Part 1

language: Finnish

HÄMÄRÄN HUONEEN ARVOITUS

Kirj.

Edgar Wallace

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

I.

Mies Etelästä.

Sumu, joka oli myöhemmin laskeutuva Lontoon ylle tehden epäselviksi kaikki kiinnekohdat, oli vielä harmaana, usvaisena uhkana. Valo oli mennyt taivaalta, ja katulamput valaisivat vasta himmeästi, kun mies Etelästä tuli epävakaisin askelin Portman Squarelle. Raa'an kylmästä säästä huolimatta hänellä ei ollut mitään päällystakkia; hänen paitansa oli auki kaulasta. Hän jatkoi kulkuaan silmäillen talojen numeroita ja pysähtyi ennen pitkää N:on 551 edustalle antaen katseensa kulkea pitkin pimenneitä ikkunoita. Hänen arpihuulisen suunsa pieli kohosi ilkeään ivahymyyn.

Runsaat ryypyt suurentavat kaikkia vallassaolevia tunteita. Hyväsydäminen mies tulee yhä tyytyväisemmäksi tovereihinsa, riitainen käy yhä katkerammaksi. Mutta miehessä, joka tuntee kärsineensä suoranaista vääryyttä, humala herättää punaisen usvan, johon murhatyöt verhoutuvat. Ja Laker sekä tunsi kärsineensä vääryyttä että oli saanut suurennusainetta.

Hän aikoi opettaa sille vanhalle pirulle, ettei hän voinut ryöstää toisia ilman muuta. Tuo halpamainen nylkyri eli sillä, että häntä paremmat antautuivat vaaralle alttiiksi. Tässä oli Laker, melkein pennittömänä, pitkä ja piinallinen matka takanaan ja muistossaan se painostava vierailu, joka oli tapahtunut Kapkaupungissa, kun poliisi oli toimittanut etsinnän hänen huoneessaan. Koiran elämää — juuri sitä hän eli. Miksi piti vanhan Malpasin, jolla ei kuitenkaan ollut niin pitkää aikaa jäljellä, elää ylellisyydessä, samalla kuin hänen paras asiamiehensä sai kokea kohtalon kovuutta? Laker ajatteli aina tällä tavoin ollessaan humalassa.

Hän ei juuri ollut sitä lajia, jonka olisi odottanut rohkeasti astelevan N:on 551 pääovelle Portman Squaren varrella. Hänen kapeat, parroittuneet kasvonsa, vanha puukonhaava, joka ulottui poskesta leuankärkeen, matala, pörröisen tukan peittämä otsa, samaten kuin hänen puutteellinen pukunsa viittasivat kaikki katkeraan köyhyyteen.

Hän seisoi hetken katsellen kömpelötekoisia saappaitaan. Sitten hän nousi portaille ja koputti hiljaa oveen. Heti kuului joku ääni kysyvän:

"Kuka siellä?"

"Laker täällä on!" vastasi hän kuuluvasti.

Vähäisen ajan kuluttua ovi avautui äänettömästi, ja hän astui sisään. Ketään ei ollut häntä vastassa, eikä hän odottanutkaan näkevänsä mitään palvelijaa. Hän kulki tyhjän hallin halki, nousi ylös portaita ja astui avonaisen oven ja etuhuoneen kautta hämärään huoneeseen. Ainoana valaistuksena oli vihreäverhoinen lamppu kirjoituspöydällä, jonka ääressä istui vanha mies. Laker oli juuri astunut kynnyksen yli ja kuuli oven sulkeutuvan takanaan.

"Istuutukaa", sanoi vanha mies toisessa päässä huonetta.

Vieras ei tarvinnut mitään opastusta: hän tiesi tarkalleen, missä pöytä ja tuoli olivat, kolme askelta siitä missä hän seisoi, ja hän istuutui sanaakaan sanomatta. Jälleen sama irvistys väänsi hänen kasvojaan, mutta hänen inhoittavan näköinen isäntänsä ei voinut sitä nähdä.

"Milloin tulitte?"

"Tulin _Bulwayo'ssa_. Laiva pääsi telakkaan tänä aamuna", sanoi Laker. "Tarvitsen jonkin verran rahaa, ja tarvitsen sitä pian, Malpas!"

"Pankaa pöydälle se, mitä olette tuonut", sanoi vanha mies karheasti. "Palatkaa neljännestunnin kuluttua, ja rahat ovat teitä odottamassa."

"Tarvitsen nyt heti", sanoi toinen juopuneen itsepäisenä.

Malpas käänsi hirveät kasvonsa vieraaseensa.

"Tässä talossa on ainoastaan yksi järjestelmä", sanoi hän ärsyttävästi, "ja se on minun! Jättäkää se tänne tai viekää mukananne. Te olette juovuksissa, Laker, ja kun te olette juovuksissa, olette te hullu."

