Part 28
Florence Kingin ja hänen nuoren veljensä piti tulla noutamaan Didsiä Fordillaan kello yhdeksän eräänä syyskuun aamuna, niin että tytöt voisivat ehtiä yliopiston alueelle sinä päivänä ja saisivat kaikki järjestykseen huoneissaan ennen illallista. Florencen, Didsin ja Charlien oli määrä kaikkien istua etuistuimella ja jättää takaosa vapaaksi parille suurelle matka-arkulle, sohvan pieluksille, viireille, kehystetyille valokuville, grammofonille ja levyille, verhoille, matoille, pöytäliinoille, tennismailoille..."kaikille kapistuksille, jotka muuttavat huoneen kodikkaaksi", kuten Dids oli sanonut edellisenä iltana kantaessaan niitä sylyksittäin alakertaan.
Siitä kasasta, jonka hän kymmenen vuoden aikana oli koonnut viettäväkattoiseen huoneeseensa, hän valitsi kaikkea, mikä miellytti hänen nykyistä makuaan, kääntäen selkänsä muulle yhtä iloisesti kuin lapsuudelleenkin. "Kuinka hauskalta tuntuukaan saada niin suuri huone, että voin säällisesti ripustaa kuvat seinille!" huudahti hän. "Florence sanoo meidän saavan erään kauneimmista huoneista tyttöjen osastosta. Minun tekee niin hirveästi mieli päästä sinne katsomaan ja laittamaan sitä kuntoon." Keskeyttämättä hetkeksikään hän jatkoi kiitävää vauhtia: "Minä luulen sittenkin, että otan nämä riippuvat kirjahyllyt mukaani. Charlie voi sitoa ne kiinni astinlautaan." Hän nauroi iloisesti.
"Se vanha Ford tulee varmasti näyttämään oikeilta mustalaisvankkureilta, mutta jokaisen, joka on edes hieman selvillä asioista, sanotaan saapuvan sinne vanhassa autossa, johon on kerätty kasoittain kaikenlaista tavaraa. Kuta pahemmalta se näyttää, sitä selvemmän kuvan se antaa tulijan kaukonäköisyydestä. Minusta olisi oikein ikävää ilmestyä sinne uusi kimalteleva matkalaukku mukanani. Tämä tapa on paljon hauskempi."
Ja se olikin niin hauskaa, että lähdön iloinen tunnelma käänsi koko talon ylösalaisin katosta maahan saakka. Florence King tuli varhain auttamaan Didsiä päättämään, mitä otettaisiin mukaan, ja molemmat isot lapset hyökkäsivät portaita ylös ja alas, huudellen kysymyksiä ja vastauksia toisilleen, hyläten tuon ja valiten jonkun toisen ja nauraen alituisesti pelkästä elämänilosta. Syyskuun auringon kultainen hohde valaisi avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta heidän kiiltäviä päitään yhtä iloisesti kuin heidän lörpöttelevät äänensä kajahtelivat. Kirkas ilma väreili heidän ympärillään, kun he hyokkäilivät sinne tänne huutaen: "Onko sinulla jo pyyheliinat valmiina? Sinähän tiedät, että meillä pitää olla omat pyyheliinat!" Ja: "Mihin sinä pistitkään sen Masefieldin kirjan?" Ja: "Kah, sinä olet toimittanut mailasi taas kireäksi! Eikö se olekin hieno?"
* * * * *
Rouva Bascombille, joka istui ullakkohuoneessaan kädet sylissä ja katse kohdistettuna kaukaiseen taivaaseen, olivat melu ja nuoruus ja iloisuus kuin kimalteleva vuoksi. Hän tiesi tämän päivän merkitsevän sen laskeutumista hänen luotaan ikuisiksi ajoiksi.
* * * * *
"Tuolta tulee Charlie jo autoineen, enkä minä ole vielä ehtinyt kerätä teekuppejani!"
"Viis siitä! Ruvetkoon hän kantamaan ulos, mitä jo olemme saaneet valmiiksi, ja sullokoon autoon. Siinä on varmasti hieman tekemistä, saat uskoa."
Charlien ääni kantautui nyt rouva Bascombin korviin nuorena ja säröisenä. "Voi sentään, teitä tyttöjä! Te olette varmasti hulluja. Miksi ette yhtä hyvin voisi ottaa mukaanne höyhenpatjaa ja kanakoppia, kun kerran olette päässeet vauhtiin!"
