Part 1

HANHIEMON SATUJA

Kirj.

Charles Perrault

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Pieni Punahilkka. Siniparta. Hengetär. Saapasjalka-kissa. Peukaloinen. Tuhkimo. Riquet Töyhtöpää. Aasinnahka. Metsän nukkuva prinsessa.

PIENI PUNAHILKKA.

Oli kerran pieni maalaistyttö, kaunein mitä kuvitella voi. Äiti oli häneen hullaantunut, ja isoäiti vielä enemmän. Tämä kunnon muori teetti tytölle pienen punaisen päähineen, joka sopi hänelle niin hyvin, että häntä kaikkialla nimitettiin pieneksi Punahilkaksi.

Eräänä päivänä äiti oli leiponut sämpylöitä ja sanoi Punahilkalle: "Mene katsomaan kuinka isoäiti jaksaa, sillä kuulin että hän on ollut sairaana, ja vie hänelle sämpylä ja tämä voivakkanen."

Pieni Punahilkka lähti paikalla isoäitinsä luo, joka asui toisessa kylässä.

Metsän läpi kulkiessaan hän kohtasi susi-kuoman, jonka kovin teki mieli syödä hänet suuhunsa, mutta tuo ilkiö ei uskaltanut parin puunhakkaajan tähden, jotka olivat metsässä. Susi kysyi, minne hän oli matkalla.

Lapsi parka, joka ei tietänyt, että oli vaarallista pysähtyä kuuntelemaan suden puheita, vastasi: "Menen katsomaan isoäitiä ja vien hänelle sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

"Asuuko hän kaukanakin?" kysyi susi.

"Asuu kyllä", sanoi pieni Punahilkka, "toisella puolen myllyä, joka näkyy tuolla, tuolla ihan kaukana, kylän ensimmäisen talon luona."

"Hyvä on", sanoi susi, "minäkin menen katsomaan häntä, minä lähden tätä tietä ja sinä tuota, ja sittenpä saamme nähdä, kuka ehtii ensimmäisenä."

Susi lähti juoksemaan kaikin voimin lyhintä tietä, ja tyttönen kulki pitempää tietä. Hän poimi huvikseen pähkinöitä tien varrelta, juoksi perhosten jäljessä ja sitoi vihkoja pienistä kukista.

Susi ehti pian isoäidin mökille ja koputti ovea: kop, kop.

"Kuka siellä?"

"Oma pieni tyttönne Punahilkka", sanoi susi muuttaen ääntään, "ja minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Hyvä isoäiti, joka oli vuoteessa, koska ei ollut oikein terve, huusi vastaan: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."

Susi veti salpaa, ja ovi aukeni. Hän syöksyi kelpo muorin kimppuun ja ahmaisi hänet suuhunsa vähäistäkin vähemmässä ajassa, sillä hän ei ollut syönyt yli kolmeen päivään. Sitten hän sulki oven ja asettui isoäidin vuoteeseen odottamaan pientä Punahilkkaa, joka hetken päästä tulikin koputtamaan ovelle: kop, kop.

"Kuka siellä?"

Pieni Punahilkka kuuli suden karkean äänen ja säikähti ensin, mutta sitten hän arveli että isoäidin ääni oli painuksissa ja vastasi:

"Oma tyttönne täällä on, pieni Punahilkka, ja minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Susi vastasi vähän pehmentäen ääntään: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."

Pieni Punahilkka veti salpaa, ja ovi aukeni. Nähdessään hänen astuvan sisään susi piiloutui peiton alle ja sanoi:

"Pane leipä ja voivakkanen pöydälle ja tule tänne vuoteeseen minun viereeni."

Pieni Punahilkka riisuutui ja meni vuoteeseen, missä häntä kovin ihmetytti nähdä, minkälainen isoäiti oli yöpuvussa. Hän sanoi:

"Isoäiti, onpa teillä suuret käsivarret!"

"Sitä paremmin voin syleillä sinua, tyttöni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret jalat!"

"Sitä paremmin voin juosta, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret korvat!"

"Sitä paremmin voin kuunnella, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret silmät!"

"Sitä paremmin voin nähdä, lapseni!"

"Isoäiti, onpa teillä suuret hampaat!"

"Sitä paremmin voin syödä sinut."

