Part 5

-- Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi; sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, -- siinä ei ollut tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."

-- Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat, kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen rakkauden."

-- Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö. Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen, karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."

Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli Passukin."

-- Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun, minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi: "Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän, sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää ylpeytensä."

-- Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät. Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.

-- Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.

Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.

SUURI KYSYMYS.

I.

Mrs Saytherin saapuminen Dawsoniin oli aivan ohimenevää -- hän ilmestyi ja katosi kuin meteoori. Hän saapui keväällä koirilla, mukanaan ranskalaisia erämiehiä Kanadasta. Mrs Sayther loisti häikäisevästi lyhyen kuukauden dawsonilaisten keskuudessa ja matkusti jokea ylös heti, kun jäät lähtivät.

Naisista köyhä Dawson ei mitenkään voinut ymmärtää tätä kiireellistä matkaa, ja paikalliset neljäsataa olivat surullisia ja tunsivat itsensä yksinäisiksi, kunnes seudulla tapahtui uusi kumma ja vanhat vaikutelmat antoivat tilaa uusille. Mrs Saytheriin olivat kaikki ihastuneita ja ottivat hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, viehättävä ja sitäpaitsi leski. Ja senvuoksi hänen kantapäillään seurasi muutamia Eldoradon kuninkaita, arvokkaita henkilöitä, sekä eteenpäin pyrkiviä nuoria miehiä, joiden korvat janosivat naisten hameiden kahinaa.

Vuori-insinöörit tunsivat kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja puhuivat suurella juhlallisuudella Saytherin toimista ja työstä: hän oli ollut Valloissa tunnettu erittäin kykenevänä vuori-insinöörinä ja nautti Lontoossa vieläkin suurempaa mainetta. Nousi suuri kysymys, miksikä juuri hänen leskensä, eikä kukaan muu nainen, saapui tähän maahan. Mutta pohjoisen kasvatit ovat käytännöllisiä, he ovat aivan välinpitämättömiä teorioista ja pysyvät lujasti kiinni tosiasioissa. Ja monille heistä Karen Sayther oli hyvin merkitsevä tosiasia. Hän ei kiinnittänyt huomiota tilanteen tähän puoleen; parhaimpana todistuksena siitä oli se päättäväisyys ja nopeus, jolla kieltäytymiset ja hylkäykset seurasivat hänen neliviikkoisen pysähtymisensä aikana.

Yhdessä hänen kanssaan katosi tosiasia ja jäi vain kysymys.

Sen ratkaisemiseksi antoi seuraavanlainen suotuisa tilaisuus muutamia viitteitä.

Hänen viimeinen uhrinsa Jack Coughran, asetettuaan ilman toivoa hänen jalkoihinsa sydämensä ja oikeutensa viiteensataan jalkaan kultavaltauksia Bonanzassa, lohdutteli itseään onnettomuudessaan yöllisillä juomingeilla.

Näiden unettomien öiden aikana hän sattumalta tapasi Pierre Fontainen. Tämä ei ollut kukaan muu kuin Karen Saytherin saattomiesten johtaja. Tämä kohtaus johti tuttavuuteen ja juominkeihin ja loppujen lopuksi molemmat tulivat melkoisen juovuksiin.

Hetken kuluttua Pierre Fontaine ja Jack Coughran puhelivat vilkkaasti.

-- Miksikä madame Sayther tuli tähän maahan? Siitä on parempi puhua hänen kanssaan. Minä en tiedä mitään, koko aikana on hän kysynyt vain yhdestä miehestä ja lausunut vain yhden nimen. "Pierre" -- sanoi hän minulle; -- "Pierre, teidän täytyy löytää tämä mies ja minä maksan teille paljon -- annan tuhat dollaria, jos te löydätte hänet." Miehen nimi? Kyllä. Miehen nimi on -- minä sanon sen teille -- David Payne. Niin, m'sieu, David Payne. Koko ajan puhuu hän tästä nimestä. Ja minä koko ajan ahkerasti silmäilen ympärilleni, mutta en voi häntä löytää, enkä saada noita tuhatta dollaria.

-- Ah, niin. Kerran saapui muutamia miehiä Circle Citystä, he tunsivat tämän miehen. Hän on Birch Creekissä, sanoivat he. Madame? Hän sanoi "hyvä on" ja oli niin onnellisen näköinen kuin voi olla. "Pierre" -- sanoi hän -- "laittakaa valjaat koirille. Matkustamme pian. Jos löydämme tuon miehen, annan teille lisää tuhat dollaria." Minä sanoin: "Kyllä, aivan heti! Allons, madame!"

