Part 2

MARTHA SISAR. Etkö sitten enää tunne minua, Hannele? Minä olen Martha sisar, muistatko? Olithan sinä meidän luonamme, etkö muista enää? Me rukoilimme yhdessä ja lauloimme kauniita lauluja. Eikö niin?

HANNELE (nyökkää iloisesti): Ah, kauniita lauluja!

MARTHA SISAR. Nyt hoidan minä sinua Jumalan avulla, kunnes paranet.

HANNELE. Minä en tahdo parantua.

MARTHA SISAR (maitokuppi kädessään): Tohtori sanoo, että sinun pitää juoda maitoa, että tulisit terveeksi jälleen.

HANNELE. Ah, sisar, minä kadun niin sydämestäni.

MARTHA SISAR. Ja uskot Herraan Jeesukseen Kristukseen? --

HANNELE. Minä uskon niin lujasti Vapahtajaani.

MARTHA SISAR. Silloin voit sinä odottaa rohkeasti ja levollisesti. -- Minä vedän nyt tyynysi suoraksi ja sinä nukut.

HANNELE. Minä en voi nukkua.

MARTHA SISAR. Koeta vaan.

HANNELE. Martha sisar!

MARTHA SISAR. No?

HANNELE. Martha sisar! Onko olemassa syntejä... Onko olemassa syntejä, joita ei saa anteeksi?

MARTHA SISAR. Nuku nyt, Hannele! Älä ajattele suotta sellaista.

HANNELE. Voi, sanokaa se minulle, oi, sanokaa, kuuletteko.

MARTHA SISAR. Sellaisia syntejä on kyllä. Synnit Pyhää Henkeä vastaan.

HANNELE. Jos minä olen tehnyt sellaisen...

MARTHA SISAR. Mitä sinä! Niitä tekevät vain hyvin huonot ihmiset. Kuten Juudas, joka petti Herran Jeesuksen.

HANNELE. Mutta voihan sentään... voihan sentään sattua.

MARTHA SISAR. Sinun täytyy nyt nukkua.

HANNELE. Minua niin pelottaa.

MARTHA SISAR. Sinun ei yhtään tarvitse pelätä.

HANNELE. Jos minä olisin tehnyt sellaisen synnin?

MARTHA SISAR. Sinä et ole sellaista syntiä tehnyt.

HANNELE (takertuu sisareen ja tuijottaa pimeään): Oi sisar, sisar!

MARTHA SISAR. Ole nyt rauhassa.

HANNELE. Sisar!

MARTHA SISAR. Mitä sitten?

HANNELE. Hän tulee heti. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Minä en kuule mitään.

HANNELE. Hänen äänensä. Ulkona. Kuunteles!

MARTHA SISAR. Ketä sinä tarkoitat?

HANNELE. Isä, isä -- tuolla hän seisoo.

MARTHA SISAR. Missä sitten?

HANNELE. Katso nyt!

MARTHA SISAR. Missä?

HANNELE. Vuoteen jalkopäässä.

MARTHA SISAR. Tässä on viitta ja tuossa hattu. Otetaan pois nuo pahat kapineet -- ja viedään tuonne Plescke-vaarin puolelle. Minä tuon kylmää vettä, niin laitetaan sinulle kylmä kääre. Olethan sinä hetken yksin, eikö niin! Mutta katso että makaat hiljaa, aivan rauhallisesti.

HANNELE. Ah, olenpas minä tyhmä. Se oli vain viitta, niinhän, ja hattu?

MARTHA SISAR. Mutta aivan, aivan hiljaa, minä tulen heti takaisin. (Menee, mutta palaa, kun eteisessä on pilkkosen pimeätä.) Minä panen kynttilän tänne eteiseen. (Uhaten vielä keveästi sormellaan.) Ja aivan rauhallisesti! ( Menee.)

(Huoneessa on melkein pimeä. Hannelen vuoteen jalkopäähän ilmestyy heti muurari Matternin hahmo. Villit juopon kasvot, punainen, takkuinen tukka, päässä kulunut sotilastakki ilman kokardia. Vasemmassa kädessään on hänellä muurarityökaluja. Hän on kietonut hihnan oikean kätensä ympäri ja pysyy koko ajan jännityksessä ikäänkuin valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään Hannelen kimppuun. Näystä leviää haalea valo, joka valaisee Hannelen vuoteen ympäristön.)

