Part 2

Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.

Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät. Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?

Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona, vaikenevana seisoi.

Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.

»Mihinkä Mari menee?»

»Apteekkiin.»

»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»

»Pappanne tuota lienee.»

»Oikeinko huonona?»

»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»

Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.

Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.

»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin. Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää minulle sana.»

Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui äidille.

»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.

»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.

»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»

Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi, että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?

Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea, sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.

Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.

Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä, löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli, että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.

Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle tarjottimelle ja kantoi itse sisään.

Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja. Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.

Hanna katsoi kirjaansa.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui iloisemmaksi.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»

Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.

»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.

Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei sanoja eroittanut.

Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.

Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.

Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.

Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen, pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli pitkään.

Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.

»Pappa!»

»Hm?»

»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»

»Osaatko sinä?»

»Kyllä minä osaan.»

»No, koetetaan pilanpäin.»

Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari, missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan pahoilleen.

Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa. Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.

Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat. Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.

Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen. Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.

Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään kehdannut.

Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.

Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet menemään.

Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin käsky mennä levolle.

Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein. Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa. Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.

Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.

Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon. Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi taikka menisi maanviljelys-kouluun.

»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»

»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia hikiseltä otsaltaan.

»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»

»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»

Mari tyrski naurua yhä.

»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai, ai, hyvä isä siunatkoon!»

Jussi oli karannut hänen niskaansa.

»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan nousemaan.

»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä luutulla.»

»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»

Hannalla oli jo paha hätä.

»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa hartioista.

»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.

Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia lainehti.

»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»

»Annahan olla, minä kantelen.»

»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»

»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»

»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»

»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan. Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»

Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.

Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.

Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.

»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit osaavasi.»

Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti koetti sittenkin pitää.

»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»

»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.

»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään puustavia.»

»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»

»Hanna, korjaa!»

»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»

»Sillä on hyvä aika.»

»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»

»Syömän pitää.»

»Ei, mutta Jussi--»

»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös hyllylle.

»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se sentään ruokasaliin asti kuulunut.

»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja tarvitse.»

»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»

»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»

»Etkö sinä laita itseäsi--»

»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä, menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.

II.

Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa. Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?

Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.

Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.

Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta. Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.

Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään, joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.

Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet. Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta karkoittaneet.

Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna, kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi. Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.

Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»

»Ei se meitä tavoita.»

»Tavoittaa, nyt, nyt.»

Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei, kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»

Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.

»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»

Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.

Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket hohtivat tervettä punaa.

»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.

»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»

»Kesäisen illan, esimerkiksi.»

»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»

Betty hyräili miettivän näköisenä.

»E:stähän se alkaa?»

Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n. Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty toista.

Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.

Anna Sohvi riemastui.

»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»

Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.

»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»

»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät hämilleen.

»Olettekos miten vanhoja?»

»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta vuotta nuorempi.»

»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»

»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me käymme koulua.»

»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»

»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»

Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin silmin heille hymyili.

»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä ennättäisi.»

Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe häntä ollenkaan säikyttänyt.

Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat. Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan. Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.

Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle. Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.

»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»

»Tosiaankin!»

Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.

»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»

»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».

Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.

»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla tuulella.

»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.

»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»

»Oletkos hullu?»

»Betty, mitä ihmettä sinä--»

»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»

»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles, mihinkä joutuisimme?»

»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä metsästämässä?»

»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko matkalla.»

Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään suuresti huolettanut.

Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.

»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»

»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»

»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»

Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!

Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa, niin äärettömästi hauskaa.

Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden värisiäkin ne olivat.

Maassa sirkat sirisivät.

»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.» Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.

»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut sisilisko.»

Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan Hetaa ja Anna Sohvia.

»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»

»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»

»Entä sisiliskoja?»

»Ei ole niitäkään.»

Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.