Part 2

IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä olinkaan -- siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän soinnuttomasti, että "leikki" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.) Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi. Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta onnistui. -- Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.

KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt...

IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja poisti ennakkoluulot... Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt ja uusi on edessä!

KALTIMO. Niin... olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen voinut. Ja iloinnut voitoistasi.

Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen konserttiisi.

IRJA FIORINI. Minä muistan... Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani tallasin jalkojeni alle.

KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän... Mutta sano, etkö vieläkään voi antaa anteeksi minulle...

IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi meidän kanssamme?

Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka niiden pienet sydämet tykyttivät... Nyt en enää sitä tekisi, sillä minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut...

Mutta ei herätetä menneisyyttä -- sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en sitä tekisi...

KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat! Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä -- joskin myös paljon onnettomampi.

KALTIMO. Sinä olet rakastanut --?

IRJA FIORINI. Olen, olen... Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää...

KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.) Kuka --?

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa; omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.

KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.

IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee... Entisyys on huono yhdistäjä -- tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.) Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?

KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään... Tyyntä, tasaista arkista työpäivää...

IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?

KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä, sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.

IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?

KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa olla.

IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva suuri runoilija!

KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin kirjoittamalla säkeitä paperille?

IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet, kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla iloisia, jos pystyvät oikolukuun. -- Totta puhuen, minä säälin sinua.

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin asessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen ystävänsä, jos hänellä sellaisia on.

IRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla ystäväksesi --.

EDELMAN. (Tulee taustalta, pysähtyy keskilattialle, rykäisee.)

KALTIMO. (Hypähtää pystyyn.)

IRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti säikähti.

EDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän ei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa ministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.

IRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin pitkää aikaa kulua.

EDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä... Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on pinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten kuin kulumalla.

KALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä. Eikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään tulekaan...

EDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?

IRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei todellakaan tiedä!

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään keltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa valtion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja valtiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.

KALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista kiirettä täytyi pitää.

EDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa painavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen syyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä. Nimitys kuin nimitys!

IRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla ensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä, että uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!

KALTIMO. (Puristaa hänen kättään vaitiollen.)

EDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?

IRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta huomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei voitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.

LAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he tietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?

KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni -- neiti Fiorini. Ettekö te olekaan toisianne tavanneet?

IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin kuin kuningatarta...

IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut uskoa.

KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla mainettaan parempi.

EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan -- tähän asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin voit sitä yhtä tarkkaan varjella.

(Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)

LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen jälkeensä.)

(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini, asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita. Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina...

EDELMAN. (Rykäisee kovasti.)

LAINA KALTIMO. (Vihaisesti tiuskaisten.) Menikö taas tupakansavu väärään kurkkuun?

EDELMAN. Ei. Mutta täällä on jotakin muuta käryä, paljon pahemmalta tuoksahtavaa.

LAINA KALTIMO. (Irja Fiorinille samassa äänensävyssä kuin äsken.) Niin, joka ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina kello kolmesta viiteen -- eikö se ollut niin, tuomari Berg?

BERG. (Joka on seisonut taustassa, ottaa askeleen eteenpäin.) Neljästä kuuteen, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Aivan niin. Neljästä kuuteen -- kello viiden teelle.

KALTIMO. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Bergillä on sinun teekutsujesi kanssa...

LAINA KALTIMO. Muidenkin ministerien rouvilla on joku virkamies, joka auttaa heitä edustusvelvollisuuksissa, ja tuomari Berg on ystävällisesti tarjoutunut minun avukseni.

KALTIMO. Vai niin.

EDELMAN. (On edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt Bergiä; osoittaa nyt hänen hännystakkinsa rinnustaa.) Ensi uutena vuotena tulee tuohon varmasti jotain!

LAINA KALTIMO. Mutta, Kaarle-kulta, nythän minä vasta muistankin asiani. Sinua kyseltiin äsken tuolla salissa. Muut ministerit ovat jo tulleet takaisin. Ja pelkään, että sinun poissaolosi herättää huomiota.

IRJA FIORINI. Älkää millään muotoa antako minun pidättää. Olisin kovin onneton, jos meidän pieni...

LAINA KALTIMO. Eihän se mitään... Sanon siis Teille, neiti Fiorini, näkemiin; ette millään muotoa saa unhoittaa jour fixiäni. Lupaattehan? (Kumartaa.)

KALTIMO. (Koettaa tehdä äänensävynsä leikkisäksi.) Näette, että minut viedään väkisin. Ja kun minun tietysti nyt vielä ehdottomammin kuin ennen täytyy taipua esivallan tahtoon, sanon minäkin: näkemiin! (Kumartaa.)

LAINA KALTIMO. (Mennessään miehensä kanssa.) Tuomari Berg, saanko vielä vaivata Teitä vähän? (Kumartaa; seuraa edellisiä.)

IRJA FIORINI. No, mitä sanotte, herra asessori?

