# Hanna ## Part 1 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/hanna-8669/index.md Produced by Robert Connal, Tapio Riikonen and the Online Distributed Proofreading Team. HANNA Kolme laulua J. L. Runeberg Suomentanut P. Cajander ENSI LEMMELLE. Ens lemmeltäni kerran tiedustin: eloni tähti, kuinka synnyitkään, ja mistä lempeän sä loistos sait? Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan, kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun? Ma lausuin: pilven milloin heleän ja milloin synkän näin sun peittävän, yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo. Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun pian himmentääpi päivä maallinen? Ma lausuin: monen päivän loistossaan näin nousevan ja valos voittavan, se yhä laski, sin' et milloinkaan. Ja tähti taas: valooni luotatko, elosi toivon siitä sytyttäin? Ma lausuin: pilven takaa hymys näin ja päivän loiston takaa tuikkehes, viel' loistat tuolla puolen haudankin. Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun? Ma oman rintas olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan, Ma oman henkes olen välkähdys, mi säteillen lens synnyinmaahansa, ma oman sielus päivänpaiste oon, sä helläss' elät hohtehessani. ENSIMMÄINEN LAULU. Kuin virta tunturin ja lähde laaksomaan-- sen verran kumpikin vain tunsi tuttuaan. Tullut on riemuineen juhannuksen ilta jo. Länness aurinko kirkasna loisti ja loi valoaan ikivanhaan pappilahan, joka tyynen lammen lahdessa päilyi. Mut kamarinsapa ikkunass' arvosa pastori istui, piippua poltti ja tiellen päin loi hartahan katseen, joskus löyhäyttäin savupilven pois kädellänsä. Mielissään Turust' ootti hän nyt tänä iltana poikaans ainoista, armastaan, ikävöityä ainakin vuoden. »Jos hyvin käy sinun tutkintos ja jos saat hyvät lauseet, tuo kesäseuraksi itselles joku kumppani köyhä, muuten sa nuorena tääll' ikävystynet vanhojen kesken.» Kirjoittanut oli näin, tytyväisenä nyt tupakoiden vartosi kumpaakin, etupäässä tok' armasta poikaa. Vaan hänen ainoa tyttärens, seitsentoistias Hanna kangaspuillahan viel' emännöitsijä-huonehess' istuu. Terve hän on, punottaa kuin varjossa mansikkamarja, kun, puku notkea yllään, siin' ilo-tointahan hoitaa. Rinta, miss' on sydän tahraton alla, se paulomatonna paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään, kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo. Silmäpä kirkas on niinkuin peili ja riemusta loistaa. Vielä hän jatkanut ois, jos ei olis joutunut juhla, nähden riemulla näin yhä raidan liittyvän raitaan; vaan kun kellon helkynnän kamarista hän kuuli, herkesi toimestaan hän, koppahan puolat ja langat laski, ja otsaltaan hiussuortuvan kostean pyyhkäs. Työtään silmäsi sitten mielissään hymyellen, saksihin tarttui, katkaisten kudelankojen päitä, ääneti vain, mut näin toki haasteli hän sydämessään: »Tuskin on kangasta sievempää; puna tuo miten kauniist' yhdistyy sinen kanssa, ja reunassa rihmanen keltaa! Jospahan huomenna tuosta jo ois hame päälläni mulla! Kerta kun, ylläni tuo, erilaisena hiukkasen kuin muut maatytöt, kirkosta käyn ja kun portaillen pysäynnyn, lämmöstä hehkuen, sievänä näin, koreampana muita, ääneti kaikk' kadesilmin he silloin vilkkuvat varmaan. Vaan kun saapuu luo nimismies rikas, arvosa herra, pöyhkänä, ylpeillen, ja kun muut hänt' arkoen väistää, kättäni suutelemaan hän jää, niin vanha kuin onkin.» Aatteli näin hymysuin, sydämessähän riemu, ja nousi, akkunan aukaisi toisenkin, joi