Part 1

HÄNEN SALAISUUTENSA

Kirj.

Mary E. Braddon

Suomentanut

Valfrid Hedman

Naisten romaaneja 14

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. "Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni." II. "Alussa lempi on leikkiä aina." III. Häntä pidetään loitolla. IV. Häpeätä ja pelkoa. V. Kuin murhasta unta nähden. VI. "Pelkkää synkkää hiljaisuutta." VII. "Rakkaus voittaa aikanaan." VIII. "Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita." IX. "Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua." X. "Hornan voimat pimittävät järkesi." XI. "Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jalkaisi juuressa." XII. "Annettakoon siis kaikille anteeksi."

I.

"Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."

Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hän mielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänä vuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaa muotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa, uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidon alkuperäisessä kotimaassa -- ikimuistoisilla Itämailla, joiden hengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan oli vain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt Mount Everestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemalta vuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn, jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiä seisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan, jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti, sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa ja punaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärillä seisovat talonpojat -- silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, että tämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.

"Jumalan kiitos, että ollaan Englannissa!" mutisi eversti Stukeley.

Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoi veräjätuvalla ja niiasi.

"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuin olisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä ole laihtunutkaan, näen mä!"

Rouva Drabble nauroi ja ravisti päätänsä.

Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisena kesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wren itse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- ja lehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsi komea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa -- "djungeliksi" eversti sitä nimitti.

Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikin aikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhan hovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivät vielä olleet palanneet huviajelulta.

"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaa vierashuoneessa."

"Neiti Darnelin?" huudahti eversti innokkaasti. "Tarkoittanette neiti Gracea?"

"Ei, eversti, neiti Darnelia -- sir Allanin sisarta!"

"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allanin sisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässä ennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matkalaukkuineni -- en huolinut häntä odottaa."

Hovimestari näytti tietä.

Teepöydän ääressä vierashuoneessa istui nainen, joka odottavasti hymyillen kääntyi oveen päin.

Hän oli vähäinen, solakka, siro ja hieno nainen, jolla oli pienet, hienopiirteiset kasvot, vaaleanruskea tukka ja tummanruskeat silmät -- kauniit, läpitunkevat, hiukan käskevät silmät; ja jyrkähköt piirteet antoivat ilmettä muutoin tavallisille kasvoille. Hän oli hyvin aistikkaasti puettuna vaaleanharmaaseen hameeseen, jonka ohuehkon, harsomaisen kankaan väri mainiosti sopi hänen hienoon hipiäänsä. Eversti Stukeley tiesi hänen olevan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta vieras olisi otaksunut hänet kaksikymmenkahdeksan-vuotiaaksi -- hän oli ymmärtänyt hyvin hoitaa itseänsä elämän vaiheissa!

Hän tervehti tulijaa tyynesti ja sydämellisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä hartaudella, joka olisi hurmannut ketä miestä tahansa. Eversti ei kuitenkaan osoittanut mitään innostusta. Hän oli äsken kiittänyt Jumalaa englantilaisesta maisemasta, mutta hän ei kiittänyt Dora Darnelista. Hän otti tämän tarjoaman täytetyn teekupin vastaan, mutta ei ilmaissut mitään ihastusta kohtaamisesta.

"Teitä kai kummastuttaa, että olen asettunut tänne, senjälkeen kun sir Allan meni naimisiin?" virkkoi neiti Darnel.

"Pikemmin ihmettelen, että vielä tapaan teidät neiti Darnelina. Arvoton sukupuolemme ei nähtävästi ole ymmärtänyt omaa parastansa", sanoi eversti kohteliaasti.

"Sukupuolellanne ei ole syytä moittia itseään mistään", vastasi toinen nauraen. "Minulla on ollut tilaisuutta vaihtaa Darnel -- jota pidän kunniassa -- muihin nimiin, joista en rahtuakaan välitä. En kuulu niiden typerien naisten ryhmään, jotka menevät naimisiin siksi, että mieluummin tahtovat olla rouvia kuin neitejä. Ne haluavat, Jumala paratkoon, saada oman talouden, ja se merkitsee omaa taakkaa ja kalvavia huolia, jotka vain lyhentävät elämän puolilta englantilaisiltamme. Minua suututtaa aina, kun tytöt kihlauduttuaan miehille, joilla on tuloja joku vaivainen ropo, puhuvat oman kodin tuottamasta ilosta. Ei, minä olen aivan tyytyväinen kohtalooni Dora Darnelina enkä tahdo vaihtaa sitä nimeä mihinkään muuhun."