Ja näin sanoen tuo ilkeä susi syöksyi pienen Punahilkan kimppuun ja söi hänet.

Opetus.

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan saa lapset seisahtua kuulemaan, kun oudot sedät suotta pakinoi. Se tyttösille turman tuoda voi. Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö! Se susi-kuomalle on hetken työ. Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä, ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä. On susia myös lauhamieliä, on liukkahia lipokieliä, ne mairitella tietää makeasti, ne seuraa neitosia kotiin asti. Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon! Ne sudet vasta ilkiöitä on.

SINIPARTA.

Oli kerran mies, jolla oli kauniita taloja kaupungissa ja maalla, kulta- ja hopea-astioita, kirjailtuja huonekaluja ja kullattuja vaunuja. Mutta pahaksi onneksi tällä miehellä oli sininen parta, ja se teki hänet niin rumaksi ja hirmuiseksi, ettei ollut sitä naista eikä tyttöä, joka ei olisi juossut pakoon hänen edestään.

Eräällä naapurinrouvalla, joka oli hieno nainen, oli kaksi täydellisen kaunista tytärtä. Siniparta pyysi toista vaimokseen, jättäen äidin valittavaksi, kumman heistä hän tahtoi antaa. Mutta tytöillä ei ollut halua, ja he lähettivät hänet aina toisen luo voimatta kumpainenkaan suostua ottamaan miestä, jolla oli sininen parta. Mies oli heistä sitä vastenmielisempi, kun hänellä oli jo ollut useitakin vaimoja, eikä tiedetty kuinka näiden oli käynyt.

Tutustuakseen tyttöihin Siniparta kutsui heidät, äidin ja kolme tai neljä heidän parasta ystäväänsä sekä muutamia lähiseudun nuoria herroja erääseen maataloonsa, jossa viivyttiin kokonainen viikko. Siellä ei muuta tehty kuin kävelyretkiä, metsästys- ja kalastusmatkoja, siellä tanssittiin, juhlittiin, pidettiin pitoja. Siellä ei nukuttu ollenkaan, ja kaiket yöt tehtiin kepposia ja kujeiltiin. Loppujen lopulta kävi niin hyvin, että nuoremman mielestä talon isännän parta vähitellen ei enää ollutkaan niin sininen ja hän itse oikeastaan oli hyvin mukava mies. Heti kun oli palattu kaupunkiin, vietettiin häät.

Kuukauden kuluttua Siniparta sanoi vaimolleen, että hänen oli pakko erään tärkeän asian vuoksi tehdä ainakin kuusi viikkoa kestävä matka maaseudulle. Hän kehoitti vaimoa huvittelemaan hänen poissaollessaan, kutsumaan luokseen hyviä ystäviä, viemään heidät maalle, jos häntä halutti, ja herkuttelemaan kaikin tavoin.

"Kas tässä", sanoi hän, "tässä on molempien suurten varastohuoneitten avaimet, tässä kulta- ja hopeakaluston, jota ei käytetä joka päivä, tässä jalokivilippaitteni avaimet, ja tässä on avain, jolla pääsee kaikkiin huoneisiin. Tämä pieni avain vie kamariin, joka on alakerroksessa suuren käytävän päässä. Saatte kaiken avata ja mennä kaikkialle, mutta tuohon pieneen kamariin kiellän teitä menemästä, ja kiellän niin ankarasti, että jos satutte avaamaan sen oven, saatte odottaa vihaltani mitä tahansa."

Vaimo lupasi tarkasti noudattaa kaikkia määräyksiä, ja Siniparta suuteli häntä, nousi vaunuihinsa ja lähti matkalle.

Naapurit ja hyvät ystävättäret eivät edes odottaneet kutsua tullakseen nuoren rouvan luo, siinä määrin he paloivat halusta saada nähdä kaikkia talon rikkauksia. He eivät olleet uskaltaneet tulla niin kauan kuin mies oli kotona, sillä he pelkäsivät hänen sinistä partaansa. Nytkös he juoksivat läpi kaikkien huoneitten, kamarien ja vaatekomeroitten, jotka kaikki olivat toinen toistaan kauniimmat ja rikkaammat. Sitten he nousivat varastohuoneisiin, joissa he eivät voineet kyllin ihailla seinävaatteitten kauneutta ja ääretöntä määrää, vuoteita, sohvia, nojatuoleja, pieniä ja suuria pöytiä ja peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti ja joiden kehykset, mitkä lasia, mitkä hopeata ja kullattua vaskea, olivat kauniimmat ja upeammat kuin koskaan oli nähty. He eivät lakanneet liioittelemasta ystävättärensä onnea ja kadehtimasta häntä, mutta hänestä ei ollut vähääkään hauskaa nähdä kaikkia näitä rikkauksia, sillä hän paloi halusta mennä avaamaan alakerran kamarin ovea.