viileytt' illan; mutta sireenin tuoksu ja tuomen puistosta sisään virtasi tuulenhengen kanssa ja huonehen täytti. Vaan samass' ilmestyi oven suuhun vanha Susanna, tuo, joka häärinyt on monet vuodet tarkkana, uskoon kartanon työss', yhä kiistäen laiskain piikojen kanssa. Tuo nyt hengästyin tuli, haasteli kohta ja lausui: »Joutuun, mamseli, hiuksihin kampa ja lenninki kiinni, sormihin kullan sormukset, heti kaulahan silkki, paljo nyt tarjona on, niin, nyt se kartanoss' onni. Kyökistä, nähkääs, kun ulos vilkasen, niin mitä näenkään, tännehän saa nimismies ihan uutena; uudet on rattaat, uus hepo myös, ei ennen nähty, se myrskynä lentää, vaatteuskin se on häll' ihan uusi ja ihmehen kaunis. Vaan kun rientäen portaillen tulen uuteliaana, näen, miten kaikkia tervehtii pihall' arvosa herra, vanhaa, nuorta, ja silmä on lempeä kuin valo päivän. Ihmetys hurmasi mun, lähetessään niiasin syvään, niin että tuskin vain polot jaksoi polveni nousta, niin minä nöyränä niiasin, ett' olin uupua siihen. Mut kopeasti ja vait, kuten ennen, ei ohi käy hän, vaan sulo-katseen luo sekä haastaa; vanha Susanna, lausuvi hän, nyt tarkata saat sekä valvehell' olla, kohta ma näet tulen, pantiks vien talon aartehen parhaan. Lausui näin hymysuin, mut tarkoitust' oli tuossa. Tuo mitä merkinnee? Koin haastaa, mutta en voinut; kielellein sanat juuttuivat sekä kyynele silmään tunki, kun näin, miten niinkuin muut tuo mahtava herra leikkiä laski ja ei, kuten ennen, hylkinyt halpaa. Mielens' arvaan nyt toki: rattaat, vaattehet uudet tietää, että hän nyt elämänsäkin aikovi muuttaa, eik' yhä vanheta yksin noin sekä naimaton olla; vaan kun halpana kaikkia tervehtäin tuli, sillä tahtoi lausua: näin tulen vast'edes tuttuna tänne; taas hymy lempeä tuo ja kun aarteen uhkasi viedä, viittasi teihin, jonka hän nyt emännäksehen tahtoo.» Seitsentoistias tyttöpä vain sydämestähän nauroi, kun puhett' aatteli vanhuksen, kuink' ois toki kummaa, jos tulis vaimoksi hän tuon pyylevän, arvosan herran, rouvana astua sais vakavaisna ja istua sohviin. Hetkenpä naurettuaan sekä palmikon käärittyänsä, peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään, täynn' ihanuutta, ja riemuin peilihin katsoen lausui: »Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis, ettekö näe vain, kuin typerältä ja nuorelta näytän? Hyi, mua itseä säikäyttää tuo vallaton silmä! Tämmöisestäkö huolisi, kun lähiseudulta varmaan montakin vanhempaa, älykkäämpää tyttöä löytäis, siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit. Eiköpä muistane hän, miten lasna ma peljästyneenä kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä, kunnes kellolla hän sekä kullan vitjoilla vihdoin silmäni käänsi ja niin sylihinsä mun vietteli hupsun. Vaan mitä hulluja! viidenkymmenen vanhana hänkö morsiant' etsisi, kosk' elänyt on nuorena yksin?» Nauroi ja laittautui, ilotellen kauneudessaan, solmesi lenninkinsä ja sormukset pani sormiin, äkkiä kun ovi aukeni, arvosa pastori kiirein silmäsi huoneeseen ja nyt tyttöä kutsuen lausui: »Hanna, mun lapseni, kun olet valmis, niin kamariini joutuen käy, sanan saat tulevaisuudestasi kuulla.» Lausui näin, oven sulki ja läks. Mut neitosen rinnan valtasi hämmästys, miel' aavistuksihin vaipui. Peili jo unhottui, kukat poskien, tummunut tukka, silmäys, nuoruuskaan ei joutunut mielehen hälle; kaikki hän unhotti pois sekä vanhan kylkehen juoksi turvaa etsimähän; mut säikähtyneenä hän lausui: »Vanha Susanna, te nyt sanokaa, mitä tehdä? Jos