"Se ilahduttaa minua!" pääsi everstiltä, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli epäillyt neiti Darnelin tavoittelevan häntä. "Minua ilahduttaa, että pidätte arvossa oivallista Allania ja viihdytte hänen luonaan", lisäsi hän. "Se vakuuttaa minulle myös toisen asian -- sen nimittäin, että te ja hänen vaimonsa hyvin sovitte keskenänne."

Doran ilme tiukkeni hetkiseksi, mutta tuli pian yhtä hymyileväksi jälleen. Hymy oli kuitenkin niin tyyntä ja tasaista, ettei se tuntunut oikein luonnolliselta.

"Lady Darnel ja minä sovimme mainiosti", sanoi hän. "Tapasihan hän minut täällä emännöitsijänä nauttimassa veljeni täyttä luottamusta taloudenhoidossa -- kaikki kävi kuin kellonkoneisto, ja hän oli kyllin ystävällinen..."

"Ollakseen vaihtamatta kelloseppää. Siihen hän tietysti oli sekä liian viisas että liian herttainen!" virkkoi eversti ojentaen teekuppinsa uudelleen täytettäväksi.

"Se oli kyllä viisainta, mitä hän saattoi tehdä, sillä tuskin luulen sen poloisen nähneen hyvin hoidettua kotia ennenkuin tuli Darnelin taloon."

"Olette sentään kai hiukan liian kova häntä kohtaan", sanoi eversti. "Ette tahtone väittää, että veljenne nai henkilön, joka... no niin, ei ole todella sivistynyt nainen?"

"Sitä en väitä, eversti Stukeley, mutta veljeni nai hurmaavan naisen, jonka menneisyys on täydellinen arvoitus sekä minulle että kaikille muille tällä seudulla."

Eversti näytti vakavalta -- hiukan huolestuneeltakin. Hänen entinen upseeritoverinsa oli ollut vaitelias äskeisin solmiamaansa avioliittoon nähden ja ainoastaan maininnut, että oli voittanut naisten jaloimman ja että oli hyvin onnellinen avioelämässään. Tämä saattoi merkitä kaikkea tai ei mitään. Kaikki miehet luulevat valinneensa parhaan maailmassa -- varsinkin jos naista on paneteltu; ja kaikki miehet ovat ensimäisen puolivuoden onnellisia. -- Näin ajatteli vanha soturi Weldon Stukeley.

"Ette tarkoittane, että on kieltäydytty ottamasta lady Darnelia mukaan seuraelämään?" sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Hänet otetaan kyllä mukaan, mutta hänestä ei pidetä", vastasi neiti Dora, tukien valkoisella kädellään kaunista poskeansa tasapuolisesti miettivin ilmein. "Ihmisethän ovat kylmäkiskoisia -- te tunnette maakartanoiden asukkaat, -- epäluuloisia kaikkia uusia tulokkaita kohtaan, jotka eivät ole heille lapsuudentuttavia. Lady Darnelista ei tiedetä kerrassaan mitään, ei tunneta hänen sukuansa, eikä hänen edellisen miehensä sukua. Hän näkyy olevan aivan eristetty -- heimotta, ystävittä. Hän on vain Claire, kapteeni Stuartin leski; ei tiedetä edes miehen rykmenttiä tai missä se on ollut; ei ole pienintäkään johtolankaa, miniää avulla voisi erottaa _tämän_ Stuartin kaikista muista. Eihän siis ole ihmeellistä, etteivät paikkakuntalaiset hänestä erityisesti välitä?"

"Siinä tekevät ne varsin tyhmästi, jos lady Darnel on niin ihastuttava kuin otaksun!" sanoi eversti lämmöllä.

"Jos hän olisi vähemmän viehättävä, olisivat ihmiset ehkä vähemmän uteliaita -- vähemmän halukkaita hänestä jotakin ajattelemaan. Hänenlaisensa kauniin naisen täytyy voida paljastaa menneisyytensä -- muutoin..."

"Hän on veljenne vaimo, neiti Darnel. Teidän pitäisi edes kunnioittaa häntä", sanoi eversti närkästyneenä.

"Älkää kiivastuko, paras eversti!" pyysi Dora viattomasti. "Tehän kyselette minulta veljeni vanhana ystävänä, ja minä vastaankin kysymyksiinne aivan rehellisesti. Toisella kertaa tiedän olla varovaisempi."