Uteliaisuus kiihdytti häntä siinä määrin, että hän, ajattelematta kuinka sopimatonta oli jättää seurueensa, riensi alas takaportaita niin hätäisesti, että hän pari kolme kertaa oli taittamaisillaan niskansa. Saavuttuaan kamarin ovelle hän pysähtyi hetkeksi muistaen miehensä kiellon ja ajatellen että hänelle voisi koitua onnettomuutta tottelemattomuudestaan, mutta kiusaus oli niin suuri että hän ei voinut vastustaa. Hän siis otti pienen avaimen ja avasi vapisten kamarin oven.

Ensin hän ei nähnyt mitään, sillä ikkunat olivat peitetyt. Hetken kuluttua hän rupesi näkemään, että lattiaa peitti hyytynyt veri, johon heijastui pitkin seiniä kiinnitettyjä naisten ruumiita. Siinä olivat kaikki Siniparran entiset vaimot, jotka hän oli surmannut toisen toisensa jälkeen. Nuori rouva oli kuolla pelosta, ja avain, jonka hän oli vetänyt lukosta, putosi hänen kädestään.

Jonkun verran toinnuttuaan hän otti avaimen, sulki oven ja nousi omaan huoneeseensa rauhoittuakseen hiukan, mutta siitä ei tullut mitään, niin järkytetty hän oli.

Sitten hän huomasi, että kamarin avain oli veren tahraama, ja hän koetti pariin kertaan pyyhkiä sitä, mutta veri ei lähtenyt. Turhaan hän pesi, turhaan hankasi hiekalla ja soralla, verta jäi aina näkyviin, sillä avain oli noiduttu. Ei ollut mahdollista puhdistaa sitä kokonaan: jos toiselta puolelta sai veren pois, ilmaantui se takaisin toiselle puolelle...

Siniparta palasi matkaltaan vielä samana iltana. Hän sanoi saaneensa matkan varrella kirjeitä, joista oli käynyt ilmi, että asia, jota varten hän oli lähtenyt matkaan, oli päättynyt hänen edukseen. Hänen vaimonsa koetti kaikin voimin osoittaa ihastustaan miehen pikaisen paluun johdosta.

Seuraavana päivänä Siniparta kysyi avaimiaan, ja vaimo antoi ne hänelle, mutta niin vapisevin käsin, että mies helposti arvasi mitä oli tapahtunut.

"Mistä johtuu", kysyi Siniparta, "että kamarin avain ei ole toisten joukossa?"

"Olen varmaan jättänyt sen pöydälleni", vastasi rouva.

"Katsokaa että tuotte sen minulle heti", sanoi Siniparta.

Monien lykkäysten jälkeen ei viimein auttanut muu kuin tuoda avain. Siniparta katseli sitä ja kysyi vaimoltaan:

"Minkätähden avaimessa on verta?"

"En tiedä", vastasi nuori vaimo parka, kalpeampana kuin kuolema.

"Ettekö tiedä?" sanoi Siniparta. "Minä kyllä tiedän, minä. Te olette tahtonut mennä kamariin sisälle. Hyvä on, rouvaseni, te pääsette sinne ja saatte asettua paikallenne toisten rouvien joukkoon, jotka näitte siellä."

Vaimo heittäytyi miehensä jalkoihin itkien ja pyytäen todella katuvaisena anteeksi tottelemattomuuttaan. Hän olisi voinut saada kallionkin heltymään, niin kaunis ja onneton hän oli. Mutta Siniparran sydän oli kalliotakin kovempi.

"Nyt on kuoltava, rouvaseni, ja heti paikalla", sanoi hän.

"Koska minun on kuoltava", vastasi vaimo kylpien kyynelissä, "antakaa minulle vähän aikaa rukoillakseni Jumalaa."

"Saatte puolen neljännestuntia", sanoi Siniparta, "mutta ei hetkeäkään enemmän."