EDELMAN. "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!"

IRJA FIORINI. Mutta miksikä niin on?

EDELMAN. Siksi, että he osaavat asettaa taivaansa niin matalalle, että voivat siihen hypätä milloin hyvänsä ja ilman tikapuita.

(Väliverho.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ministerin virkahuoneessa.

Tavallinen virastopäällikön huone. Iso kirjoituspöytä poikittain keskellä, sillä vihreä verka, pöytäpuhelin, soittokello ja kirjoitusvehkeet. Suomen kartta ja edellisten viranhaltijain kuvia seinillä. Kirjoituspöydän molemmin puolin nahkatuoli kävijöitä varten. Taustassa ja vasemmalla seinällä ovet; oikealla seinällä kirjahylly asetuskokoelmineen.

Kaarle Kaltimo istuu kirjoitustuolissa; selkä on kirjahyllyyn, kasvot vasemman seinän oveen päin. Hän lukee "Hufvudstadsbladetia."

KALTIMO. (Pannen lehden syrjään.) Olisihan tuo voinut olla paljon pahempikin!... Ei muka "varmaa kantaa niissä suurissa ja laajakantoisissa periaatteellisissa kysymyksissä, jotka hallituksen nyt täytyy ratkaista". Hm! Tietenkään ei varmaa kantaa -- kenellä ministerillä sellaista voisi olla! Mutta sanomalehdistä minä viis veisaan! (Taustan ovelle koputetaan.) Sisään!

BERG. Tulinko häiritsemään?

KALTIMO. Et ensinkään, ajattelinkin juuri pyytää sinua tänne vähän juttelemaan asioista. Paina puuta! (Osoittaa tuolia, johon Berg käy istumaan.) Katsohan, kun sitä näin ensimmäistä kertaa astuu tällaisiin aisoihin, niin tuntee itsensä aluksi vähän tottumattomaksi.

BERG. Tietty se! Mutta vakuutan veljelle, ettei meno lainkaan mutkikasta ole. Meitähän on sitäpaitsi täällä pari sellaista, jotka jo olemme vanhoja talossa ja tunnemme muodot. Ja oikeastaan kulkevatkin asiat virastossa aivan itsestään, omia varmoja latujaan. Totta puhuen luulen, että ministeriö, jos niikseen tulisi, hoitaisi itsensä päälliköttäkin.

KALTIMO. Olen erittäin iloinen, että juuri sinä satuit lähimmäksi miehekseni, ja toivon, että me tässä keskenämme tulemme hyvin toimeen.

BERG. Veli voi täydellisesti luottaa minuun. Missä suinkin osaan olla apuna, olen aina käytettävissäsi. Kyllä sinä ministerin tuolissakin pian lämpenet.

KALTIMO. Kiitos. -- No, kuulehan, miltä tuntuu mieliala muuten siellä ulkona virkamiesten keskuudessa?

BERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof, tiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet olla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö, tohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä pitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on kaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti. Sitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja -- ja se seikka vaikuttaa huomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile ollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.

KALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman sanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava käsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.

BERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston naiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa tappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon kuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei ole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten leviää kuin kulovalkea.

KALTIMO. On parasta olla varuillaan.

BERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.

Kaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että esim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut Amerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi huoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko virasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään sielu ennestään tuntenut.

KALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.

BERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa, että tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun puolikkaastakin kokonainen asia.

Mutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä määrärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia, mutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää viittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme sukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada irti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi vahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin lausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten... Mitä sinä arvelet?

KALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen mielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei meidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin muussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se valtion asioissa oikeastaan mitään merkitse... Tiedätkö, kyllä minä olisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä arvelet?

BERG. Minun kantani on tietysti aivan sama kuin sinun. Kirjoitinkin hylkäävän lausunnon sellaiseksi, että siitä parilla pienellä muutoksella saa lämpimästi puoltavan. Sukututkijathan sitäpaitsi yleensä ovat helkkarin siivoa väkeä, ehkä toisinaan vähän tungettelevia, mutta joka tapauksessa varsin vaarattomia.

KALTIMO. No, pidämme sitten sen asian päätet... (Pöytäpuhelin soi.) (Puhelintorveen.) Halloo... On... Vai niin. Terve, terve! No, siinähän se menee. Työtä vain tahtoo olla niin vietävästi... Ei, hyvä mies, ei tämä laiskan virkaa ole. Nytkin on tässä juuri kansliapäällikköni esittelyllä, ja ties kuinka pitkä lista hänellä onkaan. (Iskee hymyillen silmää Bergille.)... No, mikäs asia se on?... Kyllä me olemme aikoneet Irja Fiorinin konserttiin, vaimoni on jo liput hankkinut... Vai laakeriseppele... No, niin, enköpähän minäkin voisi olla mukana? (Katsoo kysyvästi Bergiin, joka nyökäyttää päätään hyväksyvästi.) Kyllä minä otan osaa... Sinä lähetät siis täältä hakemaan korttini; hyvä juttu... Terve, terve; huomisiltanapa sitten tavataan. (Panee kuulotorven paikalleen.) Mutta se on totta, eihän minulla sopivia käyntikortteja olekaan!