täytyy arvosan herran eessä mun seista ja hän mua pyytää, niin veri poskeni halkaisee, sydän rinnasta karkaa; naimist' en näin hirmuiseks minä konsana luullut.» »Ho, hoo!» vastasi nauraen sukkela, vanha Susanna, »nyt ei pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa. Kas, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee miesi, ja nöyrä on vaimo ja sois vaan mieliksi olla; vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyjä antaa. Muistanpa kuinka ma itseki, kun tuli hän, joka sitten mullen miehenä uskollinen oli kuolemahansa-- kuink' olin käskevä, korska ja kallis pyyteä, kunnes mun kotihinsa hän vei, miss' sitten tottelin riemuin. Käykää siis kuin ruhtinatar, ja kun astutte sisään, tuskin vilkaisette te arvon herrahan, kunnes nöyränä hän kumarrellen pyytää suosiotanne. Vaan kun on haastanut, lausunut hän, mitä on sydämellään, niin epäellen te katsotte vain halutonna ja aikaa pyydätte mietintään, pois sitten pöyhkänä käytte. Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon vaiheill' olla ja suurempaa teiss' arvoa huomaa, huomaa nöyrtyen myös, ett'ei niin suorahan juosta vanhan helmahan, vaikkapa hän rikas, mahtava oiskin. Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo, luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjouksensa, istutte täällä ja mielessä teill' ei kieltoa lainkaan, katsotte vain ilomielin vastaist' onnea kohti, kuin taloss' oivassa, miss' on taivahan kaunista kaikki, rouvana hallitsette ja, nuorenakin, saman arvon saatte ja kunnian myös, kuin herranne, tuo jalo vanhus.» Lausui näin. Mut arkaillen oven aukasi tyttö, porstuahan jäi vilvakkaan, veti henkeä kauan, hiljaa koittaen hillitä sykkäävää sydäntänsä. Vaan kun viileytt' on hän kyllin juonut, ja posken hehku on hälvennyt sekä hiljenneet poven aallot, koskevi lukkoon hän ja nyt huoneeseen isän astuu. Punottaen seisoo siin' ihanaisena kainoudessaan; kuin veden välkkyvä vyö, jota aamun koittaret kultaa, kesken lehtojen varjoisten puneroivana hiipii, yht' ihanaisena siin' oli vanhain keskellä tyttö. Mut sydän hurmautui nyt rikkaan tuon nimismiehen, lämmöstä nuortui mieli ja lemmen maireus yhtyi kuin mesi vienoinen veren kanssa ja suonia kuihkoi. Sieväst' oiti hän pois pani piipun ja, astuen vastaan kenstinä käytökseltään, suuteli tyttösen kättä. Haastelias alun ei tuo arvon herra tok' ollut, suu vain lieheellään hän helläst' iskevi silmää. Mut nojatuolistaan näin arvosa pastori haastoi: »Hanna, mun lapseni, viel' elämää et tunne sa paljon, ihmisen tiedät tok' katovaiseks syntyvän tänne, niinkuin pilvenä nyt savu piipusta nousevi tuosta, leijuen hetken, ja toisena pois jo sen henkäys kantaa. Viisaallenpa se on varotukseks, että hän aikaans arvais, katsois huonettaan, olis lähtöhön valmis. Siksipä päivän töiss' olen, yön lepohetkinä usein tulevaisuuttasi aatellut sekä, mielessä tuska, peljännyt sinun yksin turvatta jääväsi tänne. Huoleni poissa tok' on, jos tahtoni teet, kätes annat arvon herrallen, joka vierelläs nyt on tuossa. Mennyt häitä jo on tosin kiihkon aika, mut vielä terveytt' on, on hallintaan sekä toimihin voimaa; silt' ei näytä se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus. Jos taas mietit kuink' ylellistä ja suurtakin hällä koissahan on, miten kaikilta kunnian saa hän ja arvon, näet hevin, ettei voi sitä onnea tarjota kaikki, kuin voi hän, opit arvomahan hänen antimiansa. Mieti ja päätä nyt siis, tuon ylvään tahdotko vaimoks mennä ja