Part 5

"Älkää itkekö, hyvä neiti", sanoi Colchester, joka vaivoin pidätti omat kyyneleensä. "Ei koskaan ole niin pahoin kuin luullaan. Lääkärit ovat aina kyllin ovelia tekemään asiasta suuren numeron, jotta tunnustettaisiin heidän ihmeellinen taitonsa parantaa potilas ja suoritettaisiin runsas lasku näyttämättä hapanta naamaa. Mutta sanokaa minulle Jumalan tähden, miten se tapahtui. Kerrotaan sir Allanin ampuneen itsensä myöhään eilen illalla, sitte kun kaikki olivat menneet levolle."

"Eivät _kaikki_. Lady Darnel istui kirjoittelemassa kirjeitä. Hän oli ylhäällä koko ajan, kun se tapahtui."

"Sitte täytynee hänen tietää, miten se kävi."

"Hän ei näy tietävän mitään. Hän oli ollut sisällä Gracen huoneessa ja laukauksen pamahtaessa hän oli käytävässä."

"Oliko sir Allan yksin huoneessaan?"

"Siltä näyttää. Hän oli mennyt makuulle tunti sitten, mutta lienee noussut ylös jälleen ja tullut takaisin lady Darnelin huoneeseen, mihin oli jättänyt revolverit pöydälle avonaiseen koteloon. Miksi hän oli noussut ja puoleksi pukeutunut sekä ottanut revolverit, on käsittämättömän salaperäistä."

"Ehkä hän kuuli tulevan murtovarkaita tai luuli kuulevansa. Muutamat miehet kuvittelevat aina varkaita olevan liikkeellä ja nukkuvat ase pieluksen alla. -- Miten muuten tiedätte, ettei täällä ollut joku murtovaras? Olisihan se voinut ampua sir Allania."

Dora pudisti päätänsä.

"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."

"Miten asia siis on selitettävissä?"

"Surullinen vakaumukseni on, että on tapahtunut joko murha tai itsemurha."

"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."

"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen -- mitä en luule hänen olleen, --- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."

"Naapurit ovat oikeita... tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady Darnel?"

"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi laita?"

"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja, joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.

"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa -- se voi johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."

"Mutta, rakas neiti Darnel, lääkärihän määräsi matkan."

"Lääkärit määräävät toisinaan mitä hyvänsä tehdäkseen potilailleen mieliksi. Ellei veljeni itse ole epätoivon hetkellä kohottanut kättänsä itseään vastaan, niin täytyy etsiä arvoitukselle muuta selitystä ja kysyä, kuka hänet on murhannut."

"Murtovaras, johan sen sanoin! Sir Allan kuuli miehen liikkuvan viereisessä huoneessa, nousi ylös, viskasi yönutun hartioilleen ja puhutteli häntä. Varas näki revolverit pöydällä, sieppasi toisen niistä ja ampui sir Allania, tai myöskin saattoi varkaalla itsellään olla revolveri."

"Luuletteko, että varas tunkeutuisi huoneeseen, missä kaksi lamppua palaa -- huoneeseen, missä kaikesta päättäen on ihmisiä?"

"Sellaiset oliot ovat valmiita mihin tahansa. Lady Darnelilla on epäilemättä koristeensa huoneessaan."

Neiti Darnel kohautti olkapäitään ikäänkuin luopuakseen yrityksestä haastella miehen kanssa, jolla oli niin rajoitettu käsityskyky.

"Minä haluaisin mielelläni tavata Gracen", sanoi Colchester hiukan epäröiden ja punastui, "ellei hän ole liiaksi kuohuksissaan tahtoakseen tavata ketään."

"En suinkaan usko, että hän on liian heikko tavatakseen teitä. Hänen urheiluhaluunsa ei tämä ikävä tapaus kovinkaan vaikuta."

"Niin, hän tahtoo tietysti tietää, missä riistanajot ensi viikolla tapahtuvat", sanoi Colchester epäluulotta, "vaikkei itse voisikaan lähteä mukaan. Hän pitää niin paljon koirista. Ehkä hän haluaisi saada pari pentua lisää. Ne voisivat häntä hiukan huvittaa. -- Mutta toivokaamme, että sir Allan pian jälleen toipuu."

