Part 2

"Kuulitko yksitoista, kaksitoista vuotta sitten puhuttavan eräästä Mackenzie-nimisestä upseerista, joka palveli 19:ssä afganilaisessa rykmentissä?"

"Hänestä, joka ampui patrullin? Kyllä -- se oli kauhea tapaus!"

"Upseeri, joka ampui patrullin, oli vaimoni ensimäinen mies."

"Taivaan Jumala!"

"Niin, hän oli Clairen täysorpana, Stuart Mackenzie, soturi, joka alotti uransa oivallisesti, oli tavallaan kuuluisuuskin ja parina, kolmena seurustelukautena luettiin Lontoon komeimpiin miehiin. Se ehkä tuottikin hänelle turmion. Hänen isänsä kuoli ennenkuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja hän peri sievoisen omaisuuden, jota hän heti alkoi tuhlata. Clairen äiti oli leski -- maailmannainen ja entinen kaunotar, joka vain nautti seuraelämästä ja varsin vähän huolehti tyttärestään. Tämän olen vähitellen saanut kuulla Clairelta, joka kuitenkaan ei sanallakaan moiti äitivainajaansa."

"Tunnen sen lajin naisia. Tyyppi ei ole harvinainen."

"Claire oli vain seitsentoistavuotias eikä häntä ollut vielä viety seuraelämään. Äidin käydessä kutsuissa opetti tytärtä oivallinen kotiopettajatar. Kun sitten Stuart Mackenzie kosi serkkuansa, otti tämän äiti, rouva Molyneaux, hänet avosylin vastaan. Hän kiirehti näitäkin iloissaan siitä, että pääsi enemmistä kuluista tyttärensä vuoksi, hänen tulonsa kun olivat hyvin rajoitetut. Claire epäröi ensin, mutta äidin kehoitusten vaikutuksesta hän luuli pitävänsä serkusta. Lapsina he olivat leikkineet yhdessä, ja silloin oli poika häntä suuresti miellyttänyt. Sitäpaitsi tuntui hänestä imartelevalta ajatella, että eräs kaupungin kauneimmista kavaljeereista oli korviaan myöten häneen rakastunut. Toivo päästä matkustamaan Intiaan oli vielä lisäkiihokkeena, ja niinpä tyttö suostui. Puoli vuotta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä hän purjehti puolisonsa kanssa Intiaan."

"Lapsi-parka!"

"Aluksi kävi kaikki hyvin, mutta vähitellen selvisi Claire-rukalle, että oli mennyt naimisiin kevytmielisen, tuhlaavaisen miehen -- pelurin -- kanssa. Vielä ajattelee hän kauhulla sitä aikaa. Vihdoin joutui mies epäsuosioon rykmentissään ja hänet siirrettiin etelä-Irlantiin. Tämä mursi hänet kokonaan, hän muuttui tylsäksi ja haluttomaksi, ynseäksi vaimoansa kohtaan ja kaikin tavoin mahdottomaksi. Heillä oli seitsenvuotias poika. Melkein kaikki omaisuus oli lopussa, eikä miehellä ollut ylennyksen toiveita. Silloin hän joi niin että tuli juoppohulluksi -- ja vihdoin hän teki tuon murhan."

"Minä muistan, hän tappoi miehen Mallowissa."

"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä parhaansa mukaan hoitelemana."

"Olipa siinä ristiä naiselle!"

"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet. Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia -- se näkyi tulevan isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän paheen -- juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi -- ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."

"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä, jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."

"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa, sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en milloinkaan unhota!"

"Ja onko taivaallanne koskaan senjälkeen näkynyt pilveä?"

"Ei... ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."

"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti rehellisesti. "Tuollaiset _ménages à trois_ eivät ajan pitkään koskaan menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi itselleen oman kodin -- penikulman päässä teistä!"

"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."

"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit _ajatellakaan_!"

"No, no, minähän tahdoin käyttäytyä veljellisesti häntä kohtaan; ja Dora on hoitanut kotiani ihmeteltävän hyvin. Sitäpaitsi ratkaisi Claire itse kysymyksen eräänä aamuna antamalla minun läsnäollessani avainpussinsa Doralle. 'Minä ymmärrän niin vähän talousasioita', sanoi hän, 'enkä pidä hallitsemisesta, mutta sinähän olet mainio johtaja ja varmaan mielelläsi komennat. Miksi siis tunkeutuisimme toistemme tielle voidessamme elää tyytyväisinä kumpikin makumme mukaan? Tästä päivästä alkaen luovun kaikista hallitusoikeuksista Darnelin kartanossa.'"

"No, mitä neiti Darnel ehdotuksesta piti?"

"Hän ei näyttänyt kovinkaan kiitolliselta, hymyili vain halveksivasti ja sanoi: 'Sinusta, joka ylimielisyydessäsi pidät itseäsi muita parempana, on kaiketi arvollesi sopimatonta pitää silmällä palvelijoita ja antaa määräyksiä päivällisestä; mutta minä olen aina ajatellut, että veljeni hyvinvointi on riippuvainen tuollaisista vähäpätöisistä pikkuseikoista.' Oikein minä häneen suutuinkin!"

