mitta niitä ominaisuuksia, joita halvempisukuisessa miehessä sanotaan näsäkkyydeksi, mutta jotka Lalenburgissa olivat vaikutuksilleen varsin tehokkaita, ja nehän ne suuresta valtiomiehestä tekevät universaali-neron.

II.

Kaikkialle.

Vilkkaan luontonsa elikkä hengen elävyytensä takia oli Hannu Halle yliopistossa kokenut yhdenkin mieliharmin. Raa'oilta ihmisiltä lienee välistä tullut vähän selkäänkin. Mutta maallisista kolttosista eivät säikähdä muut kuin pienet sielut. Hannu Halle ei moisista masentunut. Korkealla yli kohtalon myrskyjen ja ylevästi ylenkatsoen pakotusta seljässänsä, kulki hän yhä eteenpäin kerran valitsemaansa uraa, joka hänen kumppaniensa keskuudessa hankki hänelle tuon hieman hämärän ja harvinaisen liikanimen Heiska, joka kumminkin hallitsijani valta-istuimilla merkitsee ihan samaa kuin Suuri. Maailmassa nähkääs ei ole mitään itsessään suurta eikä pientä, elleihän paikka ja aika ja olot sitä sellaiseksi tee. Aleksander Suuri, niinkuin hänen ruotsalainen apinansa Kaarlo XII, ja Kaarlo Suuri, yhtä hyvin kuin hänen korsikalainen jäljittelijänsä, mitäs ne aikoinaan muuta olivat kuin Hannu Halleja kaikkialle, ja -- suuri oli heidän roolinsa kansain kärsimysten historiassa, mutta kukapa heitä siunaten muistelee!

Ja juuri tuo mielenlaadun vilkas perhon-omaisuus, tuo olla kaikkialla eikä missään, olla kaikki kaikessa, se hänet huomattavaksi teki ei ainoastaan hänen omassa maassaan, vaan muuallakin maailmassa. Hänen kansalaisensa olivat sitä paitsi tottuneet ajattelemaan varsin hitaasti ja ryhtymään toimiin ylen varovasti. Onni suosi häntä kaikkialla. Olikos sitten ihmekään, että suurin osa Lalenburgin kansalaisia piti häntä aivan erikoisena ilmauksena maailman ja ihmiskunnan historiassa! Kaikki sattuman oikut luettiin hänen tarmonsa merkeiksi, ja niinpä myös hänen monipuolisuutensa ansioksi pantiin tapauksia, joista hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan.

Heti kuin Hannu Halle oli palannut isäinsä kaupunkiin, huomasi jokainen hänen edistyneen iässä ja ymmärryksessä ja ruumiin mitassa. Päätään pitempi hän olikin melkein kaikkia kansalaisiansa, ja siitä syystä ruvettiin häntä, erotukseksi muista Hallen suvun jäsenistä, sanomaan lisänimellä suuri. Kuinka myöskin hengen ylevyys saattaisi saada moisen lisänimen, se ei iskenyt lalenburgilaisten mieleenkään, sillä eihän hengellä ole lihaa eikä luuta.

Muutaman vuoden perästä tapahtui, että kaupungin tasavallan korkea ja ylimmäinen raati oli uudistettava elikkä paremmin sanoen täydennettävä, ja silloin kohosi Hannu Halle, oikeutensa ja syntyperänsä nojalla, niitten arvoon, joitten hallussa korkein valta oli, ja jotka olivat valtakunnassa lainsäätäjiä, ja joitten joukosta oli tapana valita ylimpäin kunniasijain täyttäjät.

Olla "isänmaan isiä", se tuntuu nuoresta, eteenpäin pyrkivästä miehestä tietenkin varsin mieluisalta. Tätä korkeinta ylistysnimeä, jolla ennen muinoin jalo Rooma kunnioitti parhaimpia hallitsijoitansa, ja jota uudempina aikoina kansat ovat suurille miehillensä antaneet, tätä ylistysnimeä käyttivät Lalenburgin herrat raatimiehet sekä keskinäisissä juhlallisissa puhutteluissa että julkisissa kuulutuksissa, yksin leipä- ja lihataksainkin alla. Vähän aikaa tämän säätykorotuksen jälkeen sinkautti onni hänelle vielä tasavallan valtionrakennusmestarinkin arvon.

Onni, sanon minä, sillä paitsi konsulin-arvoa, johon oikein suljettujen ovien takana lipulla valittiin, jaeskeltiin kaikki muut virat Lalenburgissa -- arvan kautta. Tämä olikin ihmeteltävän viisasta. Ensinnäkin vältettiin sen kautta kaikki puolueet riitoineen, vehkeineen, joihin tasavalloissa tavallisesti on syynä kansalaisten kunnianhimo. Toiseksi sai nimitys täten jonkunlaisen pyhemmän muodon: itse taivashan se arvassa oli merkinnyt sen kaikkein ansiollisimman. Täten sattui kyllä välistä niinkin, että teurastajasta tuli tasavallan koulujen ylitarkastaja, parturista postitirehtöri, ravintolan-isännästä valtionrahastonhoitaja, mutta siitä oli seurauksena vain monipuolinen henkinen kehitys, jota muulla tavoin on ylen vaikea saavuttaa. Siten toteutui myös vanha, syvämietteinen sananlasku: kelle Jumala viran antaa, sille hän ymmärrystäkin kantaa. Ja tämä sananlasku, kuten tiedetään, on juuri Lalenburgista kotoisin.