HANNELE (peittää pelästyneenä käsillään silmänsä, voihkii, vääntelehtii ja äännähtelee valittavasti).

NÄKY (käheästi, mitä suurimman vimman tukahuttamalla äänellä): Minne sinä jäit? Missä olet ollut, tyttö? Mitä olet tehnyt? Kyllä minä opetan. Kyllä minä näytän sinulle, varrohan. Mitä sinä olet ihmisille puhunut? Olenko minä lyönyt ja rääkännyt sinua? Hä? Onko se totta? Sinä et ole minun lapseni. Laita itsesi nopeasti ylös! Vähät minä sinusta! Voin heittää sinut kadulle jos tahdon. Nouse tekemään tulta. Joudutko siitä? Armosta ja laupeudesta olen pitänyt sinua talossa. Vai vielä siinä laiskottelemaan rupeat! No, tuleeko siitä mitään? Minä lyön sinua siksi kunnes sinä --

HANNELE (on noussut vaivaloisesti ja silmät ummessa laahustanut uunin luo, avannut suupellit ja vaipuu nyt pyörtyneenä maahan. Samassa tulee Martha sisar, kädessä kynttilä ja vesiruukku, ja Mattern-näky katoaa. Hän säpsähtää, huomaa Hannelen makaavan tuhassa, pelästyy, huudahtaa: "Herra Jeesus!" laskee kynttilän ja vesiruukun syrjään, juoksee Hannelen luo ja nostaa hänet lattialta. Hänen huutonsa saa muutkin köyhäinhoitolaiset tulemaan paikalle).

MARTHA SISAR. Minun piti vain mennä vettä noutamaan, niin sillaikaa hän nousikin vuoteesta. Auttakaahan minua, Hedvig, olkaa hyvä!

HANKE. No Hete, ole varovainen, muuten taitat siltä kaikki luut.

PLESCHKE. Minä luulen että sen tytön -- sen tytön -- on joku -- on joku loihtinut.

TULPE. Voipi olla hyvinkin, että se tyttö on loihdittu.

HANKE (äänekkäästi): Täällä se loppuu, sen minä sanon.

MARTHA SISAR (on Heten avulla vienyt Hannelen taas vuoteelle): Voi olla niin, rakas ystävä, mutta olkaa niin hyviä, näettehän te: sairasta ei saa enää häiritä!

HANKE. Mitäs häiriötä me sitten olemme tehneet?

PLESCHKE (Hankelle): Sinä olet hulttio -- hulttio olet -- hulttio, ettäs sen nyt tiedät -- ja -- ja -- ja -- sillä hyvä. Pitäähän sairaan -- sairaan -- senhän tietää lapsikin -- sairaan pitää saada olla rauhassa.

HETE (matkien häntä): Sairaan -- sairaan --

MARTHA SISAR. Minä pyydän teitä, olkaa nyt niin hyviä.

TULPE. Sisar on oikeassa, laittautukaa tiehenne.

HANKE. Osataan tässä mennä ilmankin, jos mieli tekee.

HETE. Kanakoppiinkos meidät yöksi ajetaan?

PLESCHKE. Kyllä sinulle tilaa löytyy -- on tilaa sinulle -- tiedät kyllä missä.

(Kaikki köyhäinhuonelaiset menevät.)

HANNELE (avaa silmänsä pelokkaasti): Joko hän meni? Joko meni pois?

MARTHA SISAR. Kaikki ovat poissa. Ethän sinä vain pelästynyt, Hannele?

HANNELE (yhä vielä pelon vallassa): Joko isä meni?

MARTHA SISAR. Eihän hän ole täällä ollutkaan.

HANNELE. Oli, sisar, oli!

MARTHA SISAR. Sinä olet nähnyt unta.

HANNELE (syvään huoaten, rukoilee sydämellisesti): Voi -- rakas Herra Jeesus!: -- Voi rakas Herra Jeesus! Suloisin, parhain Herra Jeesus: ota minut luoksesi, ota minut luoksesi. (Muuttuneena.)

Jos joutuisi hän ja ottaisi mun Luot' ihmisten kotiin Isän kaivatun.

Minä tiedän sen varmasti, sisar --

MARTHA SISAR. Minkä tiedät?

HANNELE. Hän on luvannut minulle. Minä pääsen taivaaseen, hän on luvannut sen minulle.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tiedätkö kuka?

MARTHA SISAR. No?