"Minä olisin tarttunut häntä niskasta ja taluttanut hänet ulos!" sanoi Stukeley.

II.

"Alussa lempi on leikkiä aina."

Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt turhaan.

Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle -- uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan oli ollut.

He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä -- mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.

"Pikku Grace", huudahti hän hellästi, "mikä tyttöstäni vaivaa?"

"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi sitä enää kestää -- minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin, häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle, siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi ensin -- ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"

"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää. Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys, josta olet isällesi vaiennut..."

"Se ei ole mikään _pieni_ mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt -- jonka olemassaoloa hän ei edes aavista."

"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan sellaisen kihlauksen purkaa."

"Mieluummin kuolen kuin rikon lupaukseni!"

"Niin tietysti, tietysti!" tyynnytteli eversti.

"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin vaikeissa olosuhteissa eikä voi..."

"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"

"Pariisissa, Louvressa."

"Siinä suuressa puku- ja hattukaupassako?"

"Ei, taulukokoelmassa."

"Kenen välityksellä tutustuitte toisiinne?"

"Emme kenenkään... hm, harpin."

"Harpin?"

"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi käyttäydyin -- kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt. Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti viikossa Louvressa maalaamassa -- luulen, että se vanha ilkimys oli mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista -- sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa -- lähtemään mukaani. Isä sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa. Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin, jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."

"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka, Grace."

"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa -- en saanut sitä vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme, neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies, joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti -- mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta, poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta -- hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."

"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä, jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun. Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."

"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä. Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."

"Tahallasiko?"

"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei, se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."

"Oliko hän ranskalainen?"

"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä -- kumarsihan vain hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle -- Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät -- ja täytyihän minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."

"Ja sitte pudotit taas harppisi?"

"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi, sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä, sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan vain jotakin käsittämätöntä -- minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi, miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa -- eihän se ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."

"Oli kai sellaiseen tottunut!"

"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut todella rakastanut."

"Onko joku sitä väittänytkään!" mutisi eversti.

"Oi, hän kirjoitti niin ihania kirjeitä!"

"Ja sinä vastasit niihin?"

"Täytyihän minun... _joskus_. En tullut ajatelleeksi, että se oli väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn luona. Hän jutteli elämäkertansa: -- oli yksinään orpona maailmassa, mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin harjoittamaan taideopintoja."

"Epäilemättä oikea boheemiluonne."

"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."

"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"

"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"

"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle, jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"

"Oli niitä toki enemmän kuin _muutamia_; hän kirjoitti nidoksia. Hän pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa -- sellaisia siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."

"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan. Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."

"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."

"Kuinka niin?"

"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"

"En."

"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa!"

"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.

"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan tunne?"

"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä. "Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön -- se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."

"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit lupauksesi?"

"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"

"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."

"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää -- en nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."

"Kirjoitti kai olevansa kuolemaisillaan?"

"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella, kuten hän uskoi -- viimeiset jäähyväiset."

"Toivoakseni et käynyt häntä tervehtimässä", sanoi eversti levottomasti.

"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin postitoimistoon."

"Lystikäs herrasmies, kun häpesi ilmoittaa asuntoansa!"

"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun varrella -- ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."

"No, sinä vastasit kuolinvuoteelta lähetettyyn kirjeeseen?"

"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.

"Kuinka sinä sitten kirjoitit, tyttöseni?" kysyi eversti ystävällisesti.

"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa -- ja pyysin häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa, kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."

"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään enempää?"

"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla Victorille uskollinen koko ikäni."

"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin olimme pyyntiretkellä?"

"Sitä en muista!" virkkoi Grace, hirveästi punastuen.

"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa, silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin -- kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."

"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä, kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"

"Näitkö Victor-poloista tuon kuolinvuoteella tehdyn kihlauksen jälkeen?"

"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa. 'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli kyllin rahoja meille molemmille."

"Ja sitten olette kai kirjoitelleet tokillenne?"

"Kyllä -- ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas... tai kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."

"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti, oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"

"Minä pidin hänestä paljon; muutoin en olisi koskaan antanut lupaustani."

"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit päästä siitä vapaaksi."

"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen, jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi häntä. Hän on niin hyvä -- hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."

"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."

"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta -- en nyt, kun hän on sairas, köyhä ja onneton."

"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen nuhdellut."

"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace. "Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina rehellisyyttäni -- ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni. Ei, minä en sitä kestä!"

"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen. Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja _boheemi_; hän tietää olevasi rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi. Kaipa sen hänelle kerroit."

"Niin, minä kerroin hänelle olosuhteistani."

"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se tapahtuu..."

"Vuoden päästä", huokasi Grace.

"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."