Part 3

"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli vanhan soturin ahavoittunutta kättä.

Eversti puhui kotimatkalla vähäpätöisistä asioista.

"Onko isä matkustanut Scadleighiin?" kysyi Grace neiti Darnelilta puolisella.

"Hän on matkustanut Lontooseen", vastasi tämä.

"Lontooseen?"

"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."

"Mutta isä ei virkkanut siitä sanaakaan aamiaispöydässä!"

"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle. Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"

"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja jutella satuja."

Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja tarkkojen korviensa huomiota.

Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat tuttavallisesti.

"Ihmettelet kai, miksi niin äkkiä matkustin tänä aamuna?" sanoi Allan.

"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."

"Minä olin Clairen kanssa sir Clarkson Andrewsin luona."

"Niinkö?"

"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen, puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen ihminen', lausui hän."

"Sehän kuulosti oikein rohkaisevalta, paras Allan."

"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään seuraystäviksemme."

"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?" kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.

"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita -- sitä ne eivät uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen hän panee kovin pahakseen -- kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla. päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset häntä _sietivät_, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit, kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme. Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle metsästyskaudella -- mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"

"Kaihan otatte Gracen mukaanne?"

"Häntä en ajatellut."

"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet tänne neiti Darnelin kanssa."

"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester..."

"Pitää paljon Gracesta, tarkoitat?"

"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä, senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta vävypojasta."

"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa välittää Colchesterista -- hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi; mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."

"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."

"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi jotakuta maatilaa täältä."

Myöhemmin virkkoi sir Allan tyttärelleen:

"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu matkalle, tyttöseni."

"Niin ystävällistä, rakas pikku isä!"

"Jaha, sinä lähdet mielelläsi matkalle. Etkö kaipaa syysmetsästyksiä?"

Grace punehtui. Isä kosketti arkaan kohtaan.

"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin hyvänsä", vastasi hän.

"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."

Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari matkarevolveria Lancasterin liikkeestä -- uusinta mallia."

"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."

"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.

"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos, että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."

Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä kummityttärestänsä.

Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä, joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.

Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä; hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti puolittain hänen tummat hiuksensa.

Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.

"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.

"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"

"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."

"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi, kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se... minun tähteni. Ja... onko sinulla rahoja muassasi?"

"Ehkä pari kolme puntaa."

"Anna ne sitten hänelle minun laskuuni. Hän näytti niin köyhältä."

"Tulkaa, neiti Darnel", huusi Colchester, "nyt ne ovat keksineet ketun!"

Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.

III.

Häntä pidetään loitolla.

Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien muukalaista turhaan.

Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.

Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.

"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan. "Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme yhdessä aterioida puoleen vuoteen."

"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?"

"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme niin pian kuin kerkiämme."

"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"

"Ja Grace -- tulee mukaan."

"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten _voitte_ sen tehdä, neiti Darnel?"

"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko ajan äskeistä näkyä -- ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa, leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies -- mieronkiertäjä -- oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään, että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.

"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.

"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin leppeäksi lady Darnelille."

"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."

"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana. "Mihin seutuun siellä?"

"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi Grace.

"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir Allan sallii!"

"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."

"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa. Minä matkustan nähdäkseni Italian... ja tavatakseni teidät."

Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden jutella everstin kanssa.

"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta apua. Rahatonna... ehkä nälissään!"

"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka! Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä minun luokseni, kun hän tulee."

"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän olisi viholliseni."

"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa hinnalla."

"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.

"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."

"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut, että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan ylellisyystavaraa."

"Mutta tuo nuori mies näyttää rappeutuneelta ja veltostuneelta."

"Hän näyttää kovin sairaalta", sanoi Grace.

"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.

"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.

"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin, mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi, vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua olet jälleen täysin vapaa."

"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän suinkaan ole tyly Victor-paralle!"

"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."

"Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa."

"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet täysi-ikäiseksi!"

"Sinä olet paras ystäväni!"

"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi, ja omatuntosi rauhoittuu."

"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan hirveästi!"

"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."

Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla sattuvilla huomautuksilla.

"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena. "Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman laajuudelta!"

"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.

"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään Rooman lähettyvillä?"

"Kyllä, Campagnassa", vastasi eversti.

"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä hiukan _campagnalla_ -- eikö niin?" sanoi Colchester.

"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian kuuma metsästää."

"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos huolitte minusta sinne mukaanne."

"Olisi hyvin hauska, jos tulisitte", sanoi lady Darnel.

"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua valloituksesta.

"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen hätähuuto -- sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.

Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.

"Näytte olevan hirveästi unissanne", sanoi Dora.

"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla", puolustelihe Colchester.

"Ja tahtoisitte kovin kernaasti mennä kotiin nukahtamaan?"

"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.

IV.

Häpeätä ja pelkoa.

Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.

Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana, kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa -- sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä, edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.

Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua, jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.

Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:

"Jos te kaikki olette noin unisia, on parasta, että menette nukkumaan!"

"Dora on oikeassa", myönsi eversti. "Hyvää yötä!"

Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat velttoina polville. Hän istui uneksimassa.

Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän mitään nähnyt.

Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja; mutta kaikki oli hiljaa.

Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan, hiiviskelikö joku ulkona.

Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.

Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.

Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina mielellään kahdenkesken hänen kanssaan -- aina oli jotakin sanottavaa tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen rupatellut.

Hän ajatteli yhä Italian-matkaa.

"Luuletko, että matkastamme tulee hauska?" kysyi hän vaimoltaan.

"Kyllä, saamme sanomattoman hauskaa!"

"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"

"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet Darnelin sukutilaan."

"Minä en viihdy missään, jossa sinä et viihdy."

"Olen viihtynyt täällä hyvin -- sinun kanssasi."

"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma on sinua ahdistanut."

"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"

"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen, rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani -- neljäsataa puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee ikäänkuin toinen häämatka -- pitkä kuherruskuukausi."

Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.

Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit. Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen aseista. Hän kehui sen siroa työtä.

"Se on tekotavaltaan paras laatuansa, minkä olen nähnyt", sanoi hän.

"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.

"Sinä kai et mielelläsi näe minun niitä käsittelevän?"