riemukseen, osan, onnenkin jakajaksi.» Seitsentoistias hän punan vallassa kuunteli tuota, silmänsä maahan loi, oli hämmästyksestä vaiti. Mut nimismies rikas riemastui, tuo järkevä herra, toivoa täynnä ja naurussa suin käsiänsä hän hieroi, lausuen: »Kunpahan uus rakennukseni valmis jo oisi, voisin kerskata kai, ett'ei ole seudulla kenkään moiseen suojahan nuorta ja pulskaa vaimoa vienyt, niinpä se kaksine kertoineen mäell' uljasna seisoo. Vaan sisälaitos tuo iankaiken kestävi, turhaan miehiä kuin mehiläisiä palkkaan, joutua koitan; ikkunat viel' on poissa ja kesken kaakeliuunit. Vanhassa taas rakennuksessa kaikk' on kuntohon pantu, huoneet tilkityt on, minun nähteni myös paperitkin-- tuskin rohkenenkaan minä niiden mainita hintaa-- pantuna on salin, kammarin, myös perähuonehen seiniin, jottapa talvenkin voi kestää, kun vilu käskee huoneeseen, pesävalkean luo, majan rattosan suojaan. Ilokseni tulkaa siis ja mun onneni kumppani olkaa, tulkaa jo syksyks, kun puutarha on uhkeudessaan, ruusut kukkivat vielä ja karvikkomarjaset kypsyy, ehtii ehk' omenainenkin, kesä vain jos on kaunis.» Lausuu, hierovi mielissään käsiänsä ja jatkaa: »Ei tule peljätä, vaikk' iäkkäämpi ma lienen ja joskus tuimakin, pakko kun on, kuten kirkoll' ehkä mun näitte äissäni moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain; muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä. Näin en kaikkia kohtele, näin tylyst' en likimainkaan, teitäpä maarin, teitä ma kantaisin kätösilläin. Istuttaisin, laittaisin, rakentaisin ma teille kaikkea mieltänne myöten vain, rahast' ei olis puute. Voi, ett'ei suvis-aikaan myös joku kauppias kulje kaupiten rihkamiaan! Hame silkkinen teillä, ma vannon, ois kädessänne, jos vain sen kullalla hankkia voisi.» Muut' ylistyksekseen ei lausunut arvosa herra, vait oli, toivossa riemusi vain, kun aulisna mietti mielessään, mitä kiinteäss', irtaimessa hän antais morsiolleen; ei riemussaan ole saita nyt vanhus. Tyttärehensäpä helläst' arvosa pastori silmäs, poltteli, naurussa suu, ja nyt puoleksi kiusaten lausui: »Hanna, mun lapseni, ei sopivaista sun vastata oiti, niinkuin ennalta aatellut kosijoita jo oisit; arvon herralta taas pian vierii päivä ja toinen vastaust' ootellen, sinä kunnes mietit ja tyynnyt.» Lausui näin hymysuin. Mut helpommin sydän immen sykki, ja riemuissaan kamarista hän jällehen läksi, kuin siro pääsky, mi huoneisiin vahingossa on tullut, tuokion tuskailee, oven aukon löytävi, karkaa. Niin vapahdettuna tyttö nyt siihen jätti ne vanhat, kummankin asemillaan, suuss' avohenkinen piippu, maistaan juttelemaan, rakennuksiin kaavoja luomaan; itse hän porstuahan tuli, portaillen meni sieltä, ystävän etsossa, jollen sais sydämensä hän purkaa. Sen, jota etsi ja kaipasi, uskottunsa Johannan,-- tyttären vertaisen pikemmin kuin palvelusnaisen-- huomasi hän sekä, kättään nostaen, viittasi luokseen. Merkin arvasi tuo, tuvan kaltevan porrasta herkes lehdittämästä, ja luo hikipäisenä, hehkuen saapui. Kenkään heitä ei huomannut, ja he ensinnä saliin hiljaa hiipivät, syrjäiseen sivusuojahan sieltä; huolissaanpa nyt lausui seitsentoistias tyttö: »Kuuntele, jos mitä kuulisit, eihän vain joku saliin hiipinyt lie, mene hiljaa, katsele ikkunast', ettei tuolla sireeneissä vain ole kenkään kuuntelemassa! Tiedäs kummaa, niin, perin kummaa--vaan älä naura-- tiedäs, vaikk' olen laps, on mulla jo tarjona sulho.» »Sulhoko!» kaunis Johanna nyt säikkyen huus, kädet läskein rennolleen, »nimismies