Part 4

KAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?

EDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule -- ministeriä.

KAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?

EDELMAN. Ehkä... (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies, olette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä iltana.

KAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman nyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee pidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin. (Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.) Silloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla minkäänlaisessa... kuinka nyt sanoisinkaan?... persoonallisessa suhteessa... (Edelman puistaa hymyillen päätään)... etenkin, kun ei äitinikään sitä tahdo... Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen arvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.

EDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita haavoja.

KAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään tavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.

EDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.

KAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.

EDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä rahtuistakaan.

KAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä luottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.

EDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.

KAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.

Nähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan -- ja meikäläisethän lienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia --, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut tietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei tahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä. Tuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin vakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se kieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin isänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli tärvellyt koko hänen elämänsä.

EDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä suurimpana ja kalliimpana ilona.

KAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään. Syypää onnettomuuteen -- ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja elämäni ristiriita!

No niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle. Mutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla, vaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni, ei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään -- silloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään siinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien puihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan... Se oli surullista, mutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo uhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi... (Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)

EDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee lapsena mieheksi... Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain tullut vanhaksi.

KAARLE WELLE. Niin olen. -- Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini sitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja ottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus mieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut järjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni, jota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen lähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista kohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi töikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo...

EDELMAN. (Viheltää hiljaa.)

KAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut kutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään odotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa häntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme toistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin vahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli pettänyt minun ihanan äitini... Nautin, kun hän kiemurteli kuin hyönteinen neulassa...

EDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!

KAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?

EDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.

KAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. -- Jo siellä ulkona puhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään toisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja niin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan rakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata Teitä...

EDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?

KAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti silmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi -- _ruvetkaa isäkseni!_

EDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat...

KAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.

EDELMAN. Entä äiti?

KAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen varmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi ajatella... niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin...

EDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?

KAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein uskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.

EDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten käsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se käy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten edessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.

KAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana: isä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua -- tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)

EDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle muutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat istuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni jonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle, joka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat toisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut kuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani kukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä. Minun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli minusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka... Sydän kuivui ja kutistui...

KAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se... oliko se?...

EDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) _Se oli sinun äitisi_.

KAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun pitänyt osata se arvata! -- Mutta nythän vasta isäni muuttuukin oikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!

EDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun kuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!

(Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?

KAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko maailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin saakka!

PALVELIJATAR. Herranen aika! (Menee aukaisemaan eteisen oven.)

KALTIMO. (Eteisessä,) Joko täällä ollaan kotona?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona.

KALTIMO. (Eteisessä.) Onko jo muita vieraita?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Eräs herra...

KALTIMO. (Eteisessä.) Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa ministeri Kaltimo.

PALVELIJATAR. (Sisään ovensuuhun.) Nuoriherra, nyt siellä jo on ministeri...

KAARLE WELLE. (Naurahtaen. Puoliääneen.) Mutta ei vielä kadunlakaisijaa -- kaipa sekin tulee myöhemmin. (Ääneen.) Anni pyytää sisään.

PALVELIJATAR. (Ulos eteiseen.) Herra ministeri on hyvä.

KALTIMO. (Tulee sisään. Kaarle Welle nousee häntä vastaanottamaan.) Hyvää iltaa. Tulen aikaiseen. En päässyt ensinkään konserttiin -- tärkeä ministerivaliokunnan istunto. Se oli tavattoman harmillista, mutta näkyy olevan niin, että niiden, jotka keltaisen linnan portista sisään astuvat, on uhrattava ilonsa. (Edelmanille.) Vai sinä, vanha veijari, et myöskään ole konsertissa. (Tervehtii häntä.) No, sinulla eivät ainakaan ole olleet esteenä valtion asiat...

EDELMAN. Eivät. Mutta monin verroin tärkeämmät.

KALTIMO. (Naurahtaen.) No, mitkähän asiat ne nyt lienevät valtion asioitakin tärkeämmät?

EDELMAN. Omani. Ja ehkä sitäpaitsi vielä erään toisen, joka ei itse osaa asioitaan hoitaa.

KAARLE WELLE. Eikö herra ministeri suvaitse istua?

KALTIMO. Kiitän. (Istuutuu. On ilmeisesti sangen hermostunut.)

KAARLE WELLE. Saanko ehkä toisia odoteltaessa tarjota herroille lasin whiskyä?

KALTIMO. Kiitos, ei millään muotoa!

EDELMAN. Mitä? Oletko sinä sairas?

KALTIMO. En. Mutta minä olen -- ministeri.

EDELMAN. Se näkyy totta tosiaankin olevan sama asia!