-- Arvelin voivani olla varma, että kaksituhatta dollaria olivat minun. Mutta mitä vielä! Sitten tuli useampia miehiä Circle Citystä ja he sanoivat, ettei tämä mies, David Payne, ole siellä, vaan on joku aika sitten palannut Dawsoniin. Siten ei madamen ja minun matkasta tullut mitään.

-- Niin, m'sieu. Näinä päivinä puhui madame: "Pierre" -- sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria -- "ostakaa vene ja sauvomia. Huomenna lähdemme ylös jokea". Niin, huomenna, ja Sitka-Charley myi minulle veneen ja sauvoimet viidelläsadalla dollarilla.

Kun Jack Coughran seuraavana päivänä julkaisi tämän uutisen, hukkui Dawson arvailuihin, kuka oli tämä David Payne ja minkävuoksi hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytherille. Ja todellakin, sinä päivänä, jona Pierre Fontaine oli sanonut, mrs Sayther ja hänen ulkomaalaiset saattajansa alkoivat sauvoa ylös jokea pitkin sen itärantaa Klondyke Cityyn ja sitten, väistääkseen putouksia, nopeasti siirtyivät länsirannalle ja katosivat saarien sokkeloon eteläiseen suuntaan.

II.

-- Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.

Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.

-- Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.

Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.

-- Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.

-- Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.

Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös -- solakkana ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen, puhui toista -- pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.

Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.

-- Katsokaa, katsokaa! -- Pierre osoitti ympärille heiteltyihin lastuihin puupinon vieressä, -- ne ovat aivan tuoreen näköisiä -- kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.

Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.

-- Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, -- määräsi hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.

Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi odottaa.

Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia. Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi piirtyviä varjoja.

Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.

Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät paikoilleen.

-- Kas, sieltä hän palaa, -- sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.

Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti kumartuen aironvetojen mukaan.

Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.

Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.

Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. -- Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien, kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti hellyyttä ja voimaa.

Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä, ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy tällaisia ainutlaatuisia olentoja.

Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle. Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään, ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.

-- Karen, -- sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä, -- minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle useasti erilaisia tepposia.

Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi ja puristi sydämellisesti miehen kättä.

-- Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta... mutta...

-- Mutta en kirjoittanut sanaakaan. -- David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni majaan.

-- Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.

-- Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, -- sanoi David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä moitetta naisen äänessä. -- Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? -- Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.

-- Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, -- jatkoi hän -- ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.

-- Te ette ole paljoakaan muuttunut, -- huomautti mrs Sayther, ei erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaiselle pohjalle.

-- Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia. Sitäkö tarkoititte?

Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.

-- Olitteko te kauan Dawsonissa? -- David Payne näperteli puukolla lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.

-- Muutamia päiviä, -- vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä ja tuskin kuullen. -- Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden -- ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita tunteissaan.

-- Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi arvioida.

-- Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Onko ketään?

Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä, joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.

-- Oli joitakin, -- vastasi hän. -- Muutamia miehiä Missourista ja pari Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.

Mrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.

-- Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.

-- Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin. Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.

Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja huuhtomoista kovina talvina.

-- Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, -- sanoi mrs Sayther. -- Luultavasti te tiedätte.

He nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.

-- Saitteko te minun kirjeeni?

-- Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei...

-- Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. -- Hän sanoi tämän jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.

-- Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?

-- Minun on todellakin sääli. Kun...

-- David! -- hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja loukkaantumisesta.

-- Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.

-- Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä. Mitä te ajattelette?

Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan jatkoi:

-- Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte, mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä, niin matkustinkin.

-- Minä en tiedä mistään lupauksista.

-- Aikaisemmissa kirjeissä?

-- Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.

Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.

-- Siitä on kauan -- mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, -- teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli kevät. Minä vedin teidät luokseni -- se oli ensimmäinen kerta -- ja suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?

-- Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt...

-- Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli lupaus. Ja silloin -- maksaako vaivaa puhua enää -- ilmestyi mies. Hän oli vanha -- te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi -- ja jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu. Lopetan kohta, -- hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja ja omasi rahoja. Hän...

-- Mutta silloin oli asia toinen, -- keskeytti mrs Sayther. -- Minä kerroin teille. Ahtaat olot -- raha-asiat, -- puute, -- vanhempani, -- huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte... Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!

-- Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet? Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät pakottanut yhtymään tuohon mieheen.

-- Ajattelin teitä koko ajan, -- puolustautui nainen.

-- Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä...

-- Mutta nyt! Nyt!

-- Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että hänellä oli kullan voima -- kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta. Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne, Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?

-- Muistakaa, hän on kuollut.

-- Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle, kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.