Dora lähetti palvelijan Gracen luo viemään herra Colchesterin terveiset; mutta mies palasi tuoden sellaiset vastaterveiset, että Grace oli liian masentuneena halutakseen tavata ketään.

"Tuskin luulinkaan, että hän tahtoi minua tavata", sanoi Colchester, sitte kun palvelija oli mennyt, "hän on ollut tavattoman yrmeä minua kohtaan viimeiseltä. Mutta ennen hänen Pariisin-matkaansa olimme kovin hyviä ystäviä. Hyvästi, neiti Darnel. Minä käyn täällä huomenna jälleen. Ehkä lady Darnel sitten jo on kyllin reipastunut ottaakseen minut vastaan. Minä olen aina ollut hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, kuten tiedätte, ja kyllä paljon tarvittaisiin uskotellakseni itselleni, ettei sir Allan hänen rinnallaan ollut oikea onnenpoika."

Tyytyväisenä, että oli saanut tämän sanotuksi, lähti herra Colchester.

Kirkkoherran rouva ja lääkärin vanha sisar kävivät vähää myöhemmin. Hyvinä ystävinä he tahtoivat kernaasti tavata neiti Darnelin, jos tämä otti vastaan. Muut naapurit lähettivät korttinsa, siinä kaikki. Potilas ei tullut paremmaksi, vaan ei myöskään huonommaksi.

Seuraavana päivänä onnistui Gracen vihdoin saada tilaisuus kahdenkeskiseen haasteluun everstin kanssa.

"Oletko häntä ollenkaan nähnyt?" kysyi tyttö, palaen halusta päästä asiaan. "Oletko kuullut mitään?"

"En rahtuakaan", sanoi eversti. "Minä tein eilen pitkän kävelymatkan tavatakseni hänet. Pistäysin majataloon ja juttelin isännän kanssa, Kysyin häneltä, oliko siellä ollut ketään muukalaisia vieraina. Mutta ei ollut käynyt ainoatakaan sielua. Sitten menin vauraampien vuokraajain luo ja tein heille saman kysymyksen. Meninpä vielä Handlebury-yhdistyksen yömajaan arvellen, että onneton ehkä oli pyrkinyt sinne -- mutta yhtä huonoilla tuloksilla."

"Oi, kummi-isä, kuinka kauheata!"

"Rakas lapseni, se yhdistys on antanut suojaa paremmille miehille kuin hän. Mutta otaksun, että monsieur Camillacilla oli muutama ropo taskussa ja että hän on yöpynyt jonnekin muualle. Kummallista vain, ettei hän etsinyt sinua, kun hän kuitenkin on tänne tullut."

"Olen varma, että hän tuli tänne vain tavatakseen minut ja että hän nyt makaa kuolleena tai kuolemaisillaan metsän yksinäisyydessä, mistä repokoirat hänet lopuksi löytävät. Voi tätä surkeutta! Victor kuolleena tai kuolemaisillaan ja isäni samaten! Aivan kuin viimeisen tuomion päivä olisi käsissä!"

Grace oli lohduton. Hänen lemmenseikkailunsa romantillisuus kuului jo menneisyyteen, mutta hänen naisellinen myötätuntonsa kuului kokonaan hänen ihailijalleen tämän onnettomuudessa.

"Ja täällä minä istun ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä", huudahti hän vihaisesti silmäten hyvin varustettuun aamiaispöytään, "sillä välin kun hän, joka oli tuleva puolisokseni, on huonommassa tilassa kuin koira!"

"Rakas lapsi, nuoren ihmisen elämä tulee tavallisesti sellaiseksi kuin hän itse on sen muovannut", sanoi eversti hyvin viisaasti. "Sivistynyt mies, jollaiseksi Camillacin kuvailet, vajoisi tuskin niin syvälle, ellei olisi hoitanut itseänsä huonosti."

