Part 21

Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia, vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä, jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään, arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.

Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.

Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan, tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään, johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin... kalliita kekkereitä, jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut. He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi, ennenkuin pääsin koulustakaan... Minä olin näet ikäisekseni niin suuri ja kehittynyt."

Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä, inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi, tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."

Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä", sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin. Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa mies, jonka houkutuksiin todella lankesin... rehellisesti puhuen, ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina _haluamaan_. Mutta siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti, tarkoitan, asioista... sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on _hänen_ syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."

Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani, ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku kaipaisi minua... enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville, kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka onkin mies."

Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta, että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta... että Lottie oli omasta aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen Ralphin ja Didsin luo.

* * * * *

Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.

Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa, kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa, korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla, että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa, jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti, "mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää tyydyttää Lottien kaipuuta... sillä minä voin tehdä jotakin, mihin miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".

Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?

Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein, ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta... ei vetelehtimistä, ei toimettomia hetkiä... ei ikävyyttä, ei laiskuutta."

Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa hänelle."

XXXI

Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen, sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa raajarikkouttaankin.

"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet, salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."

Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle. "Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on..." Joskus se hyväksyttiin, mutta useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää, että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.

Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään. "No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku, jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."

"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.

"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei ollutkaan."

"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti, mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.

"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".

"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain haluan maata."

"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua muutamia askelia? Minä autan sinua."

Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena, pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen. Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden. Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika... minä en voi kohottaa jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut? En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä hieman... voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"

Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin, että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."

Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa vasten kuin itkevä lapsi.

Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä, kasvot harmaina ja yrmeinä.

V OSA

XXXII

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan, mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen, omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä. Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut (jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta, tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan). Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet... rauhallisia iltoja toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat, jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat melunneet siellä. Niin, hän _piti_ arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat kuuluneet... sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai _tarkoitettiinko_ sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon. Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone _suloinen_, suloisin koko talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein, ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman, kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta, jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta, koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.