KAARLE WELLE. Pyydän anteeksi: en todellakaan tahtonut panna herra ministerin velvollisuudentuntoa koetukselle. Enhän ole ollut täällä vielä niin kauan, että tuntisin tarkalleen maan tapoja, mutta tulin vain ajatelleeksi, että näin yksityisessä kodissa ja aivan ahtaassa ja uskotussa piirissä...

KALTIMO. Hm. (Hieroskelee vähän käsiään ja ravistelee olkapäitään.) Hm. Tuli tosin vähän kylmä, niin että ehkä pieni lasi puhtaasti terveydelliseltä kannalta... (Kaarle Welle nousee.) Mutta uskallanko pyytää, ettei missään tapauksessa palvelijatar... vaan että Te itse vaivautuisitte tuomaan sen...

EDELMAN. Ja maitokannussa! (Nauraa.)

KAARLE WELLE. Olkaa aivan rauhassa, herra ministeri! (Menee vasemmalle.)

KALTIMO. Minä pyydän sinua, vanha veli, ottamaan vähän huomioon minun asemani. Ajattelehan, kuinka kärkkäitä ihmiset ovat meikäläisistä juoruja sepittelemään... Totta puhuen minua epäilytti aivan tavattomasti koko tänne tulokin, mutta vaimoni tahtoi välttämättä ja olisi tietysti voinut ruveta epäilemään jotakin, jos olisin itsepintaisesti pannut vastaan.

EDELMAN. Voi, voi niitä virkamiehen vaivoja!

KALTIMO. Älä viitsi olla pilkallinen! Sinähän tiedät, kuinka kauhea tilanteeni tällä hetkellä on. Olenhan sinulle uskonut koko jutun toivossa, että sinä ymmärtäisit ja auttaisit minua. -- Muuten pidin viisaimpana äskettäin sanoa pääministerillekin, että olin kutsuttu tänne tänä iltana... Eikö se sinustakin ole omansa katkaisemaan kärjen niiltä juoruilta, jotka mahdollisesti jälkeenpäin kannetaan hänen korviinsa?

EDELMAN. Se oli epäilemättä valtioviisain teko, minkä koko lyhyellä hallituskaudellasi olet tehnyt! Edeltäjäsi koetti pitää pääministeriä syrjässä kaikista perheasioistaan ja joutui pois radalta! Sopii siis koettaa päinvastaista menetelmää.

KAARLE WELLE. (Tulee kädessään tarjotin, jolla on kaksi whiskylasia ja yksi viinilasi. Asettaa tarjottimen pöydälle. Tarttuu viinilasiin.) Herrat sallinevat minun olla "eriuskolaisen" -- lukekaa se minun nuoruuteni syyksi. (Kohottaa lasinsa.) Terve tuloa!

EDELMAN. (Kaarle Wellelle.) Minä sanon samat sanat!

KALTIMO. Niin, tervetuloa isänmaa... (Hämmentyy.) Uuteen kotimaahanne...

KAARLE WELLE. Sanokaa vain: isänmaa, herra ministeri. Sillä isäni maahan tämä on -- ja juuri siksi olen iloinen siitä, että olen tänne päässyt.

KALTIMO. (Hermostuneesti.) Niin... niin...

EDELMAN. (Hymyillen merkitsevästi.) Ja isä on tietysti iloinen, kun hän saa poikansa kotiin!

KAARLE WELLE. (Hymyilee Edelmanille.) Toivokaamme niin!

KALTIMO. (Tarttuu hermostuneesti lasiinsa, juo sen pohjaan, etsii jalallaan Edelmanin jalkaa antaakseen hänelle varoittavan merkin. Juotuaan alkaa yskiä kovasti.)

EDELMAN. (Naurahtaen.) Veljelle taisi mennä isänmaa vähän väärään kurkkuun!

(Ovikello soi.)

KAARLE WELLE. (Nousee, menee aukaisemaan, eteisen oven.) Nyt ne tulevat! (Sulkee mennessään oven eteiseen.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)

EDELMAN. Nuoriherra meni itse -- kadunlakaisijoita vastaan. (Naurahtaa.)

PALVELIJATAR. (Nauraa ymmärtäväisesti; menee takaisin vasemmalle.)

KALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko tänne todellakin...

EDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku ministerien liepeillä?

KALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen palvelusväkeä...

(Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen. Ovi jää auki heidän jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä ihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen kättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista -- ne ovat kai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.) Mutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole lasia!

KAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli -- se on ehkä... vain tilapäisesti kadonnut.

KALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin... sen täytyi kadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi... Mutta nyt se jo voi päästä piilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)

IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas -- lasinpuhaltaja! (Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.) Saanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo -- taiteilija Kaarto, asessori Edelman... (Kaarto käy herroja kättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva kansliapäällikköineen...

EDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.) Kadunlakaisijat!

IRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra Kaarrollekin! Kai se maistaa?

KAARTO. Kiitän.

KAARLE WELLE. (Menee vasemmalle.)

KALTIMO. Ja miltä tuntui laulaa kotikaupungissa?

IRJA FIORINI. Miten sanoisinkaan? "Katkeransuloiselta" olisi kai oikea sana, jollei se maistuisi tusinaromaanilta. Vanhat muistot... tahtoivat väkisinkin herätä... Mutta hirveän ystävällisiä ne olivat minulle, aivan liiaksi...

EDELMAN. Kukapa olisi paremmin lämmintä vastaanottoa ansainnut kuin se, joka jäähyväisittä lähti!

IRJA FIORINI. (Keveästi.) No, joko Tekin, vanha ystävä, rupeatte imartelemaan?

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, tuo lasin Kaarrolle.) Olkaa hyvä!

KAARTO. Kiitos! (Kohottaa lasinsa vasemmalla kädellä.) Madame! Suokaa anteeksi, että vien lasin huulilleni vasemmalla kädelläni, mutta oikealla olen kerran säveltänyt: "En viiniä juo, en rypäleverta..." (Juo lasinsa pohjaan.)

KAIKKI. (Nauravat.)

EDELMAN. Te, nuori mies, taidattekin elää Sanan mukaan. Ettekö koskaan anna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee?

KAARTO. Kyllä silloin, kun teen jotakin molemmin käsin. Ja sellaista tapahtuu hyvin usein!

(Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta ja menee eteiseen.)

IRJA FIORINI. Nyt herrat suonevat minulle anteeksi, että hetkeksi menen pitämään huolta emännän velvollisuuksistani, meidänhän täytyy ajatella vähän ruumiinkin ravintoa. (Menee vasemmalle.)

(Eteisessä vilahtavat Laina Kaltimo ja kansliapäällikkö. Hetken kuluttua tulevat he sisälle. Palvelijatar menee vasemmalle.)

KAARLE WELLE. (Menee vieraita vastaan.) Herrasväki on hyvä... äitini tulee heti... Tervetuloa rouva ministeri! (Suutelee Laina Kaltimoa kädelle. Esittäytyy sitten kansliapäällikölle.)

LAINA KALTIMO. (Kumartaen kaikille.) Hyvää iltaa, hyvät herrat! -- Mikä ihana konsertti -- sellaista ei kuule usein. Ja yleisö aivan haltioissaan...

BERG. (Menee Kaarron luo.) Terve, terve! Kuinka hurisee? Kyllä sinä poika sitten osaat pianoa käsitellä. Mutta annahan, kun esittelen sinut ministeri Kaltimon rouvalle, hän tahtoo niin mielellään tehdä tuttavuutta kanssasi.

KAARTO. Pelkään, etten osaa käsitellä hänen laisiaan yhtä hyvin kuin pianoa.

BERG. (Vetää hänet Laina Kaltimon luo.) Älä pelkää! Kyllä hän käsittelee sinua! Tule nyt. Saanko esitellä rouva ministerille säveltäjä Kaarron?

LAINA KALTIMO. (Ojentaen kätensä Kaarrolle.) Erittäin hauska tutustua. Olen kuullut Teistä niin paljon ja tänä iltanahan sain kuulla Teitä itseännekin. Se oli aivan erinomaisen kaunis se "Kuutamolaulu"...

KAARTO. Rouva ministeri on aivan liiaksi rakastettava...

LAINA KALTIMO. En ensinkään. Tiedättekö, takanani istui eräs musiikkiarvostelija. Ja hän käytti aivan minun sanojani... Uskokaa tahi olkaa uskomatta. Olisi erittäin hauskaa, jos joskus tulisitte viiden teelle vastaanottopäivänäni. Minusta taiteilijat aina ovat valtiollisten salonkien kaunistuksena -- ja ehkäpä Te vielä vaivautuisitte vähän soittamaankin...

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta suoraan Laina Kaltimoa kohti.) Hyvää iltaa, rouva Kaltimo. Tuotitte minulle suuren kunnian, kun tahdoitte tulla luokseni. Olen erittäin iloinen...

LAINA KALTIMO. Kunnia on kokonaan minun puolellani. Kuinka suuri taiteilija Te olettekaan! Sallikaa minun kiittää Teitä sydämeni pohjasta tämän illan verrattomasta nautinnosta. Ja luvatkaa tulla ensi teekutsuihini, pääministerinkin rouva tahtoisi niin mielellään tutustua kuuluisimpaan laulajattareemme.

IRJA FIORINI. Sehän on kovin mairittelevaa. Tuhannet kiitokset. Mutta nyt pyytäisin herrasväkeä tulemaan pöydästä ottamaan hiukan teetä ja voileipiä. (Osoittaa auki jätettyyn oveen vasemmalla.) Olkaa hyvät!