Jäätyään yksin nuori rouva kutsui sisartaan ja sanoi hänelle: "Sisareni Anna" (niin oli hänen nimensä) "minä pyydän sinua, nouse tornin huippuun ja katso, eivätkö veljemme tule. He lupasivat tulla minua katsomaan tänään, ja jos näet heidät, tee heille merkki, että he kiirehtisivät."

Sisar Anna nousi tornin huippuun, ja onneton raukka huusi hänelle aika ajoin: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevää päivänpaistetta ja viheriöivän niityn."

Sillävälin Siniparta, suuri veitsi kädessä, huusi kaikin voimin: "Tule heti alas, tai minä nousen sinne!"

"Vielä hetkinen, jos sallitte", vastasi hänen vaimonsa. Ja samassa hän huusi ihan hiljaa: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevän päivänpaisteen ja viheriöivän niityn."

"Paikalla alas sieltä", huusi Siniparta, "tai minä nousen sinne."

"Minä tulen", vastasi vaimo.

Ja sitten hän huusi.

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen", vastasi sisar Anna, "suuren tomupilven, joka tulee tänne päin..."

"Ovatko ne veljeni?"

"Voi ei, sisareni, se on vain lammaslauma..."

"Etkö lähde sieltä?" huusi Siniparta.

"Vielä pieni hetki", vastasi hänen vaimonsa.

Ja sitten hän huusi:

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen kaksi ratsastajaa, jotka tulevat tänne päin, mutta he ovat hyvin kaukana vielä... Jumalan kiitos!" huusi hän hetkistä myöhemmin, "ne ovat veljeni. Minä viittaan heille, minkä ennätän, että he kiirehtisivät."

Siniparta alkoi huutaa niin kovaa että koko talo vapisi. Vaimo parka tuli alas ja heittäytyi hänen jalkoihinsa vallan itkettyneenä ja hapset hajalla.

"Siitä ei ole apua", sanoi Siniparta, "nyt on kuolema edessä!"

Sitten hän tarttui toisella kädellä vaimonsa hiuksiin ja kohotti toisella suurta veistä sivaltaakseen häneltä pään poikki.

Vaimo parka kääntyi häneen, katsoi häntä riutuvin silmin ja pyysi häneltä vielä pientä hetkeä kootakseen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi Siniparta, "heitä itsesi Jumalan haltuun..." Ja hän kohotti käsivartensa...

Samassa koputettiin ovelle niin kovaa, että Siniparta pysähtyi siihen paikkaan. Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi ratsastajaa, jotka tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät suoraan Sinipartaa kohti...

Hän tunsi tulijat vaimonsa veljiksi, joista toinen oli rakuuna ja toinen muskettisoturi, ja hän yritti heti pelastua pakenemalla, mutta veljet seurasivat häntä niin läheltä, että saivat hänet kiinni ennenkuin hän pääsi portaille. He lävistivät hänet miekoillaan, ja hän kuoli siihen paikkaan. Vaimo parka oli melkein yhtä kuollut kuin mieskin, eikä hänellä ollut voimia nousta syleilemään veljiään.

Kävi selville että Siniparralla ei ollut ollenkaan perillisiä, ja niin sai vaimo haltuunsa kaikki hänen rikkautensa. Osan niistä hän käytti naittaakseen sisarensa Annan eräälle nuorelle aatelismiehelle, joka oli häntä jo kauan rakastanut, toisella osalla hän hankki kapteenin virat veljilleen, ja itse hän meni naimisiin hyvän kunnon miehen kanssa, joka sai hänet unhottamaan Siniparran kanssa vietetyt pimeät päivät.

Opetus.

Jos utelias olet kauheasti, sen maksaa mahdat sitä kalliimmasti. On liian lyhyt huvi, houkutus, ja katkera ja pitkä katumus.

Vaan kell' on viisautta elon suomaa, hän vallan vanhaksi tään tarun huomaa. Jos kuinka ympäriltäs etsinet, niin julmaa miestä enää löydä et. Ja parran väri olkoon mikä lienee, talonsa herraks' miehen tuskin tiennee.

HENGETÄR.