HANNELE (salamielisesti kuiskaten sisaren korvaan): Rakas herra -- Gottvald.

MARTHA SISAR. Mutta nuku nyt, Hannele.

HANNELE. Tiedätkö sisar? Opettaja Gottvald on kaunis' mies. Heinrich on hänen nimensä. Heinrich on niin kaunis nimi, eikö ole? (Sydämellisesti). Rakas, armas Heinrich! Sisar tiedätkö? Me vietämme yhdessä häät. Niin, niin, me molemmat: herra opettaja Gottvald ja minä.

Ja kun he oli kihlatut Niin yhdessä he kulki Häävuoteesehen valkeaan Yö heidät verhoons' sulki.

Hänellä on niin kaunis parta. (Hurmaantuneena.) Hänen päässään kukkii apilas. -- Kuuletko! -- Hän kutsuu minua. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Nuku, Hannele, nuku, ei kukaan kutsu.

HANNELE. Se oli Herra -- Jeesus. -- Kuule! Kuule! Hän kutsuu minua taas: Hannele! -- aivan selvästi: Hannele! aivan, aivan selvästi. Tule, seuraa minua.

MARTHA SISAR. Kun Jumala kutsuu minua pois, tahdon olla valmis lähtemään.

HANNELE (taas kuun valaisemana, kurottaa päätään, ikäänkuin suloista tuoksua hengittäen).

MARTHA SISAR. En, Hannele.

HANNELE. Syreenin tuoksua? (Yhä haltioituneemmin ja riemukkaammin.) Kuulehan! Kuulehan! Mitä kummaa se on? (Kuuluu kaukaa suloinen ääni.) Ovatko ne enkeleitä? Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Kyllä, minä kuulen, mutta tiedätkö, sinun täytyy nyt laskeutua hiljaa kyljellesi ja nukkua rauhassa huomisaamuun asti.

HANNELE. Osaatko sinäkin laulaa sen?

MARTHA SISAR. Minkä, lapsukaiseni?

HANNELE. "Uinu, pienoinen".

MARTHA SISAR. Tahtoisitko sen mielelläsi kuulla?

HANNELE (laskeutuu vuoteelle ja silittelee sisaren kättä): Äiti kulta, laula se minulle. Äiti kulta, laula se minulle.

MARTHA SISAR (sammuttaa kynttilän, kumartuu vuoteen yli ja puhuu puoliksi laulaen, kaukaisen soiton jatkuessa):

Uinu, pienoinen! Pihall' on lammas valkoinen,

(hän laulaa nyt ja huone pimenee täydellisesti).

Pihalla pieni pikko-pii Aitviertä yksin kuleksii Uinu, pienoinen!

(Hämärä valo täyttää nyt köyhäinhuoneen. Vuoteen reunalla, etukumarassa, laihoihin paljaisiin käsivarsiinsa nojautuen, istuu kalpea, haamumainen naisolento. Hän on avojaloin; valkea tukka riippuu valtoimena ohimoiden yli peitteelle asti. Kasvot surun uurtamat ja nääntyneet; syvällä kuoppiinsa painuneet silmät, vaikka ovatkin lujasti ummessa, näyttävät katselevan nukkuvaa Hannelea. Hänen äänensä on unissakulkijan yksitoikkoinen ääni. Ennenkuin hän saa sanan lausutuksi, liikuttaa hän, ikäänkuin valmistautuen, huuliaan. Hän näyttää ainoastaan ponnistamalla saavan ääntä rintansa pohjasta. Ennen aikojaan vanhentunut; posket kuopilla, laiha ja hyvin köyhästi puettu.)

NAISOLENTO. Hannele!

HANNELE (samoin silmät ummessa): Äiti kulta, rakas äiti kulta, sinäkö se olet?

NAISOLENTO. Niin, minä olen pessyt rakkaan Vapahtajani jalat kyyneleilläni ja kuivannut ne hiuksillani.

HANNELE. Tuotko minulle hyvän sanoman?

NAISOLENTO. Tuon.

HANNELE. Tuletko kaukaa?

NAISOLENTO. Sadantuhannen peninkulman päästä läpi yön.

HANNELE. Äiti, minkä näköinen sinä olet?

NAISOLENTO. Niinkuin maailman lapset.

HANNELE. Suussasi kasvaa kevätkieloja. Äänesi soi.

NAISOLENTO. Sen sointu ei ole puhdas.