"Sen olet jo ennen sanonut. Älä saarnaile. Ellen olisi niin levoton isän tähden, ottaisin koiraparin mukaani ja ratsastaisin kautta koko seudun puolentoista penikulman laajuudelta kunnekin, kunnes löytäisin poikaparan."

"Sen voin yhtä hyvin minä tehdä, Grace", sanoi eversti ystävällisesti.

"Oi, kuinka ystävällinen sinä olet, kummi-isä!" huudahti tyttö unohtaen kiihtymyksensä. "Suo anteeksi, että äsken olin niin epäystävällinen. Tiedän tuskin, mitä sanon. Olen niin onneton Victorista -- ja isästä ja lady Darnelista ja kaikesta."

"Niin, lady Darnel-rukka; se oli hänelle kova isku!"

"Eikä siinä kyllin, vaan kaikki on niin omituista ja salaperäistä", lisäsi Grace hiljempaa.

Sitten hän kertoi, kuinka oli herännyt lady Darnelin tuskanhuutoon ja kuullut tämän unissaan lausuvan nuo kummalliset sanat: "Se on minun syyni, minä olen hänet murhannut!"

"Ihmiset voivat aina nähdä eriskummaisia unia", sanoi eversti. "Tahtoisitko sellaisen tunnustuksen perusteella syyttää häntä miehensä ampumisesta? Hän oli nukkunut pää täynnä ajatuksia kuolemantapauksista ja murhista, ja uneksui itse ampuneensa tuon kuolettavan laukauksen tai muulla tavoin olleensa tekoon osallisena. Unethan ovat useimmiten järjettömiä. Jumala ties, mitkä kaameat näyt olivat häntä kiusanneet!"

"Mutta en voi kuitenkaan unohtaa noita sanoja. Sinä tiedät minun pitävän hänestä kuin olisi hän oikea äitini, mutta toisinaan en voi olla mietiskelemättä hänen menneisyyttään. Dora-täti puhuu hänestä niin häijysti."

"Se on hänen luonnossaan, aivan kuin pistäminen on ampiaiselle ominaista. Pois se, että tahtoisin olla epäkohtelias sukulaisillesi, mutta kuvittelen, että vanhan sir George Darnelin toinen vaimo lienee tuonut oudon, myrkyllisen lisävirtauksen vanhaan, jaloon vereen. Onneksi suvulle, että neiti Darnel on jäänyt naimattomaksi."

"Niin, Doralla on tavaton taipumus häijyyteen, ja hän on sitä taitoansa erityisesti harjoitellut lady Darnelin suhteen. Minä puolustan aina äitipuoltani, mutta vihdoin kuitenkin tunsin noiden viittailujen tekevän itseeni kiusallisen vaikutuksen. Jos pitäisin mahdollisena, että hän teeskenteli -- että hänen hartautensa isääni kohtaan oli näyttelemistä...!"

"Älä haudo sellaisia ajatuksia, Grace", sanoi eversti sydämellisesti. "Isäsi on kertonut minulle, vanhalle ystävälleen, miten lady Darnelin menneisyyden laita on. Siinä ei ole mitään salaperäistä ensinkään -- ei mitään, jota ei sinunkin sopisi kuulla, jos isäsi niin tahtoisi. Mutta hän kaiketi ei halunnut kertoa sitä sinulle siksi, että se on surullinen tarina. Jos tietäisit kaiken, käsittäisit, että lady Darnelin ensimäinen avioliitto teki hänestä martyyrin -- aviovaimona ja äitinä."

"En ole koskaan kuullut hänellä olleen lapsia."

"Kyllä hänellä oli poika, mutta se on onneksi kuollut."

"Oliko hän sitten huono poika?"

"Oli, hyvin huono -- hän kävi isänsä jälkiä. Äitipuolesi on moitteeton. Hän on todellinen sankaritar. Et voi koskaan rakastaa häntä liian paljon!"

"Minä olen pitänyt hänestä kaikesta sydämestäni", vastasi Grace. "Olen aina rakastava häntä, tapahtukoon mitä tahansa. Paras kummi-isä, minä tunnen itseni aina niin tyytyväiseksi, kun olen saanut puhua kanssasi."