Oli kerran leski, jolla oli kaksi tytärtä. Vanhempi tuli niin äitiinsä sekä muodon että luonnon puolesta, että joka näki hänet, näki äidinkin. He olivat molemmat niin ikäviä ja ylpeitä, ettei heidän kanssaan voinut elää. Nuorempi, joka oli lempeän, kelpo isänsä todellinen kuva, oli samalla kauneimpia tyttöjä mitä nähdä voi. Koska ihminen luonnostaan rakastaa itsensä kaltaista, oli äiti hullaantunut vanhempaan tyttäreen ja tunsi hirveätä vastenmielisyyttä nuorempaa kohtaan. Tyttö sai syödä keittiössä ja tehdä työtä lakkaamatta.

Lapsi paran täytyi muun muassa kaksi kertaa päivässä mennä hakemaan vettä runsaan puolen peninkulman päästä ja kantaa kotiin suuri ruukullinen. Eräänä päivänä, kun hän oli lähteellä, tuli hänen luokseen köyhä vaimo, joka pyysi juotavaa.

"Saatte kyllä, muori kulta", sanoi tämä kiltti tyttö. Ja hän huuhteli ruukkunsa, ammensi vettä parhaasta paikasta ja tarjosi sitä vanhukselle kannattaen koko ajan ruukkua, jotta hänen olisi helpompi juoda.

Kun tuo kunnon eukko oli juonut, sanoi hän tytölle: "Sinä olet niin kaunis, niin hyvä ja kohtelias, etten voi olla antamatta sinulle erästä lahjaa." Vaimo nimittäin oli hengetär, joka oli ottanut köyhän maalaiseukon muodon nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön kohteliaisuus menisi.

"Annan sinulle sellaisen lahjan", jatkoi hengetär, "että joka sanalta, minkä sanot, putoaa suustasi kukkanen tai kallis kivi."

Kun tyttö tuli kotiin, torui äiti häntä, kun hän palasi lähteeltä niin myöhään. "Anteeksi, äiti kulta, että olen viipynyt niin kauan", sanoi tyttö parka. Ja kun hän lausui nämä sanat, putosi hänen suustaan kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi suurta timanttia. "Mitä minä näen?" huusi äiti ihmeissään, "minä luulen että hänen suustaan tulee helmiä ja timantteja! Mistä se johtuu, tyttöni?" (Tämä oli ensimmäinen kerta kun äiti sanoi hänelle "tyttöni").

Lapsi parka kertoi kaikessa viattomuudessaan, mitä hänelle oli tapahtunut, ja samalla putosi hänen suustaan äärettömät määrät timantteja.

"Tosiaanko", sanoi äiti, "minun täytyy lähettää sinne oma tyttöni myös. Katsohan, Fanchon, näetkö mitä sisaresi suusta tulee, kun hän puhuu? Etkö hyvin kernaasti omistaisi samaa lahjaa? Sinun ei muuta tarvitse kuin mennä ammentamaan vettä lähteestä, ja kun köyhä vaimo pyytää sinulta juotavaa, on sinun tarjottava sitä hänelle hyvin kohteliaasti."

"Sepä juuri kauniilta näyttäisi", vastasi tuhma tyttö, "jos minä menisin kaivolle."

"Minä tahdon että menet", sanoi äiti, "ja heti paikalla."

Tyttö lähti, mutta toruskeli kaiken matkaa. Hän otti astiakseen kauneimman hopeamaljan mitä talossa oli. Tuskin hän oli ehtinyt lähteelle, kun metsästä tuli loistavasti puettu nainen, joka pyysi häneltä juotavaa. Se oli sama hengetär, joka oli näyttäytynyt hänen sisarelleen, mutta joka nyt oli ottanut prinsessan muodon ja vaatteet nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön epäkohteliaisuus menisi.

"Sitäkö varten olen tänne tullut", vastasi tuo tuhma, kopea tyttö, "että antaisin teidän juoda? Olen kai tuonut hopeamaljankin vartavasten tarjotakseni arvon rouvalle juomista. Minun mielestäni saatte juoda itse, jos haluttaa."

"Etpä ole juuri kilteimpiä", sanoi hengetär vihastumatta. "Hyvä on, koska olet niin vähän kohtelias, saat sellaisen lahjan, että joka sanalta minkä sanot, putoaa suustasi käärme tai sammakko."

Kun äiti huomasi tytön tulevan, huusi hän jo kaukaa: "Mitä kuuluu, tyttöni?"

