Part 6

"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa -- mutta en tiedä, lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt eikä pannut aseita takaisin kaappiin."

"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady Darnel", pyysi salapoliisi.

Claire säpsähti, katsoi ihmetellen mieheen ja punastui äkkiä.

"Minkätähden? Rahat ovat tietysti tallella", sanoi hän.

"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"

"Minä en usko mitään, en tiedä mitään -- en muuta kuin että puolisoni henki on vaarassa."

"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää, _kuinka_ veli-parkani henki joutui vaaraan."

"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"

Poliisi näki rouvan epäröivän ---- ihmeellistä kyllä.

Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen. Hän ei ollut erehtynyt -- ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti, kun sir Allan otti revolverikotelon esille.

"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin salalokerot.

"En, ne eivät ole täällä -- en ainakaan minä voi niitä löytää."

"Tiedättekö, kirjoittiko sir Allan muistiin setelien numerot?"

"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa kanssa kaiken iltapäivää."

"Arvattavasti saamme pankista tietää niiden numerot", sanoi eversti.

"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada selville, _kuka_ rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on sankarina monissa pylvästövarkauksissa."

"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.

"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle -- on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään, hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen -- tuntee tietysti paikan ennakolta, -- saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt toipua hämmästyksestänsä."

"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.

"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"

"Lyhyen tuokion."

"Viisi minuuttia?"

"Vähän kauemmin -- ehkä kymmenen."

"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"

"Minä tulin aivan heti sisälle."

"Ja tänne saapuessanne oli ainoastaan sir Allan huoneessa?"

"Niin."

"Ettekä tullut katsahtaneeksi ulos ikkunasta murhaajan jälkeen?"

"Minä ajattelin vain miestäni."

"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt, vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"

"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa, mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan sir Allania ja lääkärin noutamista."

"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel, oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."

"Sir Allan puhui niistä juuri ennenkuin pani ne kaappiin."

"Oliko ikkuna silloin auki?"

"Kyllä, yksi ikkuna oli auki."

"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on varma?"

"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.

Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-, neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut -- olisi varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus. Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas. Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä, hän ampui -- ehkä umpimähkään -- ja pakeni lasiovesta.

Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin koron jälki -- kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.

"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan käydä."

Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.

"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi eversti.

Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä, jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion taloon!

Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus -- tutkimus, jota tämä teki huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa -- ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi Doran puuhakkuutta.

Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren vuodattamistakaan.

Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa havaittavissa.

"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin ikkunasta."

"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.

Herra Penwern oli kuolevainen -- ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun, hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea -- vanhaa, oivallista viiniä -- ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.

"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä, mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia paljon -- en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."

Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.

"Ihanaa viiniä -- ja terveellistä!" innostui hän.

"Aivan niin! Juokaa pois vain -- se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi eversti. "Ei se päähän mene."

"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti tarjotaan... Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja yritti murhata."

"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.

"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen pian kaappaisin -- muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. -- Kaiketi luvataan isonlainen palkkiosumma?"

"En tosiaan tiedä. Sitä tuskin luulen", sanoi eversti, levottomana.

Silloin mutisi Penwern bourgognesta huolimatta:

"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei tarjota kunnollista palkkiota."

Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt lasisilmäkäärmeen.

"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä, että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"

"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."

"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan -- onhan luultavaa, että veljeni kuolee -- välttävän rangaistusta. Me emme saa viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."

"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt", eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa. Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan ponnistelleet.

"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."

"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit. Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte kartanoamme päämajananne?"

Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa puntaa siitä, että tämä _ei_ löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.

"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin korppikotka iskee kiinni haaskaan!"

Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä, siroista, joskin lopen kuluneista kengistä -- ensi luokan suutarin tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.

VIII.

"Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."

Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi mieluimmin olla yksinään.

"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen", sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"

Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan toverinsa toipumisesta.

"Täti Dora puhuu kyllä koko perheen edestä", sanoi hän katkerasti.

"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa kysymyksillä noista kurjista rahoista -- ikäänkuin isä-parkani tulisi paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni suhteen on ohi."

"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata itselleni kokonaisen päivän."

"Täällä tulee vielä ikävämpää, kun sinä olet poissa", huokasi Grace.

"Etkö ole kuullut mitään Camillacista?"

"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut -- ehkä hän on nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, -- mutta nyt tuntuu siltä kuin se olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila paranee."

"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin helposti kuole."

"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää, että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."

"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea, nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut saadakseen muutaman punnan morsiameltaan -- ja äkkiä huomannut mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.

Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä. Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän tapasi Colchesterin kävelemässä.

"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan", sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"

"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa; mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."

"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista. Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä vain väsyttää?"

"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella, jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta", lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan uskollinen liittolainen.

"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi matkaansa.

Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa -- ihailla kaulan viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.

Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen viereensä.

"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen viimeistä sanaa.

"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein -- ei, kiitos, en halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin päivällisille -- sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."

Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään. Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja onnellinen -- mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat. Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.

Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan isästä ja sulhasestaan -- tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika --- tuo tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt päälleen -- mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa! Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi Colchesterille.

Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.

Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.

"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi Colchester.

"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi Grace.

"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä, jotka surevat kiihkeästi -- heidän surunsa menee pian ohi."

"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi Grace pidättäen nyyhkytystä.

"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"

"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"

"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin toimeen."

Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa, ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään, missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.

"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.

"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää _Picea nobilis_ kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa niitä nähdä."

Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan repiä auki veres haava.

Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus, jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt viikko sitten.

"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä lueskelemassa -- eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana. Unohdin levottomuuteni."