"Huomaan helposti erään seikan: te yhdytte muiden vastenmielisyyteen lady Darnelia kohtaan."

"Hyväinen aika, kuinka nopeasti te teette johtopäätöksiä! Olenko koskaan sanonut, etten hänestä pidä?"

"Ette ihan; -- mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuinka voi pieni Grace, kummityttäreni ja leikkitoverini?... Kai saan hänet tavata tänä iltana?"

"Odotan häntä tulevaksi milloin hyvänsä tennistä pelaamasta pappilasta. Kyllä hän teistä varmaan on melkoisesti kasvanut."

"Toivoakseni hän ei ole kasvanut pois entisestä itsestään. Rakas, pieni hameisiin puettu laulurastaani -- riehakkain ja hilpein tyttönen sekä oivallisin ratsastajatar Wiltshiressä! Ettehän vain ole tehnyt hänestä tavallista sileäksi tasoiteltua nuorta neitiä?"

"Olemme tosiaan koettaneet parhaamme muovataksemme hänestä säädyllisen nuoren naisen, eversti Stukeley, vaikkakin muutosta moittinette. Hän juoksenteli täällä kuin pieni villi vuosikauden sen jälkeen, kun Allan meni naimisiin. Lady Darnel oli äärettömän välinpitämätön -- ovelammin ei äitipuoli voi menetellä. Hän antoi tytön tehdä aivan miten itse tahtoi, ja Grace olisi puutteellisen käytöksensä tähden joutunut koko seudun puheenaiheeksi, ellen minä olisi tullut väliin!"

"Ahaa, tekö sen siis teitte?"

"Olihan se velvollisuuteni tytön lähimpänä naispuolisena sukulaisena. Minun ehdotuksestani veljeni lähetti hänet madame Sartoryn täysihoitola-opistoon Passyyn. Madame Sartorylla on ainoastaan muutamia valittuja oppilaita -- yksinomaan hienoimmista perheistä, ja niitä kasvatetaan hänen henkilökohtaisen valvontansa alla. Olen itse käynyt hänen koulussaan ja voin vakuuttaa, että hän on sekä tunnontarkka että valpas."

"Grace-rukka, olen näkevinäni hänet madame Sartoryn Argus-silmän vaanimana, kedonkukan luonnottomassa sekakukka-ruukussa! Miten hänet saatiin alistetuksi sellaiseen menettelyyn?"

"Hän oli kaksi vuotta Pariisissa, mutta vietti loma-aikansa kotona. Tulos oli sir Allanin mielestä erittäin tyydyttävä."

"Ovatko Grace ja hänen äitipuolensa yhtä hyviä ystäviä?"

"He pitävät hirveän paljon toisistaan -- ainakin sitä väittävät."

"Väittävät? -- Minä en voi kuvitella Gracessa mitään teeskentelyä, ellei madame Sartory ole luonut häntä uudestaan."

"Madame Sartory on pienestä pyryharakasta luonut maailmannaisen."

"Mikä vahinko!" huokasi eversti. "Englannissa vilisee maailmannaisia, mutta oikea pyryharakka viihtyy vain onnellisessa kodissa. Se on sievä kukka, joka kuihtuu kouluneidin karkeasta henkäyksestä. Minulla on kovin paha mieli siitä, että lähetitte pikku Graceni opistoon. Minä inhoan noita tyttökouluja."

Nyt näkyi pieni vaalea olento kiitävän ruohokentän ylitse ulkona ja juoksevan kuistilta lasiovesta sisään. Hänellä oli jostakin pehmeästä, valkoisesta villakankaasta tehty, vaaleansinisellä paltattu puku -- erinomaisen sievä tennispuku. Tulija oli Grace Darnel, pitkä tytönheilakka, jolla oli aurinkoiset, pähkinänruskeat silmät, kiharahko, tummanruskea tukka, ihastuttava suu ja valkoiset hampaat. Piirteet olivat sävyisät, ja ulkomuoto yleensä tyypillisen englantilainen.

Eversti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti ja isällisesti hyvän aikaa.

"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"

"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin iloinen, että olet tullut kotiin -- iloisempi kuin voin sanoakaan!"

Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä silmään.

Neiti Darnel oli jättänyt heidät kahden kesken.

"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi eversti levottomasti.