Syöksyjä sisälle ja ulos, kiihkeiden nuorten jalkojen töminää, ikkunoista huutavia nauravia nuoria ääniä... Rouva Bascomb sulki silmänsä kuullakseen sen paremmin. Hän ei saisi kuulla sitä milloinkaan enää. Dids oli lähtemäisillään kotoaan. Hänen kotoinen elämänsä oli loppunut.
"Hei siellä, Flo", vaikeroi Charlien ääni, "miksi sinä minua oikeastaan luulet? Raskaansarjan nyrkkeilijäksikö? Te tytöt saatte kantaa tätä vehjettä toisesta päästä."
Liehuntaa... naurua... laahustavia askelia... pudotettuja tavaroita... alakertaan heitettyjä kapineita "Kuule, ota kiinni!" "Voi, sinähän tahrasit sen!"
He olivat nyt käytävällä Fordinsa vieressä. Rouva Bascomb avasi silmänsä katsellakseen heitä, kun he kiipesivät pinottujen kääröjen yli, kumartuivat köyttämään laatikoita kiinni ja keskeyttivät kaikki voidakseen istuutua kantapäilleen ja nauraa ihan katketakseen täyteen sullotun auton hullunkurisuudelle.
"Se on täydellinen, ehdottomasti täydellinen!" He painoivat kylkiään nauraessaan, ja heidän äänensä kohosivat tyynen, nukuttavan syysilman läpi rouva Bascombin ullakkohuoneen avonaiseen ikkunaan.
"Vakavasti puhuen, tytöt", sanoi Charlie, "meidän pitää todellakin ryhtyä toimeen, jos haluamme pudota Alma Materin helmaan illalla. Alahan liikkua, Dids!"
Tytöt palasivat nyt hakemaan hattujaan ja päällystakkejaan. "Vähät siitä! Minulle on ihan yhdentekevää, vaikka emme löytäisikään. Minä en haluakaan päähäni sellaista. Minä vihaan hattuja."
"Voi, Dids, sinun täytyy! Muuten sinun tukkasi..."
* * * * *
Ja nyt Dids oli sanomassa jäähyväisiä äidilleen. Rouva Bascomb kuuli hänen äänensä avonaisesta ovesta kuin olisi samassa huoneessa. "Nyt me olemme vihdoinkin lähtövalmiit, äiti. Hyvästi. Minä kirjoitan heti kun saavumme sinne. Hoida nyt itseäsi hyvin. Minä tilaan yliopistolehden sinulle, niin että saat tietää kaikki uutiset. Hyvästi!"
Molemmat tytöt juoksivat sitten käytävää pitkin rinnakkain pitkäsäärisinä ja notkeina kuin nuoret hiehot.
"Minä aion sijoittua taakse kuorman päälle."
"Voi, Dids, sinä putoat sieltä varmasti. Se ei ole lainkaan turvallista."
"Enkä putoa. Minä voin pitää kiinni tästä nuorasta. Se on luja. Se on köytetty kiinni molemmista päistään. Kun pitää kiinni jostakin lujasta, ei putoa. Minä aion... voi, hyväinen aika, minähän unohdin sanoa jäähyväiset mummolle!"
Syöksy käytävää pitkin takaisin taloon.
Ikkunastaan rouva Bascomb kuuli autossa istuvan tytön huomauttavan veljelleen: "Dids on hirveän hyvä isoäidilleen. Monet tytöt eivät olisi ikinä tulleet sitä ajatelleeksi."
Dids oli siinä, täyttäen huoneen kuin kukkatarhasta puhaltava tuulenpuuska... terveydellään, nuoruudellaan ja iloisuudellaan. Jumala häntä siunatkoon!
"Mummo, mitähän sinä ajatteletkaan. Kaikessa tuossa hälinässä olin vähällä unohtaa, että minun pitää tulla suutelemaan sinua jäähyväisiksi."
Hän heittäytyi polvilleen tuolissa istuvan vanhan naisen viereen ja kiersi nuoret käsivartensa laihan vanhan ruumiin ympärille. "Hyvästi, mummo! Sinä olet niin kelpo mummo, ettet saa unohtaa sitä... muistakin se!"