Hannu Hallekaan ei niin muodoin ollut yhtään hämillään, tultuansa valtionrakennusmestariksi, vaikk'ei hän iässään ollut rakentanut humalariukujakaan pystyyn. Hänen valvontansa alle joutuivat nyt pääkaupungin molemmat kaivot, tasavallan maantiet, joilla ilman erityistä vaivannäköä saattoi mukavasti taittaa niskansa keskellä päivää, ja kaikki valtion rakennukset, ensi sijassa raatihuone, koulu ja ruiskuhuone, kuin myös kirkko pappiloineen. Nuoruutensa, rikkautensa ja uusien kunniavirkojensa takia tuli Hannu Hallesta peräti tärkeä persona valtakunnassa. Kaikki Lalenburgin mammat ja immet ajattelivat häntä hiljaisella odotuksella, ja hänkin tietysti ajatteli samalla muotoa heitä. Mutta Lalenburgin jumalattaria oli niin suuri paljous, että oli varsin vaikea päättää, kenelle heistä omenan antaisi.

Hän lentää liihoitteli kukkasesta kukkaseen, tutkistellen. Kaikkialla oli hänellä sydänkäpyjä ja kaikkialla hänen tähtensä sydänkipuja. Ei ollut sitä neitsykäistä, joka ei olisi pitänyt aivan selvänä, että tämän uuden Alkibiadeen sydän on juuri hänen omansa eikä kenenkään muun.

III.

Hannu Halle.

Nähtyään hänen epäröimisensä, kokoontuivat vihdoin serkut ja tädit yhteen, neuvoa pitämään valtionrakennusmestarin tulevasta puolisosta. Punnittaviksi otettiin tärkeimmät vaatimukset avioliittoon kelpoisuutta varten, kuin ovat: sukuperä ja varallisuus. Ja pitkällisen, visun mietinnän, tutkistelemuksen ja monen väitteen ja vastaväitteen perästä sai vihdoin serkkujen ja tätien yksimielisen kutsumuksen neitsykäinen Rosina Piplian, kaupungin ja valtakunnan kamreerin ainoa tytär, kaksitoista ajast'aikaa sitten kuolleen pormestarin tyttärentytär, kaupungin arvokkaimpain ja rikkaimpain perheitten läheinen sukulainen ja Lalenburgin nykyisistä kukoistavista kaunottarista rikkain perillinen.

Hannu Halle teki kyllä moniaan muistutuksen tätä valittua henkilöä kohtaan, mutta nuo muistutukset olivat jotenkin vähäpätöistä laatua. Neitsykäinen oli tosin kymmentä vuotta vanhempi häntä, mutta oli kumminkin pormestarin tyttärentytär. Hänellä oli tosin seljässään tuommoinen muotopuolinen muhkura, mutta hänellä oli rahaa. Hän oli sitä paitsi varttansa niin vähäinen, että hänen täytyi kurottaa kätensä sangen korkealle, voidaksensa käsikynkässä kulkea Hannu Hallen kanssa halki elämän laakson, mutta Hannuhan saattoi vallan hyvin kumartua tahikka pitää polviansa koukussa ja siten lyhetä hieman.

Koska nyt kaikki asiat ja asianhaarat niin ilmeisesti puhuivat armaan Rosinan eduksi, alotettiin varsinaiset keskustelut hänen vanhempainsa kanssa. Hannu Halle oli hyvillään siitä, että muut puuhasivat hänen puolestaan. Keskustelujen tulos oli mitä suotuisin. Ja niin tuli se päivä, jolloin Hannu Hallen oli omassa personassaan astuminen herra kamreerin ja rouva kamreerskan eteen, juhlallisesti pyytämään heidän tytärtänsä aviopuolisokseen. Tähän tärkeään tapaukseen, jota, maan tavan mukaan, oli säilytetty niin visusti salassa, että sen tiesi koko kaupunki, piti etevimmät sukulaiset puolelta ja toiselta läsnäolijoiksi kutsuttaman ja loistavat illalliset toimeenpantaman.

Sanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja juhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien paljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan kihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva koko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja sitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa! Valtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja sanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää olla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita suosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan tepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.

Saadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.

IV.

Kaikkialle.

Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se kaunotar, joka istui lähinnä häntä.

Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia. Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, -- sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä. Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota. Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui, mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.

Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle oman osan.

Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.

Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.

Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän -- tulta, ei maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista silmistä.

Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa. Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen, mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään, niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen ratkaista.

Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi, ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.

Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan.

Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin, ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka, niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita. Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki, mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen pimeä.