Part 4

"Kaikki ampuma-aseet kauhistuttavat minua."

"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.

Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.

"Ethän enää pitkälti valvone, rakkaani?" sanoi hän.

"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä -- yksi ystävälliselle vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme. Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"

"Kyllä muistan; hän saa sensijaan tulla toukokuussa."

Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.

Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.

Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.

Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli yhdentoista.

"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään salaisuuksia.

Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa, todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli. Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.

Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä tavanneet.

"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä. "Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"

"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini kotiin."

"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon rahoja?"

"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi. "Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama vanha juttu -- pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. -- Sinä tahdoit lähettää minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"

"Lähetinhän minä sinulle satoja puntia velkojesi maksamiseksi!"

"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."

"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan kerjäläisen näköinen?"

"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut alituinen huono onni nykyisin -- olen menettänyt sekä pelissä että kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko, että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin tehdä summan monenkertaiseksi?"

"Vai niin, olet alkanut pelatakin, Valentin. Sekin on isäsi paheita."

"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin. Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa: olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja ampui patrullin Mallowissa!"

"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."

"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika? Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta; mutta hän saa totisesti sen tietää!"

Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.

"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon mennessämme luulin sinua kuolleeksi -- luulin hukkuneesi Earl Kingin haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin, Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."

"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, _äiti_!" lisäsi hän raa'asti nauraen.

"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."

"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen ulkomailla."

"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."

"Niin, sääli sinua tosiaan on!" sanoi poika häijysti irvistäen.

Äiti otti esille kukkaronsa ja virkkoi:

"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."

Nuorukainen otti rahat välinpitämättömästi vastaan.

"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan. Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta rahat."

"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo tyhjentänyt varani."

"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."

"Naishenkilö -- tässä talossa?" huudahti Claire kummastuksesta suunniltaan.

"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia tulevaan vaimoonsa nähden!"

"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi, Valentin!"

"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään aikaan tapaamaani tyttöä."

"Mikä kunnia Gracelle!"

"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin kuolemaisillani."

"Oliko se isäsi surullinen sairaus -- juomisen aiheuttama, Valentin?"

"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen täyttämistä."

"Tietääkö hän, kuka olet?"

"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin Victor de Camillacin nimeä."

"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet minulle tuottanut!"

"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää hänen kiintymystään."

"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää. Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän saa tietää, millainen olet miehenä."

"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin Gracen -- ja sinun -- arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot luottaa minuun."

Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä, epätoivon kuvana.

"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen, mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi, Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta. Ajattele hänen kauheata loppuansa -- murhamiehen, mielipuolen! Anna varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani. Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin, kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"

"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen kanssa."

"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa _Coach and Horses_ on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla -- pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana. Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."

"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.

Silloin aukeni käytävän ovi ja suloinen tytönääni virkkoi:

"Vieläkö olet ylhäällä, äiti?"

Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.

"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"

"En voisi kuitenkaan nukkua. Enkö saa jutella hetkistä kanssasi?"

"Ei tänä iltana. On liian myöhä."

"Sinä olet niin kalpea! Oletko sairas?"

"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun täytyy heti mennä levolle."

Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen kanssaan tyynemmin.

Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.

"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.

"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. -- Hän ei aavistanut, että vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.

Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä. Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli tapahtunut.

V.

Kuin murhasta unta nähden.

Gracen huudot kaikuivat kautta talon. Claire heittäytyi maahan puolisonsa viereen mykässä tuskassa ja suuteli hänen kalpeita kasvojaan, kerjäten sanaa tai katsetta.

Tämä näkyi kiireimmiten vetäneen housut jalkaansa ja pukeneen samettinutun ylleen, ikäänkuin joku epäilyttävä melu olisi hänet äkkiä herättänyt. Vaimo avasi takin ja painoi korvansa hänen rintaansa vasten. Sydän löi vielä, mutta heikosti. Tuskissaan hän uskoi, että se milloin hyvänsä voisi heretä sykkimästä.