"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti. "Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi -- vaikken minä käsitä, miksi tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! -- Kuitenkin iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne, kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"

"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin -- olenhan aivan vieras perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan äitipuolestasi."

"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta. Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani --- minulla on vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä pitäessäni uudesta äidistäni."

"Lady Darnel on siis ystävällinen! Se on minulle mieleen."

"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu -- hän on niin ylpeä, kun hänen rouvaansa ihaillaan."

"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."

"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti ainoastakaan ihmisestä?"

"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla on sellainen isä ja sellainen äiti?"

Grace punastui ja loi häneen tarkoittavan katseen.

"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika, jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"

"Käsittänen", sanoi eversti. "On tullut sulhanen mukaan leikkiin?"

Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.

"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on salaisuus -- kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle anteeksi... kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua päivällisille."

Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen eteisessä.

Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen -- ontui hiukan Kabulissa saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle sopii.

"Weldon -- vaimoni!" esitteli sir Allan, minkä jälkeen eversti kääntyi lady Darneliin.

Hän oli kaunis nainen parhaassa iässään, yhtätoista vuotta sir Allania nuorempi. Komea ja viehättävä vartalo, hienosti muovatut piirteet, matala otsa ja tummanharmaat silmät sekä näiden lisäksi tyyni ja arvokas ryhti, joka hyvin sopi Darnelin sukukartanon hallitsijattarelle. "Sellaista naista ei toki luulisi hyljittävän seurapiireissä", ajatteli Stukeley. "Hän ei näytä sellaiselta, että voisi herättää epäluuloja edes ankarimmassa kirkkoherrassa tai ennakkoluuloisimmassa maajunkkarissa. Hänen pitäisi voida vaatia itselleen kunnioitusta ja herättää kiintymyksen tunteita -- ihanteellisena aviovaimona ja äitinä."

Lady Darnel oli yksinkertaisesti puettu -- yksinkertaisemmin kuin muilla hänen säätyluokkansa naisilla julkisesti näyttäytyessään oli tapana (sir Allan oli vaimoineen juuri käynyt erään kukkanäyttelyn avajaisissa), mutta sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot kohottivat mustan silkkipuvun ja pienen sievän pitsihatun tenhoa. Paikkakuntalaiset olivat saaneet päähänsä, että kaikki, mitä lady Darnel käytti, tuli suoraan Pariisista ja että tämä hänen yksinkertainen pukunsa oli kalliimpi kuin muiden komeimmatkaan.

"Ajatelkaahan senlaatuista naista ilman aviomiehen rahoja!" sanoivat ne toisilleen, vaikkei kukaan aivan varmaan tiennyt, mitä tällä epämääräisellä lauseella oikeastaan tarkoitettiin; mutta pidettiin päivänselvänä, että sir Allan oli nainut hämäräperäisen henkilön ja saisi katua.

"Tietysti siinä jotakin on", kuiskailtiin seudulla. "Kai se pian nähdään", lisättiin. "Pian sattuu ikäviä kohtauksia herraskartanossa", vakuuttelivat seuraystävät. "Poloinen sir Allan on hyväluontoinen houkkio, ja _sellainen_ vaimo tietysti käyttää miehen heikkoutta väärin."

"Tervetuloa Darnelin kartanoon!" virkkoi sir Allanin vaimo ja ojensi everstille kätensä. "Toivoakseni viivytte meillä kauvan?"

"Toivon hänen viipyvän luonamme, kunnes saa hankituksi pienen, hauskan talon asettuakseen paikkakunnalle kuolinpäiväänsä asti", lisäsi sir Allan.

"Niin, Allan, minä aion kotiutua tänne, jos se käy päinsä, ja pitää silmällä kummitytärtäni. Enpä tästä lähin enää juuri muuhun kelpaakaan."

"Ellet noudata minun esimerkkiäni", sanoi ystävä iloisesti.

Lady Darnel oli jo jättänyt herrat, ja sir Allan seurasi vanhaa toveriaan tälle varattuun kolmisuojaiseen asuntoon. Huoneet olivat hauskimmat koko isossa rakennuksessa.

"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen hänen asemessaan -- Allanin kaltaisen miehen puolisona -- pitäisi olla onnellinen; ja jos hän _ei_ sitä ole, on hänellä omat syynsä. -- Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"

Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?

"Tässä täytyy olla jotakin hullusti", ajatteli eversti.

Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa -- ketään muuta ei oltu kutsuttu.