"Ja nyt otan hevosen ja lähden tiedusteluretkelle sinun pariisilaista sulhastasi etsimään", sanoi eversti ja lisäsi itsekseen: "ja jos saan hänet kiinni, olisipa ihmeellistä, ellen voisi lahjoa häntä huokealla hinnalla, jotta pikku hupsuni saisi säästää hymyilynsä kunnon Colchesterille."

VII.

"Rakkaus voittaa aikanaan."

Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa. Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.

"Kovin hauskaa nähdä teidät taas -- mutta perin ikävää kuulla, ettei sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille, kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä... Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.

Everstiä näkyi kertomus kuitenkin kaikesta huolimatta huvittavan.

"Haluatteko kupin teetä vai kahvia?" kysyi Dora juhlallisesti.

"Kiitos -- hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista häneen teetänsä juodessaan.

"Milloin alkaa varsinainen metsästyskausi?" kysyi eversti.

"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin täällä on jo kaikki hyvin ja että te -- jos Italian-matka jää sikseen -- tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten Graceen.

"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!

Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella, ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.

"Se herrasmies sanoo olevansa tänne kutsuttu", lausui hän.

"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi. "Suonette anteeksi, herra Colchester."

"Minä lähden heti", sanoi tämä. "Olen jo viipynyt liian kauan."

Mutta kukaan ei häntä enää ajatellut. Grace kiirehti tädin luo.

"Kuka se on, täti Dora?" kysyi hän levottomasti. "Myöskin lääkäri?"

"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää asiaa enää salassa -- hän on salapoliisi Scotland Yardista."

"Salapoliisi -- tässä talossa! Sinun kutsumasi?"

"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi -- hänen aviovaimonsa lady Darnel ja hänen tyttärensä -- istutte kädet ristissä ja sallitte murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."

"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."

"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester, "sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän arvelee."

"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."

Grace ravisti epätoivoisesti päätään.

"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.

"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti, "joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo poliisikuulusteluille."

"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää _minun_ ajatukseni tästä kauheasta tapahtumasta."

"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi. "Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."

"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."

Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein koskematta hänen vieressään pöydällä.

"Ettehän ole syönyt kerrassaan mitään, äiti", sanoi Grace.

"Join hiukan teetä leivosten kanssa -- se on aivan kylliksi", vastasi Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole vähentynyt -- lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"

"Oi, äiti, niiden _täytyy_ pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä. Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"

* * * * *

Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan. Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota. Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta. Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset ikkunat eli lasiovet.

Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä; eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin hänen sisälle tullessaan.

Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen, pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä -- rehevä visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne ylös. Nyt oli selvitettävä syy.

"Säilytetäänkö täällä mitään kalleuksia?" kysyi salapoliisi.

"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora, "mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo mielestäni voisi viekotella varasta."

"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern. "Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka hyvänsä valitsisi sen tien."

"Mutta kun joku oli huoneessa ja lamput paloivat", sanoi Dora epäilevästi.

"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului. Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."

"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma", selitti Dora.

"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"

"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja -- kuten näette."

Salapoliisi tarkasti sitten kaikki, mitä huoneessa oli.

"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään arvoesineitä -- koristeita, rahaa tai muuta?"

"Ei minun tietääkseni."

"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt rahoja juuri täällä -- ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."

"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja", huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.

Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki jäsenet.

Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se olisi hänen työtänsä -- salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä -- ja että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen osallinen.

Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian, ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.

Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.

"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn, miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä sinulle muutamia kysymyksiä."

Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka Dora hyvin huomasi.

"Mikä herrasmies?" kysyi Claire. "Poliisiko?"

"Hän tulee Scotland Yardista, Lontoon poliisiasemalta."

Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.

Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.

Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja vastasi kysymyksiin rikosjutussa.

Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.

"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi sitten, mitä kaappi sisälsi.

"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."

"Oliko summa isokin?" kysyi Penwern.

"Kolme... ei, luullakseni neljäsataa puntaa."

"Onko teillä kaapin avain, lady Darnel?"