BERG. (Ottaa pahvirasian taskustaan ja ojentaa sen Kaltimolle.) Minä olen ne hommannut, kun tiesin vanhastaan, etteivät uudet ministerit tule ajatelleeksi sellaisia asioita, vaikka ne erittäin tärkeitä ovatkin. Olen jo lähettänyt korttisi kaikille niille virallisille henkilöille, joille sinun asemassasi olevan miehen tulee korttinsa lähettää. Katsohan, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan lähetetyllä käyntikortilla on moni mies laskenut varman perustuksen mitä loistavimmalle tulevaisuudelle.

KALTIMO. Mainio mies! (Aukaisee rasian ja lukee päällimmäisen kortin.) Mutta mitä tämä on? "Madame Kaarle Kaltimo." Enhän minä toki mikään matammi ole!

BERG. Oh, suo anteeksi. Ne ovat vaimosi. (Ottaa toisesta taskustaan toisen rasian ja ojentaa sen Kaltimolle.) Tässä ovat oikeat!

Mutta palataksemme vielä pienempiin virka-asioihin, niin on sinun huomenna klo 11 vietävä eduskunnalle hallituksen uusi esitys laiksi aviottomien lasten aseman parantamisesta. Ja sitten on kello kahdelta raha-asiainvaliokunnan istunto. Siinä kaikki. (Ovelle koputetaan.)

KALTIMO. Sisään.

VAHTIMESTARI. (Kultakaluunaiseen takkiin puettuna. Tuo käyntikortin Kaltimolle ja jää ovensuuhun odottamaan.)

KALTIMO. (Katsoo korttia ja hätkähtää. Koettaa tyyntyä ja sanoo mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:) Kaipa minun täytyy ottaa vastaan.

BERG. (Nousten.) Niin, minä vetäydyn sitten omaan luolaani. Jos kävijä käy pitkäpiimäiseksi, voin kymmenen minuutin perästä tuoda sisään joitakin papereita muka allekirjoitettaviksi. Sitä tapaa noudatimme aina edeltäjäsi kanssa.

KALTIMO. Hyvä on. Ehkä se on varminta.

BERG. (Vahtimestarille.) Sanoiko hän asiansa?

VAHTIMESTARI. Yksityistä herra ministerille.

BERG. Vai niin. (Menee vasemmasta sivuovesta.)

KALTIMO. (Tuijottaen hyvin levottomana korttiin.) Onko hän jo vanhempi mies?

VAHTIMESTARI. Ei. Hän on aivan nuori.

KALTIMO. (Hetken mietittyään ja pariin otteeseen päätään puistettuaan.) Voitte antaa hänen tulla sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaen.) Ymmärrän, herra ministeri. (Menee.)

KALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) "Kaarle Welle" ja lyijykynällä lisätty "Fiorini." Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän minusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle koputetaan, sanoo hän:) Sisään!

KAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen jälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen nuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen esiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri lienee saanut korttini -- minä olen Kaarle Welle.

KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko helsinkiläinen?

KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.

KALTIMO. Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. -- Welle-Fiorini... Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?

KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.

KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän oikein --?

KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.

KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa anteeksi! Minä en osannut aavistaa... niin, en todellakaan tietänyt... tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli... niin, oli poika...

KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu -- minunlaiseni tapauksethan tavallisesti "karttavat julkisuutta", painetaan villaisella -- eikä painomusteella.

KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin... Mutta käykäähän istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.) Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan -- uskallan sanoa -- erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. -- Asiani on aivan yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne virastoon kuin kotiinne. Miksi -- se selvinnee keskustelumme kuluessa. Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.

KALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua tapaamaan?

KAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin ottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle, joka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut paljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan suunnitelmallisesti. Sitä seikkaa -- mutta ehkä vielä enemmän paria onnellista sattumaa -- on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia tuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa juhlallisesti) herra ministeri.

KALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin välttämätöntä...

KAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen, herra ministeri?

KALTIMO. Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen. Hänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää, kuinka vanha olette?

KALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani kysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?

KAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta, herra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain koulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas. Ja kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä yksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä tunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte hiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla menettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut hyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt jatkaa?

KALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian ytimeen sitä mieluisampaa minulle.

KAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten opitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli kahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu -- eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän kirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden tammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä maaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. -- Olenko oikeassa?

KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?

KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.) Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun kieloja?

KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin... Mutta en todellakaan ymmärrä...

KAARLE WELLE. Olkaa huoletta -- tulette ymmärtämään.

Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon, alkukirjaimenne nimimerkkinä?

KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.

KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa, tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)