Nyt tulivat palvelijat unen pöpperössä, sitten Dora Darnel valkoisessa aamunutussa, hienona ja sirona kuten tavallista, sekä eversti punaisessa samettisessa yönutussaan, jossa hän näytti noidalta.

"Lähettäkää Jumalan tähden lääkäriä hakemaan!" huudahti Claire. "Oi, eikö eversti voi meitä auttaa?... Onko haava vaarallinen? Onko se kuolettava?"

"Voi toki!" sanoi eversti. "Se on häijy haava, ja verta on jo vuotanut paljon. Luoti on tunkeutunut aivan kylkiluun alle. Mitä hän sillä lemmon revolverilla teki?"

"En tiedä. Revolverit olivat pöydällä. Hän katseli niitä tuntia ennen levolle menoansa."

"Ettekö ollut sisällä, kun se tapahtui?" kysyi eversti ihmeissään.

"En, minä olin käytävässä. Olin ollut Gracen luona."

"Vai niin, oliko puolisonne yksin?"

"Oli... luullakseni."

"Voi veli-parkaani!" purskahti Dora. "Kuinka saattaa ajatellakaan, että hän on tehnyt pahaa itselleen! Hän, joka oli niin hyvä kristitty ja tavallisesti niin onnellinen."

"Miten rohkenet väittää, että hän on tahtonut surmata itsensä?" sanoi Claire närkästyneenä. "Sinä tiedät, että hän _oli_ onnellinen eikä koskaan muuta ollut siitä asti, kun tuli minun puolisokseni. Hänen ainoa surunsa oli liian suuri huolenpito minusta. Oi, rakkaani, mitä pahaa sanottaneenkaan minusta tästä lähin, kun sinä et enää ole minua puolustamassa!" lisäsi hän puhuen intohimoisella rakkaudella matolla lepäävälle mykälle miehelle.

"Niin kauan kuin Allanin ystävä on luonanne, on teillä aina joku, joka voi teitä puolustaa -- jos niin tarvitaan", lausui eversti tyynesti.

Vanha hovimestari Purdew polvistui myöskin isäntänsä viereen. Hän oli ollut tämän palvelussotilaana ja oli sotilasaikanaan nähnyt ampumahaavoja. Hän siis tiesi, että vamma oli vaarallinen.

Asetettiin pielus haavoitetun pään alle, kaadettiin hiukan konjakkia hänen suuhunsa, ja Claire hautoi hänen ohimoitaan Kölninvedellä, mutta hän ei tullut tajuihinsa.

Vihdoin saapui lääkäri, paksu, vanhanpuoleinen herrasmies, kunnollinen ja luotettava. Hän hääti kaikki ulos ja laskeutui polvilleen potilasta tutkimaan.

Claire jäi oven ulkopuolelle ja rukoili siellä polvistuneena, kunnes lääkäri tuntia myöhemmin astui ulos.

"Kuoleeko hän?" kysyi rouva ja tarttui hänen käteensä.

"Haava on kyllä vakava", sanoi lääkäri pudistaen päätänsä.

"Mutta ei toivoton -- ah, älkää sanoko, että se on toivoton!"

"Me kutsumme tänne tohtori Friedricsonin huomenna; hän voi tässä tapauksessa antaa varmimman vastauksen."

"Mutta rakastettu mieheni ehkä kuolee yöllä ennenkuin apu ehtii. Sallikaa minun mennä hänen luokseen."

"Ei, lady Darnel, se ei käy päinsä. Hänen täytyy levätä. Ainoastaan minä ja Purdew saamme olla hänen luonaan. Minä viivyn koko yön."

"Jumalalle kiitos siitä! Mutta kyllä on armotonta estää minut pääsemästä hänen luokseen. Luuletteko, että olen lapsi, joka en voi itseäni hillitä?"

"Minä luulen, että te olette nainen ja rakastatte miestänne. Ei, lady Darnel, te ette saa tulla sisälle ennenkuin hänen tilansa muuttuu vähemmän vaaralliseksi, -- Huomenna tuotamme tänne pari sairaanhoitajatarta."

"Rakas äiti, tule minun luokseni ja paneudu maata minun vuoteeseeni", sanoi Grace.