HANNELE. Äiti, rakas äiti, kuinka sinä loistat kauneudessasi.

NAISOLENTO. Taivaan enkelit ovat monta sataa kertaa kauniimpia.

HANNELE. Miksi et sinäkin ole yhtä kaunis?

NAISOLENTO. Minä olen kärsinyt tuskaa sinun tähtesi.

HANNELE. Äiti, jää minun luokseni!

NAISOLENTO (nousee): Minun täytyy lähteä.

HANNELE. Onko siellä kaunista, missä sinä olet?

NAISOLENTO. On laajat, laajat niityt, suojassa tuulilta, salassa myrskyltä ja rajuilmalta, Jumalan huomassa.

HANNELE. Saatko levätä kun olet väsynyt?

NAISOLENTO. Saan.

HANNELE. Onko sinulla ruokaa, kun sinun on nälkä?

NAISOLENTO. Minä sammutan nälkäni hedelmillä. Janooni juon kultaista viiniä. (Väistyy taemmas.)

HANNELE. Menetkö pois, äiti?

NAISOLENTO. Jumala kutsuu.

HANNELE. Kutsuuko Jumala niin että sen kuulee?

NAISOLENTO. Minä kuulen kuinka Jumala kutsuu minua.

HANNELE. Koko sydämeni on palanut, äiti!

NAISOLENTO. Jumala on vilvoittava sitä ruusuilla ja liljoilla.

HANNELE. Vapahtaako Jumala minut?

NAISOLENTO. Tunnetko kukan, joka on kädessäni?

HANNELE. Taivaan avain.

NAISOLENTO (panee sen Hannelen käteen): Säilytä se Jumalan antamana panttina, jää hyvästi!

HANNELE. Äiti kulta, jää luokseni!

NAISOLENTO (väistyy taemmas): Vähän ajan päästä et näe minua, mutta vähän ajan perästä näet minut.

HANNELE. Minua pelottaa.

NAISOLENTO (väistyy yhä taemmas): Niinkuin tuuli vuorilla pelmuttaa valkoista lunta, niin on Jumala vainoava sinun kiusaajiasi.

HANNELE. Älä mene pois.

NAISOLENTO. Taivaan lapset ovat kuin yön sinervät salamat. -- Nuku!

(Pimenee taas vähitellen. Kuuluu kuinka suloiset poikaäänet laulavat toisen säkeen laulusta: "Uinu, pienoinen").

Uinu, pienoinen, Kas, parvi vierasten!

(Nyt täyttää kullanviheriäinen hohde yht'äkkiä huoneen. Näkyy kolme valoisaa enkeliolentoa, -- kauniita siivekkäitä nuorukaisia ruususeppeleet päässä, -- jotka laulavat laulun lopun molemmiltakin sivuilta alasriippuvista nuottilehdistä. Ei näy laupeudensisarta, eikä naisolentoa.)

Nuo vieraat kaukomatkaisat Ne enkelit on armahat, Uinu, pienoinen!

HANNELE (avaa silmänsä, tuijottaa hurmaantuneena enkeliolentoihin ja sanoo hämmästyneenä): Enkeleitä?

(Kasvavalla hämmästyksellä, purkautuvalla riemulla, mutta vielä ikäänkuin epäillen): Enkeleitä!!

(Suurimmalla riemulla): Enkeleitä!!!

(Lyhyt äänettömyys. Enkelit puhuvat toinen toisensa jälkeen soiton säestyksellä.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

Ei noilla kummuilla päivä Ole kultaansa sinulle suonut. Ei laakson vihreä nurmi Ole vehmaana laineillut eessäs.

TOINEN ENKELI:

Ei peltojen kultainen vilja Sun nälkäsi kaipuuta kuullut. Ei laitumen karjojen maito Sun maljahas vaahtoisna juossut.

KOLMAS ENKELI:

Maan kukkaset, suviset lehdot, Jotk' uhkuvat tuoksua, mahlaa, Värihehkussa loistain ja siintäin, Ei polkusi parrasta kainneet.

(Lyhyt äänettömyys.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

Me ensi terveiset tuomme Yösynkkäin aavojen halki; Ja siivillämme on onnen Ens' aamuhenkeys lauha.

TOINEN ENKELI:

Ja vaatteemme liepeissä meillä On ensi tuoksua kevään. Ja huultemme hehkussa kuultaa Koi kaukaa puuntavan päivän.