tuo pöyhkä on kosjonut varmaan! Kelpaishan iäkkäällen huonompikin, mukavampi lämmittämään hänen kylmää rintaans yöt sekä päivät, varjossa kuihtuen vanhuuden. Varokaattepa vainen, ett'ei viettele kulta ja rikkaus, niin, varokaatte, harmi ja huoli ne on viiskymmen-vuotisen lahjat. Entäpä, jos hänen sarkans suurempi on kuni muitten, huoneens ilmahan jos monikertaisempana nousee, onni se poissa tok' on: ei viihtyen valkene laihot, riemuillen sulo rakkaus maalatuss' ei saliss' istu, vain suru istuu siellä ja kiusoja suojissa väijyy. Tuossapa ikkunan all' ikä-tuomi se tuoksuen kukkii, ylvänä, ett' ei tarhassa puut' ole toista sen laista; äsken juur toki näin, miten pulskain lehtien alla toukkia liikkui, tuskin vain kukan rohkenin taittaa. Niin taloss' iäkkään myös, vaikk' uhkea, suuri se olkoon, Ikävyys piileksii, valon arka, ja tuskat ja vaivat väijyy loistehen alla ja saastuttaa elon onnen. Varrotkaa siis, siks kuin tuo syli syksyttömämpi kultia kenties ei, mut viljemmät ilonpäivät.» Tuohonpa kummastuin nyt vastas lempeä Hanna: »Missä on järkesi, mietitkös mitä haastelet, hupsu! Miksi ei vanhaakin vois lempiä, hellien hoitaa sen taloutta ja riemulla nauttia sen tavaroista? Vaan et vanhaksikaan sinä moittisi häntä, jos oisit nähnyt vain miten hän kevykäisenä riens mua vastaan, hellänä naurussa suin sekä lempein loistavin silmin, silt' ei näytä se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus. Jos taas mietit kuink' ylellistä ja suurtakin hällä koissahan on, miten kaikilta kunnian saa hän ja arvon, näet hevin, ettei voi sitä onnea tarjota kaikki, kuin voi hän, opit arvomahan hänen antimiansa. Kun hänt' aattelenkin, noin yksikseen miten köyhä rikkaudessaan on hän, ystävän kättäkin vailla, raskaan mi huojentais sekä huokean taas sulostuttais, hellynpä melkein, käyn totiseksi, ja mielisin varsin päiviä vanhan tuon vähemmänkin vuoks ilahuttaa. Niin, näet, lemmitähän; se, se rakkautt' on, sinä hupsu. Nuoresta siis älä haastelekaan! Sytyttäisikö hänkään muuta kuin lempeä, vaikka hän oiskin, kuin tämä vanhus, voipa ja ylhäinen, ja mun viettelis onnensa ansaan?» »Hoh, hoo!» kaunis Johanna nyt huokasi, »eip' ole turhaan arvossa kulta, kun saa saman vertaisiksi se kaikki, vanhan nuoreksi luo sekä nuoren luontavi vanhaan. Tuuleen menköhön siis mitä lausuin, tuuli sen toikin, vaimoksi vanhallen siis käykää uskolliseksi, riemuksi hälle, ja riemuitkaa hänen aartehistaankin. Vaan varokaa, ett' ette te näe, mitä viel' ette nähneet, nuorta, jok' on ijän, kohtain suhteen vertahisenne, älkää hänt' unenpäinkään nähkö, ett' ei hänen silmäns iskisi teihin, ja katse, jok' ei mene mielestä koskaan, kuin oka jäis sydämeenne ja hiljalleen sitä kalvais.» Lausui ja vaikeni nyt, sydämessään hellivä murhe. Vaan siit' ikkunan luo läks seitsentoistias tyttö, päätään nosti ja katseen loi yli loistavan seudun, siin' näki lehdot ja vuoret ja tyynenä välkkyvät järvet loistossa päivän himmenevän, näki paikkoja kauas armaita, tuttuja vain, ilost' itkuhun heltyi ja lausui: »Maassako seutua kalliimpaa kuin syntymäseutu, miss' ajan helmasta kukkina lapsut-päiväni poimin, nuo lukemattomat, armahat, vaan pian kuihtuvat myöskin! Tuolla ma järven näen, selät, salmet, joill' useasti keinuttiin, kuin sorsat soutaen saaresta saareen, tuoll' ahot, joidenka siimeksess' useasti ma istuin, neulos helmassa, aatelien--Mitä aattelinkaan ma! Kaikki niin armast' on, joka kukkanen, tuttu kuin sisko, taimii tietyllä paikallaan