Sana "äiti" soi hänen epätoivostaan huolimatta suloiselta hänen korvissaan.

"Ei, rakas lapseni, _sinun_ elämääsi ei ainakaan saa turmella", mutisi hän puristaen tyttöä rintaansa vasten. "Sinä et saa joutua kelvottoman käsiin."

Nämä omituiset sanat hämmästyttivät tyttöä. Aavistiko äitipuoli jotakin?

Hän vei Clairen mukanaan huoneeseensa, missä Dora hurskaasti luki uutta testamenttia. Hän luki apostoli Paavalin haaksirikosta ja käärmeestä, joka valkeasta tulleena kietoutui hänen käsivartensa ympäri.

"Veli-parallani on ollut kyykäärme käsivarressaan", mutisi hän itsekseen. "Tiesin, että tuo avioliitto päättyisi onnettomasti, mutta en uskonut aiheutuvan verenvuodatusta."

Lady Darnel suostui laskeutumaan sohvalle tehdäkseen Gracelle mieliksi.

"Eikö täti Dora tahtoisi mennä omaan huoneeseensa?" kysyi Grace hiukan tuskaantuneena tuosta liikkumattomasta hahmosta raamattuineen. Grace kunnioitti kaikin tavoin uskontoa, mutta ei olisi voinut lukea apostoli Paavalista, kun koko talo oli kuohuksissa.

"Kello tulee pian kaksi, täti Dora. Mene sinä kammioosi", sanoi hän kykenemättä salaamaan ärtyisyyttänsä.

"Ei, Grace, minä tahdon olla Allanin läheisyydessä. Huoneenihan on rakennuksen toisessa päässä. Enhän täällä liene tiellä?"

"Et suinkaan", sanoi Grace ja meni kuuntelemaan isän ovelle. Hän ihmetteli, kuinka tämä oli tapahtunut. Olisiko se pelkkä tapaturma? Tokkohan hänen isänsä, joka oli ollut kahdella sotaretkellä Intiassa, olisi leikkinyt revolverin kanssa, kuten pojilla on joskus tapana? Mutta olihan hän kuullut sanottavan, että isä oli jo mennyt levolle ja lady Darnel istunut kirjoittamassa, kun hän, Grace, naputti ovelle.

Vihdoin hän meni viluissaan takaisin huoneeseensa ja tapasi Doran lukemassa takkavalkean ääressä niinkuin tämä oli hänen lähtiessäänkin tehnyt.

"Nukkuuko äiti?" mutisi Grace.

"Luulen niin."

Grace heittäytyi vuoteelleen ja itki itsensä uneen. Äkkiä hän heräsi tuskanhuutoon.

Hän karahti ylös ja näki Doran seisovan sohvan vieressä katsellen kälyänsä, joka makasi selällään kädet pään päällä ja tuijottava katse avoimissa silmissä.

"Se on minun syyni", huusi hän, "minä olen hänet murhannut!"

Hän houraili, mutta toinen kuulijoista ei hänen sanojansa unohtanut.

VI.

"Pelkkää synkkää hiljaisuutta."

Kuuluisa kirurgi Friedricson oli tullut ja mennyt ja antanut vain vähän toiveita. Hän ei vielä ollut uskaltanut poistaa luotia, ja ennenkuin se oli tehty, potilaan tilan paranemista tuskin saattoi odottaa. Kuume oli ankarampi kuin tällaisessa tapauksessa ylimalkaan, sairas houraili eikä voinut nauttia mitään ruokaa.

Lady Darnel oli ollut ylhäällä neljästä asti aamulla. Nyt oli myöhäinen iltapäivä, eikä hän ollut rahtuakaan levähtänyt senjälkeen, kun oli rauhattomasti nukahdellut Gracen sohvalla.

Nuo kolme naista kulkivat talossa kuin aaveet, niin kalpeilta ja kurjilta he näyttivät.

Gracen ainoana lohdutuksena oli jutella everstin kanssa, Dora luki raamattua, ja lady Darnel ei etsinyt minkäänlaista lohtua. Hän kulki äänettömin askelin edestakaisin käytävässä puolison sairaskammion ulkopuolella, kysellen hoitajattarilta ja Purdewilta, miten siellä voitiin.