KOLMAS ENKELI:

On jalkaimme valona täällä Kotiseutumme vihreä hohde. Ja pohjalla silmäimme säihkyy Iankaikkisen kaupungin harjat.

TOINEN OSA.

(Kaikki on samoin kuin ennen enkelien ilmestymistä: laupeudensisar istuu vuoteen ääressä, jolla Hannele lepää. Hän sytyttää jälleen kynttilän ja Hannele herää. Sisäinen näky ei ole vielä jättänyt häntä. Hänen kasvoillaan kuvastuu vielä taivaallinen onni. Heti kun hän tuntee naisen laupeudensisareksi, alkaa hän puhua riemukkaalla kiireellä).

HANNELE. Sisar! Enkeleitä! Martha sisar, enkeleitä. -- Tiedättekö keitä täällä oli?

MARTHA SISAR. Hm. Joko sinä taas olet valveilla.

HANNELE. No arvatkaahan! Arvatkaa! (Riemusta huudahdellen.) 'Enkeleitä! Enkeleitä! Oikeita enkeleitä! Taivaan enkeleitä, Martha sisar! Tiedäthän... joilla on pitkät siivet.

MARTHA SISAR. No, jos sinä olet nähnyt niin kauniita unia. --

HANNELE. Oh, oh!... sanoo minun nähneen unia. Mutta mitäs tämä sitten on? Katsohan toki. (Tekee sellaisen liikkeen kuin näyttäisi kädessään olevaa kukkaa.)

MARTHA SISAR. Mitä sinulla sitten on siinä?

HANNELE. No katsohan toki.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tässä, katsohan!

MARTHA SISAR. Aha!

HANNELE. Haistahan.

MARTHA SISAR (on haistavinaan kukkaa): Hm. Hyvälle tuoksuu.

HANNELE. Ei, ei niin läheltä toki. Sinä katkaiset sen.

MARTHA SISAR. Se olisi kovin ikävä. Mikä se sitten oikeastaan on?

HANNELE. No, taivaan avain, etkö tunne sitä?

MARTHA SISAR. Vai niin!

HANNELE. Oletpa sinä --! No tuohan kynttilä. Pian, pian!

MARTHA SISAR (valaisten kynttilällä): Kas vaan, nyt minä näen.

HANNELE. Mitäs sanot nyt?

MARTHA SISAR. Mutta, tiedätkö, sinä puhut aivan liian paljon. Meidän täytyy nyt pysytellä aivan hiljaa, muuten herra tohtori suuttuu meihin. Hän on lähettänyt lääkkeitäkin. Me otamme niitä kohta, niinhän?

HANNELE. Ah, sisar! Teillä on sellainen huoli minusta. Ettehän te ensinkään tiedä, mitä on tapahtunut. No? No? Sanokaapas sitten, jos tiedätte. Kuka antoi minulle tämän? No? Tämän kultaisen avaimen? Kuka? No? Mistä tämä kultainen avain on? No?

MARTHA SISAR. Sen sinä kerrot minulle huomen-aamulla. Silloin olet sinä perinpohjin levännyt, olet terve ja raitis.

HANNELE. Olenhan minä terve. (Nousee istumaan, laskien jalkansa maahan). Näethän, sisar, minä olen aivan terve.

MARTHA SISAR. Mutta Hannele rakas! Niin ei saa! Sinä et saa sillä lailla.

HANNELE (nousee, torjuu sisaren luotaan, astuu muutaman askeleen): Päästä minut. Päästä minut. Täytyyhän minun -- mennä. (Pelästyy ja tuijottaa yhteen kohtaan.) Ah, taivaan herra!

(Musta enkeli, mustassa puvussa ja mustat siivet hartioilla näkyy huoneessa. Hän on pitkä, voimakas ja kaunis, kädessä pitkä kiemuroiva miekka, jonka kädensija on verhottu mustaan harsoon. Äänettömänä ja vakavana istuu hän uunin luona katsellen taukoamatta ja tyynesti Hanneleeseen. Valkoinen, oudon satumainen valo täyttää huoneen.)

HANNELE. Kuka olet? (Ei vastausta.) Oletko enkeli? (Ei vastausta.) Tuletko sinä minun luokseni? (Ei vastausta.) Minä olen Hannele Mattern, tuletko minun luokseni?