kevähällä, ja linnut entiset taas pesillensä ja lauluilleen kotiuntuu. Kultiin vaihtaisinko ma tuon, sekä onnehen muuhun onneni, kun saan tääll' yhä tuttujen kanssa ma olla! Lemmen tunnen ma nyt, miten lemmitähän kosijoita: sentäänkin isä rakkaamp' on, kodin kukkivat niityt, metsät tuolla ja tuoll' ulapoitten välkkyvä pinta. Täytyvi tuon jalon herran siis nyt etsiä toinen, tyttö, mi jälkeens ei jätä muistoja näin ihanoita, arvoa suurempaa hänen aarteillensakin antaa; tyttöset, joiden täytyis näin suur uhraus tehdä, ehdolla ei mene miehelähän, jos ei aja pakko.» Näin hän lausui, muut' ei ehtinytkään kuni päättää, surra ei ehtinyt, ei edes miettiäkään, miten tohtis ilmi sen tuoda ja arvon herraa näin murehuttaa; tuoss' yht'äkkiä kun, tomupilviin peittyen, rattaat pyörähtäin tuli tiellä, ja matkaajat ohimennen lakkia nostivat tervehtäin nyt tyttöä tuossa. Varrotun veljensä hän heti tunsi ja löi käsiänsä yhteben riemuissaan ja, jo unhottain murehensa, riens ulos katsomahan sekä kohtaamaan tulijoita. TOINEN LAULU. Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi! Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi? Tehty on tervehdys, ilomielin yhtymisestä vaihdettu on puhett' ystävällistä, ja pastorin huoneess' istuu nyt kesäkumppanineen rakas, lemmitty poika. Kaukan' on matkalla taas nimismies rikas tuo, joka puuhain kaikellaisten ja häijyjen rästien vuoks pitäjällä tuskin suullaankaan tuvat loistokkaat katon alle sai sekä ikkunat paikoilleen, kun taas piti mennä. Nuortapa vierastaan yhä vanhus katsoi ja katsoi, herkeämättä hän tarkkasi vain tuon hehkuvan katseen loistoa, tukkaakin kiharaista ja kirkasta otsaa, kun näki kasvoillen punan lentävän kainon ja silmän maahan vaipuvan. Nyt, hymy huulilla vieno, hän lausui: »Huoleti, ystävä! Anteeks, ett' yhä teitä ma tarkkaan; eihän tuo tapanain ole vierasta näin vakoella, mut kuvan kasvoissanne ma näen sydämelleni kalliin, unhottumattomat näen jalon miehen kasvojen piirteet, vanhimman minun ystävistäin sekä hartahimmankin. Poikana kun tulin kouluhun, näet, hän myös tuli kouluun, lapsekas myöskin hän, ja me vierekkäin sijan saimme Rinnan siinä nyt istuttiin, tasan pantihin kaikki kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu. Kun kesän lehtivän kanss', sekä hangen kanssa ja joulun, sai vapaus, ja kun lähtö nyt kaivattuun tuli kotiin, riemussa kaihoisaa oli toisesta luopua toisen; koulu kun kutsui taas ja kun vanhempain syli hellä kyynele-silmin heitettiin sekä siskojen parvi, kaihossa riemullist' oli toisen kohdata toista. Onnen päivinä näin, kun luontohon liittyvi luonto norjana kuin vesa kiertyen toisensa ympäri kasvaa, kasvoimme yhtenä niin, oli tahtokin yks molemmissa. Tahto ol' yks, kun tieteitten esikartano kerran templihin vaihdettiin ja kun valkeuden pyhist' aarteist' etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille. Yhtenä kuljimme kilvan näin; mikä riemuna toisen, toisen riemuna myös oli tuntea, oppia, tietää. Vaan kun otsalla laakeriseppel seistihin vihdoin, yhdenlaisina vain, ja kun nuoruuden polun päästä katsottiin tulevaisuuteen sekä toimihin miehen, niin ei muistoa mulla, jot' ei olis hälläkin ollut, häll' ei toivoa myös, joka mullakin ei sama oisi.