"Sitä kuuluu, äitini", matki tuo tuhma tyttö pudottaen suustaan kaksi kyytä ja kaksi sammakkoa.

"Oi taivas!" huudahti äiti. "Mitä minä näen? Se on sisaresi syy, ja hän saa sen maksaa." Ja äiti juoksi heti lyömään nuorempaa tyttöä.

Lapsi parka pakeni ja juoksi läheiseen metsään. Kuninkaan poika, joka palasi metsästysretkeltä, kohtasi hänet ja nähdessään tuon ihanan tytön kysyi, mitä hän teki täällä niin yksin ja miksi hän itki.

"Voi, hyvä herra, äiti on ajanut minut kotoa pois."

Kuninkaan poika näki, että hänen suustaan putosi viisi tai kuusi helmeä ja yhtä monta timanttia, ja hän pyysi tyttöä kertomaan, mistä se johtui. Tyttö kertoi hänelle koko seikkailunsa. Kuninkaan poika rakastui häneen, ja koska hänen mielestään tällainen lahja oli arvokkaampi kuin kaikki mitä joku toinen voi saada myötäjäisiksi, vei hän tytön isänsä, kuninkaan, palatsiin ja otti hänet vaimokseen.

Sisaresta taas tuli niin sietämätön, että oma äiti ajoi hänet pois kotoa. Onneton tyttö juoksi pitkät matkat löytämättä ketään, joka olisi tahtonut hänet taloonsa, ja heitti viimein henkensä jossakin metsän loukossa.

Opetus.

Jos kiltti, kohtelias olet aivan, saat joskus kyllä nähdä pienen vaivan. Vaan palkkas saat sa kerran, usko pois! Ja ehkä silloin, kun et luulla vois.

Ei timantit ja kullat valtaa vailla, ne ihmismieliin tehoo aika lailla. Vaan hyväin sanain voima verraton, se paljon painavampi mahti on.

MESTARI-MIRRI

eli

SAAPASJALKA-KISSA.

Eräs mylläri ei jättänyt kolmelle lapselleen muuta perintöä kuin myllyn, aasin ja kissan. Perinnönjako oli pikainen, ei siinä tarvittu notaaria eikä lakimiestä. Niiden maksamiseen olisi koko poloinen perintö pian mennytkin. Vanhin sai myllyn, toinen aasin, ja nuorimmalle jäi vain kissa.

Nuorin poika oli lohduton saadessaan niin niukan osuuden.

"Veljeni voivat", sanoi hän, "ansaita leipänsä kunniallisesti, jos liittyvät yhteen. Mutta minä raukka saan kuolla nälkään, kun olen syönyt kissani ja tehnyt sen nahasta liivit."

Kissa kuuli tämän puheen, mutta ei ollut kuulevinaan, sanoi vain herralleen arvokkaasti ja vakavana:

"Älkää olko huolissanne, hyvä isäntäni, teidän ei muuta tarvitse kuin antaa minulle pussi ja teettää pari saappaita, jotta voin liikkua pensaikoissa, ja saattepa nähdä että osuutenne ei ole niinkään huono kuin luulette."

Kissan isäntä ei suuria perustanut tähän puheeseen, mutta hän oli nähnyt kissan tekevän niin monta notkeata temppua pyydystäessään hiiriä ja rottia -- kun se esimerkiksi riippui katossa jaloistaan tai piiloutui jauhoihin teeskennellen kuollutta -- ettei hän pitänyt kissan apua onnettomuudessaan aivan mahdottomana.

Kun kissa oli saanut pyytämänsä esineet, veti se urheasti saappaat jalkaan, ripusti pussin kaulaansa ja tarttui etukäpälillään nauhoihin. Sitten se lähti pensaikkoon, jossa oli paljon kaniineja. Se pani pussiin leseitä ja salaatinlehtiä, heittäytyi maahan muka kuolleena ja odotti kunnes jokin nuori kaniini, joka ei vielä tuntenut tämän maailman monia metkuja, pistäisi päänsä pussiin syödäkseen sen sisällyksen.

Tuskin oli kissa pannut pitkäkseen, kun sen toive jo täyttyi. Nuori, tyhmä kaniini pisti päänsä pussiin, ja Mirri-mestari veti nauhat kiinni ja tappoi kaniinin armotta.