(Ei mitään vastausta. Martha sisar on sillävälin seissyt kädet ristissä, hartaana ja nöyränä. Nyt menee hän hiljaa pois huoneesta.)

HANNELE. Onko Jumala ottanut sinulta puhelahjan pois? (Ei vastausta.) Tuletko Jumalan luota? (Ei vastausta.) Oletko minulle ystävällinen? Tuletko vihamiehenä? (Ei vastausta.) Onko sinulla miekka vaatteesi poimuissa? (Ei vastausta.) Hyy! minua palelee. Viiltävä kylmä huokuu sinun siivistäsi. Vilu henkii sinusta. (Ei vastausta.) Ken olet? (Ei vastausta.)

(Äkillinen kauhu valtaa Hanneleen. Hän kääntyy kirkaisten ikäänkuin joku olisi hänen takanaan.) Äiti! Äiti!

(Sisään tulee naisolento laupeudensisaren puvussa, mutta kauniimpana ja nuorekkaampana kuin hän, pitkät valkeat siivet olalla. Hannele turvautuu olentoon, tarttuen hänen käteensä.) Äiti! Äiti! Täällä on joku.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

HANNELE. Tuolla, tuolla.

LAUPEUDENSISAR. Miksi sinä niin vapiset?

HANNELE. Minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, minä olen sinun luonasi.

HANNELE. Hampaani kalisevat kauhusta. En voi sille mitään. Minä pelkään häntä.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, hän on sinun ystäväsi.

HANNELE. Kuka hän on, äiti?

LAUPEUDENSISAR. Etkö tunne häntä?

HANNELE. Kuka hän on?

LAUPEUDENSISAR. Kuolema.

HANNELE. Kuolema.

(Hannele katsoo hetkisen vaiti ja kunnioittavasti mustaan enkeliin.)

Sen siis täytyy tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Sen kautta käy tie.

HANNELE. Täytyykö jokaisen mennä sitä tietä?

LAUPEUDENSISAR. Jokaisen.

HANNELE. Kosketko minuun kovasti, kuolema? Hän on vaiti. Hän ei sano mitään, vaikka minä mitä kysyisin, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Herran sanat kuuluvat selvinä sydämessäsi.

HANNELE. Minä olen usein kaivannut sinua kaikesta sydämestäni. Vaan nyt minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Valmistaudu.

HANNELE. Kuolemaan?

LAUPEUDENSISAR. Niin.

HANNELE (äänettömyyden jälkeen, arasti): Täytyykö minun maata arkussa raadeltuna ja ryysyisenä?

LAUPEUDENSISAR. Jumala on sinut vaatettava. (Ottaa esiin pienen, hopeisen kulkusen ja soittaa. Heti tulee, astuen äänettömästi kuten kaikki seuraavat olennot, pieni kyttyräselkäinen kyläräätäli, morsiuspuku, huntu ja seppele käsivarrellaan ja kädessä lasiset kengät. Hänellä on huojuva, koomillinen käynti, hän kumartaa ääneti enkelille, laupeudensisarelle ja sitten, kaikista syvimpään, Hanneleelle).

KYLÄRÄÄTÄLI (yhä kumarrellen): Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Yskäisee äänensä selvemmäksi.) Herra isänne, hänen ylhäisyytensä herra kreivi on suvainnut tilata minulta morsiuspuvun.

LAUPEUDENSISAR (ottaa räätäliltä puvun ja pukee Hannelen ylle): Tule, minä puen sen yllesi, Hannele!

HANNELE. (riemukkaasti liikutettuna): Ah, kuinka se kahisee.

LAUPEUDENSISAR. Valkeaa silkkiä, Hannele.

HANNELE (katselee ihastuneena pukuaan): Kyllä ihmiset nyt ihmettelevät miten hienona minä makaan arkussani.

KYLÄRÄÄTÄLI. Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Rykäisee.) Koko kylä puhuu vain siitä. (Rykäisee.) Mikä suuri onni sattui teille kuollessanne, neitsyt Hanna. (Rykäisee.) Teidän herra isänne. (Rykäisee.) Armollinen herra kreivi -- (rykäisee) -- on ollut piiripäällikön luona.

LAUPEUDENSISAR (panee seppelen Hanneleen päähän): Taivuta pääsi, taivaan morsian!

HANNELE (väristen lapsellisesta ilosta): Tiedätkö, Martha sisar, minä iloitsen kuolemasta. -- (Äkkiä epäillen sisarta.) Olethan sinä se?