-- Kun eros sitten tiet--kuten tuo rakas laulaja laulaa-- sinne läks iäks hän, minä tänne. Huolia toivat vuodet ja tehtävät, rakkauteen näin painaen kahleet. Jylhällä luodolla tuoll' eteläisellä rannalla Suomen toimi ja kuol' rakastettuna pappina hän; minä täällä pohjassa, syrjäisen sisäjärven luon', olen harmaaks käynyt, ja meit' erotellut on maat sekä muutellut vuodet. Sittekin, silmissänne kun näen tuon katsehen, hehkun poskillanne ja kasvoiss' ystävän sielun ja muodon, vuodet mennehet unhotan pois sekä kohtalon vaiheet unhotan raskaan vanhuuden, elon unhotan huolet kaikki ja tuonenkin, joka on jo sen kaivatun vienyt; unhotan kaikki ja muistossa taas hänen vierehens siirryn, nuorna kuin muinoinkin, povin paisuvin, hehkuvin mielin.» Lausui näin sekä nuort' yhä vierastansa hän katsoi. Tuopa nyt mielessään imehdellen arveli, mietti: »Vanhus ehkäpä äskettäin ei nimeäni kuullut riemussaan mua vierast' outoa tarkkailematta, tai oli armaamp' ystävä muu kuin taattoni hällä.» Näin hän mietti ja virkahti vihdoin: »Arvosa pastor', polvenne turviss' äskettäin jos seisonut oisin, olkaanne kallistuin, hivellyksenne tuntien hellän, oisin taattoni, tuon ikävöidyn, ma haastavan luullut. Noinpa se hänkin istui ja muisteli mennyttä aikaa, muisteli kyynelsilmin myös eräst' ystävätänsä, joka oli läsnä ja poikanakin tasannut hänen kanssaan riemun ja huolen, kumpaisessakin korvaamatonna. Kun makas heikkona hän, ja kun vuoteen vieressä äiti itki, ja kun minä, lapsista vanhin, kättelin häntä, lausui raukeall' äänellä hän: Yks mulle on kallis niin kuin äitisi, kuin sinä, kuin nuo pienoset tuossa. Jos, niin kuin pesäsestään linnunpoikanen, joskus kolkkohon maailmaan jäät turvatta, kulkusi johda tuon jalon miehen luo sekä terveiset sano multa. Kohtelun saat siell' armaamman kuin muualla, kuulet tervehdyksen, lausutun ei vain, mut ajatellun, silmän näet, joka riemulla katsellen kuvan huomaa kasvoissas, ei nähtynä eik' unohdettuna vuosiin. Arvosa pastori, näin hän lausui, mainiten teidät.» Tuskinpa nuor' oli vieras loppuhun ehtinyt, kun jo, kirkas kyynele silmässään, nous tuolista vanhus: »Poika sen armahan», lausui hiljaa hän, »kuva kallis sen kuvan, jonk' yhä kaipaavaan sydämeeni ma kätkin, tullos, niin sydämelleni taas jalon vainajan painan. Outona ällös outojen kesken, ja kuin kesäks vainen kutsuttu vieras, tääll' elä keskellämme ja liiku; taivahan lahja sa oot, rakas kuin oma poika, ja vastaan kiitollisna ma nyt otan sun iloks vanhojen päiväin.» Lausui näin; ovi aukeentui, tytär riemuvin huolin astui huoneeseen, käsivarrella välkkyvä tarjoin. Hän kupit toi, aluset sekä kannun. Höyryvä teeves' loi lemuaan, kun helpoin taakkoinensa hän siirtyi pöydän luo, jossa viel' isän rinnoilla huomasi vieraan. Karttaen, kummastuin sekä peljäten häiritä heitä, alkoi tyttönen järjestää kupin toisensa viereen; vaan näin lapselleen nyt arvosa pastori lausui: »Heitä, tyttöni, hetkeks työs, suo suutelo siskon nuorelle tälle, jok' äsken vieras viel' oli sulle. Tästäpä puolin, näet, on veljesi hän, isäs parhaan ystävän poika, ja myös sinä hällen lempivä sisko.» Näin hän haasteli; mut tytön kasvoillenpa nyt pilvi vienon leimuva lensi ja tuskasta puoleksi valju. Vait oli hän sekä viipyi, arveli, vaan kuni tähden kaihtiva tuike nyt vieraaseen kohos arkana silmä. Tuo isän rinnoilta irtautui, tytön luo kävi, käteen hiljaa tarttui ja kuumiin huulihin suutelon painoi, kerkeän kuin kesätuul', ei tarjotun, ei paetunkaan. Kaikk' oli vait. Epäröiden puoleks ja hellien, hiljaa kättähän vieraast' irroittaa tuo kukkea impi, kiiruhtain kupit järjestää sekä tarjovi juoman. Vaan kun huokean näin emännöitsijä-työns' oli tehnyt, tarjoimen käsivarrelleen taas otti ja läksi.