Vihdoin pakotti Grace äitipuolensa tulemaan omaan huoneeseensa, asetti hänet takkavalkean eteen ja sai hänet nauttimaan teetä ja voileipiä.

Grace tahtoi, että äitipuoli viettäisi yön täällä hänen huoneessaan; hän itse aikoi tehdä vuoteensa pukusuojaan. Tämä järjestely suututti Doraa.

"Jos jollakulla on oikeutta olla sir Allanin lähellä, niin on hänen sisarellaan!" virkkoi hän jäädessään Gracen kanssa kahdenkesken.

"Aviovaimon oikeudet ovat kai asetettavat kaikkien muiden edelle, täti Dora?" sanoi Grace.

"Se riippuu aviovaimosta."

"Äitipuolenahan on hartain aviovaimo, mitä ajatella saattaa."

"Hän osaa näyttää hartaalta."

"Osaa näyttää!" huudahti Grace närkästyneenä. "Kuinka voit noin lörpötellä, täti Dora? Kuinka rohkenet vihjaista, ettei isäni vaimo ole vilpitön?"

"En vihjaile kerrassaan mitään, Grace; enkä anna koulutytön itseäni opettaa. Voin vain sanoa, että lady Darnel on salaisuus minulle, kuten kaikille muillekin tällä seudulla. Sinä olet tosiaan ainoa, joka näyt häntä ymmärtävän ja häneen luottavan."

"Kyllä isäkin ymmärtää ja luottaa", vastasi Grace yhä kiihtyneemmin. "Se riittää minulle."

"Isäsi on hänen lumousvoimansa pauloissa, rakas lapsi. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan siitä, kuinka keski-ikäiseen leskimieheen voi vaikuttaa kaunis leski -- nainen, jonka menneisyys on hämärään verhottu?"

"Sinä puhut kovin väärin, täti Dora, ja vielä pahempaa on, että tiedät menetteleväsi väärin. Minun mielestäni sinun pitäisi pelätä, että raamatustasi hiipisi esille joku mörkö sinua nipistämään. En minä tahtoisi istua raamattu povella ja myrkyllisesti purkaa kiukkuani viattomiin ihmisiin!"

"Ellet hillitse kieltäsi, Grace, niin lähden omaan huoneeseeni", sanoi Dora, paiskasi kirjan kiinni ja nousi.

"Olisin kielelleni erinomaisen kiitollinen, jos se karkoittaisi sinut tiehesi", vastasi Grace; ja senjälkeen neiti Darnel pani uhkauksensa täytäntöön mennen matkaansa raamattuineen ja kiihtyneine tunteineen.

Mutta hän ei mennyt omaan suojaansa, vaan alas vierashuoneeseen, missä tapasi nuoren Colchesterin metsästyspuvussa ja ratsupiiska kädessä, siinä asussa kuin oli astunut alas hevosensa selästä.

"Paras neiti Darnel", sanoi hän tarttuen Doran käteen, "mitä hirveitä asioita ne ovat, joista puhutaan. Sain kuulla tuon ikävän uutisen vasta äsken kotimatkalla metsästysretkeltä, muutoin olisin tullut ennemmin. Miten se tapahtui? Onko hän hyvin heikkona, ja kuinka Grace voi?"

Hän unohtui innoissaan sanomaan aivan yksinkertaisesti "Grace".

"Se on pitkä tarina, herra Colchester, ja syvä salaisuus. Kukaan meistä ei sitä käsitä. Veli-rukkani on hyvin huonona. Pelkäämme menettävämme hänet."

Doralle tuli kyyneleet silmiin, eivätkä ne olleet krokodiilinkyyneleitä. Hän rakasti veljeänsä, vaikka vihasi hänen vaimoaan; ja vaikkei voinut sietää Allanin onnea tässä toisessa avioliitossa, jota hän piti suurena vääryytenä itseään kohtaan, hän ei voinut tyynesti kestää ajatusta, että hänet menettäisi.