KAIKKI. (Kumartavat ja lähtevät; viimeisinä Kaarle Welle ja Kaarto.)

KAARLE WELLE. Sanokaa suoraan, lauloiko äiti todellakin suurenmoisesti?

KAARTO. Suurenmoistakin suurenmoisemmin! Sellaista laulua eivät ihmiset täällä ole ennen kuulleetkaan.

(Menevät ruokasaliin. Näyttämö jää hetkeksi tyhjäksi.) (Kaarle Welle ja Palvelijatar. Tulevat vasemmalta.)

PALVELIJATAR. (Ryhtyy korjaamaan Kaarle Wellen avustamana tyhjiä laseja ja järjestelemään esineitä.) Kyllä se on hassu, se herra, joka tänne ensiksi tuli! (Nauraa.) Mutta hyvä ihminen se mahtaa olla.

KAARLE WELLE. Hyvä hän on. Niin hyvä, ettei Anni voi sitä aavistaakaan. Ja niin tavattoman viisas.

PALVELIJATAR. Voipi olla viisaskin. Sillä kerran sanottiinkin Suomen Kuvalehdessä, ettei tavallisen ihmisen aina ole helppo eroittaa hyvin viisasta miestä pähkähullusta.

KAARLE WELLE. Niin, niin... Ei Anni vielä kaikkea tiedäkään!

(Menevät vasemmalle.) (Näyttämö on taas hetken tyhjänä.)

EDELMAN. (Tulee vasemmalta teekuppi kädessään ja toisessa voileipä-lautanen. Viheltelee hiljaa tullessaan. Istuutuu pöydän ääreen. Kuuntelee silloin tällöin ja katsahtaakin ruokasaliin päin.)

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta.) Ihanko ypöyksin? En voinut käsittää, mihin olitte kadonnut.

EDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia... Enköhän voisi sitä nyt sanoa?

IRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö... (Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta pelkäämään kosintaa...

EDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon juhlallisempi kuin koskaan kosinta.

IRJA FIORINI. Ja mikä se on?

EDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.

IRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä... Ei koskaan! -- Oletteko menettänyt järkenne?

EDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän lyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.) Ensiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi ollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän kutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko sydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin raskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.

IRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.

EDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. "On asioita, jotka 'perheenpään' täytyy yksin hoitaa". Hän ei ole tahtonut lisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on hän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat sielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille oudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin päämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.

IRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä elämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa kielsi... Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.

EDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.

IRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette suinkaan...

EDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän jää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen silmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen muuten vain hänen isällinen ystävänsä -- kysymys ei ole muusta kuin pienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse mitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret mittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo koko elämänsä särkyneeksi...

IRJA FIORINI. Luuletteko niin?

EDELMAN. Minä tiedän sen.

IRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee nyyhkyttäen peremmälle.)

EDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja sytyttää savukkeen.)

BERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin, naurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin hauskaa -- se Kaarto on helkkarin hassu heppu!

EEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija -- mikä on yksinkertaisin keino ottaa omakseen poika, jonka isä on... kuollut? Onko se yleensä hyvin monimutkaista.

BERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.) Yksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja kokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin kaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko valtioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu hänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi -- äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja ehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät johtopäätökset...

EDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät ihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä...

IRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on. Enkähän minä juuri ihmisistä välitä. -- Joka tapauksessa tahdon kiittää Teitä, vanhin ja paras ystäväni...

BERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta eikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden mukaan?

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan -- saattepahan nähdä.

BERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee vasemmalle.)

IRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta ja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli minulle niin suureksi avuksi -- niin, en tiedä, miten ilman sitä ollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman pimeää...

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän jo sanonut sinulle?

IRJA FIORINI. On, poikani.

KAARLE WELLE. Entä sinä äiti?

IRJA FIORINI. Minun täytyy vähän miettiä...

KAARLE WELLE. Ei hän sitten olekaan kaikkea sanonut! Onko hän kertonut, mitä sinä olet ollut hänelle?

EDELMAN. No no, poikani!

KAARLE WELLE. Arvasinhan minä. Ei hän sitä tietysti koskaan olisi sanonut.

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin jokin hänelle äkkiä valkenisi; katsoo kysyvästi poikaansa.) Niinkö --?

KAARLE WELLE. Niin, äiti.

IRJA FIORINI. (Nousee.) Niinpä olen tehnyt päätökseni. Minä suostun...

KAARLE WELLE. Äiti!

IRJA FIORINI. Mutta yhdellä ehdolla.

KAARLE WELLE. Äiti, mikä se on?

IRJA FIORINI. Se, että hän ottaa omakseen -- _minutkin_.