Hän painoi lujat ja viattomat, raikkaat tyttöhuulensa toisen kuihtunutta poskea vasten. "Hyvästi! Minä kirjoitan kotiin heti tultuani sinne. Äläkä ole vähääkään huolissasi minusta. Minulla ei ole koskaan mitään hätää."
"Hyvästi, kultaseni", vastasi rouva Bascomb, hymyillen hellästi.
Ja sitten Dids oli poissa.
Kun hän oli ponnahtanut jaloilleen ja kääntynyt pois, tunsi hänen isoäitinsä tytön entisen elämän livahtavan hänen käsistään. Sitten kun hän taas nauraen pysytteli tasapainossa arkkujen kansilla, hän oli jo unohtanut isoäitinsä olemassaolon. Ja se olikin oikein. Sen piti ollakin juuri niin. Dids tarvitsi kaiken ilmavan, luottavaisen, iloisen hyökkäysintonsa luodakseen itselleen onnellisen tulevaisuuden.
* * * * *
"Lähteekö kulkue nyt eteenpäin?" kysyi Charlie. "Kyllä varmasti."
Vanha auto narisi, surisi ja lähti kolisten liikkeelle.
"Varo, Dids, sinä putoat! Sinä putoat varmasti!"
"Lorua! Ihminen ei voi pudota, kun pitää kiinni jostakin lujasta tuesta, vai mitä?"
Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä ja heidän autonsa humoristinen säksytys kuului sitä hiljemmin, mitä kauemmas he vierivät. Hetkien kuluttua sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Kadulla, kuuntelevassa talossa, rouva Bascombin huoneessa, vallitsi tyhjä hiljaisuus.
Oliko hän hengissä? Hänestä tuntui kuin hän ei hengittäisi lainkaan. Kaikki oli hänestä sellaista kuin hän olisi kuollut.
Tämä oli loppu. Nyt hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, ei niin mitään. Vain tyhjyyttä... tyhjyyttä... tämä oli kaiken loppu.
* * * * *
Hän kuuli äänen kutsuvan valittavasti: "Voi, mamma, mamma!" Lottie siellä huuteli.
Rouva Bascomb nousi vaistomaisesti ja laskeutui toiseen kerrokseen. Lottie itki, pää haudattuna pieluksiin ja kädet kasvoilla.
Seisoessaan siinä huoneen ovella rouva Bascomb tunsi jotakin outoa tulevan tyhjään sydämeensä. Ikäänkuin sitä olisi hitaasti tippunut sinne ja niin kasautunut yhä enemmän sitä sulkua vastaan, joka torjui sen pois hänen elämästään, se oli nyt siellä... välkkyvänä tulvana. Lottien lohduttoman itkun ääni päästi sen vyörymään sulun yli. Hän tunsi sen kirkkaiden parantavien vesien valuvan sydämensä kuivettuneihin ja tomuisiin kammioihin.
Hän katsoi ovelta huoneeseen, kuten oli katsonut niin monta tuhatta kertaa, ja näki nyt siellä seisovan avuttoman pienen aaveen, avuttoman hylätyn lapsen, jonka ei olisi milloinkaan pitänyt saada syntyä, koska se oli tuomittu sinä silmänräpäyksenä, jolloin se oli vetäissyt ensi kerran henkeään, pysymään tietämätönnä, suojatonna, vääntyneenä ja surkastuneena. Oliko se tullut tänne tietämättään hakemaan apua? Oliko se seisonut siellä kaikki nämä vuodet odottamassa äitiä?
Omituista, että äärimmäinen nöyrtyminen ja katumus voi suoda niin suloisen tunteen! Johtuikohan se siitä, että ne nyt olivat käyneet hyvätuoksuisiksi säälistä ja rakkaudesta?
Lottie kohotti katseensa ja näki anoppinsa seisovan siinä. "Voi, mamma, minulla ei ole enää ketään muuta jäljellä kuin te", sanoi hän vaikeroiden ja ojensi käsivartensa.
Rouva Bascomb astui nopeasti lähemmäksi ja sanoi voimakkaalla, lohtua suovalla hellällä äänenpainolla: "Niin, meidän molempien pitää nyt pysyä yhdessä, Lottie rakas!"
Tämä ei silti ollut loppu, ei läheskään. Se oli, vihdoinkin, vasta alku.