"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa, ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"

Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken rakennetusta koulutalosta.

"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"

Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.

"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen, leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun -- minun iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu -- liian hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.

Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti, teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla haassa -- terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!

"Minun aikanani osasi madame Sartory kasvattaa tyttöjä oivallisesti", sanoi Dora Darnel.

"Siitä on jo kulunut monta vuotta", virkkoi Grace. "Sartoryn mummo on sittemmin ehtinyt elää ikänsä loppuun."

"Minun kouluajallani ei kukaan tohtinut nimittää häntä Sartoryn mummoksi."

"Tytöthän olivat niin kainostelevia ja yksinkertaisia kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi Grace. "Vasta viime vuosikymmenellä on nuoriso oppinut elämään. Amerikalaiset tytöt ovat opettaneet meille oikeutemme, ja nyt me käytämme niitä hyväksemme."

"Grace!" huudahti isä nuhtelevin katsein. "Tuolla tavoin ei pikku tyttäreni koskaan ennen haastanut!"

"Anteeksi, isä", sanoi tyttö kiivaasti, "mutta minä joudun aina kuohuksiin, kun puhutaan tuosta hirveästä huvilasta Passyn luona, joka on niin näennäisen arvokas, vaikka petosta ja patustusta piilee pinnan alla."

"Sitten se oli minun syyni, joka otin asian puheeksi", pahoitteli eversti. "Varon sitä vastedes tekemästä!"

"Te ette ollut valmistautunut amerikalaisen kasvatusmetoodin vaikutuksiin", sanoi Dora vienolla, tyttömäisellä äänellään, jota suuttumus ei koskaan korostanut ja joka kuitenkin saattoi tässä kodissa lausua mitä katkerimpia sanoja.

Lady Darnel tuli avuksi muuttamalla puheenaihetta.

Pian rupatettiin jälleen hilpeästi ja tunnelma oli mitä parhain, kunnes naiset nousivat pöydästä ja vanhat toverukset jäivät istumaan yksikseen lampunvalossa.

"Ota tuolta piippu, Weldon -- vai haluatko koettaa savukkeitani?" kysyi isäntä. "Ja sano nyt rehellisesti, vanha ystävä, mitä hänestä ajattelet."

"Voin Jumalan kiitos olla täysin rehellinen. Tarvitsee vain nähdä lady Darnel pitääkseen hänestä ja ihaillakseen häntä. Hän on sekä kaunis että viehättävä -- aivan sellainen kuin toivon vanhan ystäväni aviosiipan olevankin, mutta..."

"Mutta? Sinulla on jo yksi _mutta_, Weldon."

"Ei se lady Darnelin ansioita koske. Mutta näyttää siltä kuin hänen terveytensä ja mielialansa eivät olisi aivan niin hyvät kuin sinä ja hänen ystävänsä voisivat toivoa."

"Olet oikeassa, Claire-poloisen terveys ei ole varsin hyvä. Häntä vaivaa jonkinlainen alakuloisuus -- hermokiihtymys. Viihtyneekö hän todella Darnelin kartanossa? Olemme eläneet täällä kovin yksinämme häittemme jälkeen, ja olen vakavasti tuuminut viettää talven Italiassa hänen kanssaan. Ei, hänen luonteensa on liian vaihtelevainen tietääkseen hyvää terveyttä. Siihen on omat syynsä -- katkerat muistot entisyydestä. En ole vielä kertonut sinulle, kuinka jouduimme naimisiin, Weldon."

"Sinä sanoit ainoastaan, että avioliitto perustui rakkauteen ja että olitte tavattoman onnelliset. Se riitti minulle."

"Olisin sanonut sinulle enemmän, ellei se olisi ollut pitkä ja surullinen kertomus kirjoitettavaksi. Odotin mieluummin, kunnes saisimme kaikessa rauhassa istua yhdessä ja tupakoida, juuri tähän tapaan."

"Älä huolikaan jutella mistään surullisesta", sanoi eversti vakavasti. "Minulle riittää tieto, että lady Darnel on hyvä ja kaunis nainen. En tahdo tietää enempää."

"Kas, rakas ystävä, minulle tuottaa todellista huojennusta, kun saan asiasta puhua. Tiedän, että olet arvosteleva Clairea oikein ja ymmärtävä hänet. Mutta sen voit vasta kuultuasi hänen surullisen tarinansa."

Eversti kohotti päätänsä ja täytti lasinsa.