Kerrassaan ylpeänä saaliistaan lähti kissa kuninkaan luo ja pyysi saada puhutella häntä. Kissa vietiin Hänen Majesteettinsa huoneeseen, ja perille päästyään se teki hienon hovikumarruksen kuninkaalle sanoen:

"Tässä, Teidän Majesteettinne, on metsäkaniini, jonka pyydän saada tarjota teille herra markiisi de Carabasin (sellaisen nimen näki kissa hyväksi antaa isännälleen) puolesta."

"Sano isännällesi", vastasi kuningas, "että minä kiitän häntä ja että hän on tuottanut minulle iloa."

Erään toisen kerran kissa piiloutui ruispeltoon pitäen taaskin pussiaan avoinna, ja kun kaksi peltokanaa oli mennyt sinne, veti hän nauhoista ja sai molemmat saaliikseen.

Sitten hän vei linnut kuninkaalle niinkuin oli vienyt kaniinin. Kuningas taaskin otti tuomiset mielihyvällä vastaan ja käski tarjota kissalle juotavaa.

Tällä tavoin vei kissa kuninkaalle parin kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin muka isäntänsä metsästyssaalista. Eräänä päivänä se sai tietää että kuningas oli lähdössä ajelulle joen rannalle tyttärensä, maailman kauneimman prinsessan kanssa. Silloin kissa sanoi isännälleen:

"Jos nyt seuraatte neuvoani, on onnenne varma. Teidän ei muuta tarvitse kuin mennä kylpemään jokeen, siihen paikkaan, jonka näytän teille. Sitten jätätte loput minun haltuuni."

Markiisi de Carabas noudatti kissansa neuvoa tietämättä mitä hyötyä siitä olisi. Kun hän parhaillaan oli uimassa, ajoi kuningas ohi, ja kissa rupesi huutamaan kaikin voimin:

"Apua, apua, markiisi de Carabas hukkuu!"

Huudon kuullessaan kuningas pisti päänsä vaunun ikkunasta ja tunsi kissan, joka oli niin useasti tuonut hänelle metsänriistaa. Hän antoi henkivartijoilleen määräyksen, että oli riennettävä auttamaan herra markiisia.

Sillä aikaa kun markiisi parka vedettiin joesta ylös, lähestyi kissa vaunuja ja sanoi kuninkaalle, että varkaat olivat uinnin aikana vieneet hänen isäntänsä vaatteet, vaikka kissa muka olikin kaikin voimin huutanut: "Ottakaa varas kiinni!" Kissa mokoma oli itse asiassa piilottanut vaatteet kiven alle. Kuningas heti antoi määräyksen pukuvarastonsa hoitajille, että oli tuotava eräs hänen kauneimpia pukujaan markiisi de Carabasia varten.

Kuningas liehitteli markiisia kaikin tavoin, ja koska kaunis puku päästi myllärin pojan ulkomuodon täysiin oikeuksiinsa (sillä hän oli kaunis ja komea nuorukainen), mielistyi prinsessakin häneen suuresti. Markiisi de Carabas oli tuskin luonut pari kolme hyvin kunnioittavaa ja hieman hellää katsetta kuninkaan tyttäreen, kun tämä jo rakastui häneen korvia myöten.

Kuningas tahtoi että markiisi nousisi vaunuihin ja tulisi mukaan ajelulle. Kissa riemastui nähdessään, että aikeet alkoivat onnistua, ja lähti edellä. Nähdessään talonpoikia heinänkorjuussa kissa huusi heille:

"Te kunnon ihmiset siellä niityllä, jollette sano kuninkaalle, että niitty, jota niitätte, kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."

Kuningas kysyi kun kysyikin heinäväeltä, kenelle kuului niitty, jota he niittivät.

"Herra markiisi de Carabasille", sanoivat kaikki yhteen ääneen, sillä kissan uhkaus oli pelottanut heitä.

"Teillähän on siinä kaunis perintömaa", sanoi kuningas markiisi de Carabasille.

"Niinkuin näette, Teidän Majesteettinne", vastasi markiisi. "Se on niitty, joka kyllä joka vuosi tuottaa runsaan sadon."

Mirri-mestari, joka kulki koko ajan edellä, kohtasi elonleikkaajia ja sanoi heille:

"Te kunnon ihmiset siellä pellolla, jollette sano että kaikki tämä vilja kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."