Part 3

Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa ja nokinen.

Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.

»Saunako tuolla takana?»

»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.

»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.

»Käyhän se laatuun.»

»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä vilkkuivat ympäri.

Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin katsoa.

»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.

»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös, tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika, kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»

»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.

Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.

»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»

Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.

Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.

»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain jaloin?»

»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.

»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.

Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan; samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?

Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat. Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet, silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.

Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni, että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella, sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.

»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».

»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».

Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi ja toimeliaaksi tytöksi.

Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.

Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.

Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset toisaanne.

Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.

Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu, valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle, kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää, kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.

Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin. Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.

Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa, mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt, mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat, ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.

Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan, vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa kalisivat.

Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.

Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa Kultaruususta riidellyt.

Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt. Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.

»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää, kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.

Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui, uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka mikä.

Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä. Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.

»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so, soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi: »ööh!»

Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.

Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet, oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla, mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He söivät kaikki kuin metsämiehet.

Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään, jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.

Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis, tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.

Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti hytkähteli ja Betty sen pian älysi.

»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin. Malttakaas!»

Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään vitsan pois.

Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa, eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti, ollut minkään makuista.

Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä unhotti.

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä lainkaan puhunut.

Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään. Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet. Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen mukana heinässä ja milloin mitäkin.

Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle. Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan, oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi. Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan, iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.

Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.

»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.

Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin koetti teroittaa silmiään.

»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.

»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:

»Olga ja Betty!»

Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.

Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten. Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat heitä maalle.

»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»

»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»

»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»

»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»

»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»

»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.

Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta siellä pääsi puhe oikein irroilleen.

»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.

»Kunko olemme ilman förkeliä.»

»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»

»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»

»Kyllä minustakin, mutta--»

»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme on mennyt.»

»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi Betty.

»Se olisi ainoa», arveli Olga.

»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.

»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»

»Me kiellämme.»

»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»

»Minä.»

»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»

»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia päätetty.

Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.

»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.

»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.

Hanna jäi sitä katselemaan.

»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.

»En minä.»

Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei koskaan tätä ennen oltu käherretty.

»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»

Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan käsivarrellaan.

»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita tulella.»

»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.

»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»

»Miks'ei.»

»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»

»Minä myös.»

»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»

Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin. Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme, onkivavat kädessä.

Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan, ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat tuntuivat.

Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.

Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua, vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.

Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään, sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä, missä oli.

Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin kanssa.

»Onko teistä ollut hauska maalla?»

»On.»

»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»

»En.»

Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös, vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.

Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta. Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä poikien edellä.

Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa, olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.

Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.

Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä painava tehtävä hänellä oli edessä.

Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:

»Meillä on teille eräs pyyntö.»

Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta. Olga ja Hanna katsoivat syrjään.