LAUPEUENSISAR. Olen.

HANNELE. Olethan sinä Martha sisar? Ai, ei: minun äitinihän sinä olet?

LAUPEUDENSISAR. Olen.

HANNELE. Oletko kumpainenkin?

LAUPEUDENSISAR. Taivaan lapset ovat Jumalassa yhtä.

KYLÄRÄÄTÄLI. Jos nyt sitten sallitte minun, prinsessa Hannele. (Polvistuen hänen eteensä kengät kädessä.) Nämä ovat pienimmät kengät koko valtakunnassa. Niillä on kaikilla liian suuret jalat: Hedvigillä, Agneksella, Liesellä, Marthalla, Minnalla, Annalla, Käthellä, Grethellä. (On vetänyt kengät hänen jalkaansa). Sopivat, sopivat! Morsian on löydetty. Neitsyt Hanneleella on pienimmät jalat. -- Jos taas toiste jotain tarvitsette! Palvelijanne, palvelijanne! (Poistuu kumarrellen.)

HANNELE. Tuskin jaksan odottaa, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Nyt ei sinun enää tarvitse ottaa lääkkeitä.

HANNELE. Ei.

LAUPEUDENSISAR. Sinä olet aivan terve, Hannele!

HANNELE. Niin.

LAUPEUDENSISAR. Tule nyt kuolinvuoteellesi. (Tarttuu Hanneleen käteen, vie hänet hellästi vuoteen luo, ja Hannele laskeutuu siihen).

HANNELE. Nyt minä saan vihdoinkin tietää, mitä kuolema on. -- --

LAUPEUDENSISAR. Niin saat, Hannele!

HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla on pantti.

LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.

HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin): Täytyykö sen sitten tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Täytyy.

(Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)

HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.

(Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)

Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä henki! -- (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa, painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän aikoo -- hän aikoo -- kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.) Sisar, auta minua!

LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti, voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. -- Minä lasken pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.

(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa. Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla, kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan, taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta. Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)

GOTTVALD (hiljaisella äänellä): Hyvää päivää, Martha sisar!

LAUPEUDENSISAR. Herra Gottvald! Jumalan rauha teille!

GOTTVALD (katsoo Hanneleeseen, pudistaen säälivästi päätään): Tyttö, raukka.

LAUPEUDENSISAR. Miksi olette niin surullinen, herra Gottvald?

GOTTVALD. Onhan hän nyt kuollut.

LAUPEUDENSISAR. Älkäämme surko sitä, hänellä on nyt rauha ja rauhan suon minä hänelle.

GOTTVALD (huoaten): Niin, hänen on nyt hyvä olla. Hän on nyt päässyt suruista ja huolista.

LAUPEUDENSISAR (katsomaan vaipuneena): Kauniina lepää hän siinä.

GOTTVALD. Niin, kauniina -- nyt kun olet kuollut, kukoistat sinä vasta täydessä suloudessasi.

LAUPEUDENSISAR. Koska hän oli hurskas, on Jumala hänet kaunistanut.

GOTTVALD. Niin, hän oli hurskas ja hyvä. (Huokaa raskaasti, avaa virsikirjansa ja katsoo murheellisena siihen.)

LAUPEUDENSISAR (katsoo myöskin virsikirjaan): Ei pidä valittaa. Täytyy hiljaa kestää kaikki.

GOTTVALD. Ah, minun on niin vaikea.

LAUPEUDENSISAR. Siksikö, että hän on pelastettu?

GOTTVALD. Siksi että kaksi kukkaa on kuihtunut minulta.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

GOTTVALD. Kaksi orvokkia, jotka ovat minulla täällä kirjan välissä. Ne ovat minun rakkaan Hanneleeni kuolleet silmät.

LAUPEUDENSISAR. Jumalan taivaassa virkoavat ne vielä kauniimpaan kukoistukseen.

GOTTVALD. Voi Jumalani, kuinka kauvan täytyy meidän vielä vaeltaa tämän maailman pimeässä laaksossa. (Äkkiä muuttuen, toimivana ja puuhaavana, ottaen nuotteja esiin.) Mitä arvelette? Voisimme kai laulaa täällä ensin: Jeesus turvani on mun.

LAUPEUDENSISAR. Niin, se on kaunis virsi ja Hannele Mattern oli uskovainen lapsi.