Part 6

-- Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin teitte samoin. Teidän rakkautenne -- ruusutarhan rakkaus -- oliko se ikuinen? Missä se on nyt?

-- Se on täällä nytkin! -- huudahti David intohimoisesti ja löi rintaansa nyrkillään. -- Ja on aina ollut.

-- Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, -- jatkoi nainen.. -- Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?

Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana, palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.

-- Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole muuttuneet.

Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan. Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie, käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen kauniiksi.

-- Te näette, se on mahdotonta, -- voihkasi mies, varovasti työntäen luotaan vaalean naisen.

-- Se on mahdotonta -- toisteli mies -- se on mahdotonta.

-- Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, -- sanoi hän pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. -- Kuin nainen minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan mukainen avioliitto ei ole pätevä?

-- Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, -- vastasi mies hiljaa.

-- Tiedän, mutta...

-- Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto -- ei muuta.

-- Onko lapsia?

-- Ei.

-- Ja ei ole...

-- Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta...

-- Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. -- Hän tuli jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita poskia.

-- Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on tyytyväinen. Sitten mies... -- hän kohautti olkapäitään. -- Samoin on tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti -- nälkä. Ilman teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi ollenkaan ollut.

-- Ei, ei, -- vastusti mies. -- Se ei ole oikein.

-- Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me -- te ja minä -- hallitseva, kasvava rotu, -- olemme maan suola ja sen herrat! Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni -- rodun ääni, kuuluu meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta, jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja, ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David, matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.

Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja valtasi hänet -- lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia vastaan, surulliset vuodet -- kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili, väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun purskahdukset ja laulu...

-- Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille. Tulevaisuus on turvattu.

Nainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.

-- Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule! Tule!

Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä lujasti.

Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.

Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta, Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä, villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla...

Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta, mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki liukui pois hänen käsistään.

-- David! David! -- huudahti hän. -- Minä en jätä teitä! En jätä teitä! Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne, matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua, olen voimakas.

Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan, mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.

-- Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle. David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä erehdyin -- se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.

Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. -- Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.

Mies kumartui ja nosti hänet ylös.

-- Kuulkaa, mitä sanon teille, -- alkoi mies avaten oven ja auttaen häntä menemään ulos.

-- Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa -- hyvästi?

Mrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.

-- Jos, jos Winapie... -- hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.

Mutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: -- Kyllä.

Hämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:

-- Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.

-- Suudelkaa minua, -- sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle miestä.

Sitten hän kääntyi ja meni.

-- Hajoittakaa leiri, Pierre, -- sanoi hän kääntyen tähän -- hän yksin ei ollut nukkunut. -- Me matkustamme.

Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia.

-- Hyvä, madame, -- suostui hän. -- Mitä tietä? Dawsoniin?

-- Ei, -- vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, -- ei Dawsoniin, vaan Dyeaan.

Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin. Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.

-- Me nousemme saaren yläpäähän -- selitti Pierre puuhaten pitkän kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.

Hänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien jalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt punehtuneet, näyttivät vihaisilta.

-- Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. -- Hän paneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: "Mitä on tapahtunut, David? Oletteko sairas?" Hän vaikenee. Sitten sanoo: "Ole hyvä, Winapie, ja mene pois." Mitä te teitte hänelle? Te olette paha nainen.

Mrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen miehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi matkustaa yksin pimeään yöhön.

-- Te olette paha nainen, -- toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla kielellä.

-- Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä te ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te olette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon miehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on valkea ja niin pehmeä.

Tummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt. Pierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi hänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen hänelle.

-- Ei mitään -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä, menkää vähän etemmäksi.

Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.

-- Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.

Winapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.

-- Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah, kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät. Tämä tie -- hän näytti alas virtaa -- vie St Michaeliin, tämä tie -- näytti hän ylös -- vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan. Hyvästi.

Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja itki.

-- Rakastakaa häntä -- kuiskasi hän.

Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti taakseen:

-- Jääkää hyvästi -- ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.

Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.