Part 1

Produced by Tapio Riikonen

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Hänen isiensä jumala. Pohjolan tytär. Teiden erotessa. Naisen kestävyys. Suuri kysymys.

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA.

I.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, -- meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta -- ja tässä oli pääsyy, -- sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat -- vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, -- päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, -- veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, -- puoliverinen ja valkoinen.

-- Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!

Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.

-- Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, -- yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

-- Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, -- se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.

-- Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta, oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän. Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut _sitä_, mutta _se_ istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi _se_ hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta hengityksestään. -- Sitten synnytti hän minulle lapsen -- tytön, ja kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi naiseksi, -- pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.

-- Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies. Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja -- hän kuoli.

-- Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat. Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät, että olin niin rauhallinen.

-- Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin. Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen, että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi, että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. -- Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä ihmiset -- minun kansani -- ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme. Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää -- jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä pikemmin, sitä parempi itsellenne.

-- Minä en ole vastuunalainen veljistäni -- sanoi toinen mies täyttäen ajatuksissaan piippunsa.

-- Mutta minä tunnen teidän rotunne, -- vastasi puoliverinen. -- Teidän veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä. Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.

Hay Stockard -- jänkki -- katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.

-- Siis Yukon laskee Beringin mereen? -- kysyi hän.

-- En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä, Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan päällikkö.

-- Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni luo?

-- Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo, valkoisten miesten jumalan luo.

Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä. Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.

II.

Hay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti katseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo osasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä päästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä ruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi rannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti... Kolme soutumiestä ojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri, kiinnitti hänen huomiotaan.

-- Bill! -- huusi hän. -- Hei, Bill!

Kömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta haukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi hänestä heti uni.

-- Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?

Hay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.

-- Parasta ampua hänet, -- sanoi Bill. -- Tuo varmasti turmelee meiltä kaiken, jos laskemme hänet tänne.

Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä. Kaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen matkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.

-- Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo kanssanne.

Hänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.

-- Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä. Sydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa, teltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä synneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä kääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.

-- Jättäkää nuo lorunne! -- keskeytti Hay Stockard suuttuneena, -- tiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? -- ja hän osoitti kädellään intiaanien leiriin.

Sturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.

Stockard seurasi häntä.

-- Kuulkaapas, mitä sanon teille, -- sanoi hän tarttuen lähetyssaarnaajan olkapäähän. -- Pidättekö omaa nahkaanne suuressa arvossa?

-- Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen viinitarhassaan, -- vastasi mies juhlallisesti.

-- Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?

-- Tapahtukoon Herran tahto.

-- Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille neuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos te jäätte tänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill, vaimoni...

-- Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin...

-- Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin meille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin muistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte velvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää unohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies -- Baptiste Punainen -- ei ole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin minäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat kohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä helvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos lähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on kreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli Beringin merelle -- sinne mihin Yukon laskee, -- ja sieltä ei ole vaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa täältä mahdollisimman nopeasti.

-- Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisten eikä saatanan juonia, -- vastasi lähetyssaarnaaja juhlallisesti. -- Minä tapaan tämän miehen ja koettelen käännyttää hänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on suuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä: Lähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa kaikui Pelastajan ääni: "Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?" Siitä hetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen pelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin Herran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa rakkaudesta Häneen.

-- Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, -- huusi hän venemiehilleen; -- ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.

Kun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki kolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa aavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard katseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi romanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan ilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen tyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä tytärtään, joka makasi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.

III.

-- Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.

Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin sydämensä karkean siveysopin.

-- Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa rotua -- hän on valkoinen -- ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.

-- Olkoon niin, -- vastasi Baptiste Punainen. -- Minä osoitin teille armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja tapahtuu toinen tahi toinen, -- joko minä tapan teidät tahi te kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat vallanneet teidän ruuhenne.

Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman, kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.

-- Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa! Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.

Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan ympärillä oleviin ihmisiin.

Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.

-- Minä en pelkää, -- sanoi hän. -- Herra pitää minua kädessään ja olen yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä oikealle tielle.

-- Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, -- kuiskasi Bill vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.

-- Ei, -- sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa sanaani.

-- Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään.

-- Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?

-- Ei, ei -- venytti Bill epämääräisesti.

-- Et siis halua!

Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

-- Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...

-- Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.

Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.

-- Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, -- valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.

-- He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.

-- Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.

Bill otti kirveen asemesta kiväärin.

Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.

-- Onko kaikki kunnossa? -- kysyi hän.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan paikkaan ja antoi merkin.

Bill laukaisi.

Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.

-- Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, -- huomautti Bill ladatessaan pyssyään. -- Vannon osaavani häntä silmien väliin.

-- Älä tee sitä, -- virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.

Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan, mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan, joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.

-- Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu. Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä? Tapahtukoon Herran tahto!

Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti. Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.

-- Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, -- käski hän Billiä.

-- Nyt, -- määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, -- tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.

Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. -- Eihän saata tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani järjestykseen.

Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen oman sormensa ympärille.