"Ehkäpä olenkin. Mutta en ole niin hullu, että enää antautuisin alttiiksi samoille vaaroille kuin tähän saakka! Ja te olette myöskin vaarassa, Malpas. Te ette tiedä, kuka asuu viereisessä talossa."

Hän muisti tämän asian, jonka oli sattumalta saanut selville samana aamuna.

Mies, jota hän nimitti Malpasiksi, veti topatun aamutakkinsa hieman tiukemmin ympärilleen ja nauraa hihitti.

"Minäkö en tietäisi? En tietäisi, että Lacy Marshalt asuu viereisessä talossa? Miksi luulette minun asuvan täällä, te narri, jollen ollakseni hänen lähellään?"

Juopunut tuijotti häneen suu auki.

"Hänen lähellään... mitä varten? Hänhän on yksi niistä, joilta te varastatte — hän on varas, mutta te varastatte häneltä! Miksi te tahdotte olla hänen lähellään?"

"Se on minun asiani", sanoi toinen lyhyesti. "Jättäkää tavara tänne ja menkää."

"En jätä mitään", sanoi Laker ja nousi kömpelösti seisomaan. "Enkä myöskään poistu tältä paikalta, ennenkuin tiedän kaiken teistä, Malpas. Olen alkanut ajatella asioita. Te ette ole sitä, miltä näytätte. Te ette turhan takia istu tämän pimeän huoneen toisessa päässä ja pidä minunlaisiani toisessa päässä. Tahdon nähdä teidät kerran läheltä, poikaseni. Älkääkä liikkuko. Ette voi nähdä revolveria kädessäni, mutta saatte luottaa siihen, että se on siinä!"

Hän astui kaksi askelta eteenpäin, mutta silloin jokin pidätti häntä ja työnsi hänet takaisin. Se oli pimeydessä näkymätön köysi, joka oli rinnan korkeudella pingoitettu seinästä seinään. Ennenkuin hän voi saavuttaa jälleen tasapainonsa, valo sammui.

Ja silloin miehen valtasi järjettömän raivon puuska. Karjuen hän syöksyi eteenpäin katkaisten köyden. Toinen este, tällä kertaa jalan korkeudella permannosta, tarttui hänen jalkoihinsa ja heitti hänet pitkälleen.

"Sytyttäkää valo, te vanha varas", karjui hän nousten hoiperrellen jaloilleen jakkara kädessään. "Te olette riistänyt minua vuosikausia — elänyt minun kustannuksellani, te vanha piru! Annan teidät ilmi, Malpas! Maksakaa, tai annan teidät ilmi!"

"Uhkaatte minua jo kolmannen kerran."

Ääni kuului hänen takanaan, ja hän kiepahti ympäri ja laukaisi aseensa raivosta silmittömänä. Verhotut seinät vaimensivat pamahduksen, mutta laukauksen leimahtaessa hän näki jonkun hiipivän ovea kohden ja vihasta aivan hulluna ampui uudelleen.

"Sytyttäkää valo, sytyttäkää valo!" karjui hän.

Mutta silloin ovi aukeni, ja hän näki haamun pujahtavan ulos. Silmänräpäyksessä hän oli ulkona huoneesta, mutta vanha mies oli kadonnut. Minne hän oli mennyt? Siellä oli toinen ovi, ja hän heittäytyi sitä vastaan.

"Tulkaa ulos!" karjui hän. "Tulkaa ulos ja näyttäkää minulle naamanne, te Juudas!"

Hän kuuli naksahduksen takanaan. Sen huoneen ovi, josta hän oli tullut, oli sulkeutunut. Porrasjakso vei toiseen kerrokseen, ja hän laski jo toisen jalkansa alaspäin vieville portaille, kun pysähtyi. Hän huomasi pitävänsä vielä kädessään sitä pientä nahkapussia, jonka oli ottanut taskustaan tullessaan huoneeseen, ja todettuaan, että oli menossa matkaansa tyhjin käsin ja tehtäväänsä täyttämättä, hän kolkutti ovea, jonka takana luuli työnantajansa olevan kätkössä.

"Hoi, tulkaa ulos, Malpas! Täällä ei tule olemaan mitään häiriötä. Olen luullakseni hiukan humalassa."

Ei mitään vastausta.

"Olen pahoillani, Malpas."

Hän näki jotakin jalkojensa juuressa ja otti sen kumartuen ylös. Se oli vahasta taitavasti tehty ja luonnollisen värinen leuka, jota kaikesta päättäen oli pidetty paikallaan kahdella joustavalla nauhalla, joista toinen oli katkennut. Sen nähtyään hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Hei, Malpas! Minulla on osa naamaanne!" huusi, hän "Tulkaa ulos, tai minä vien tämän hullunkurisen leukanne poliisille. Ehkäpä poliisi tahtoo saada käsiinsä loputkin teistä."

Ei kuulunut mitään vastausta, ja yhä vielä nauraa hihittäen hän laskeutui alas portaita ja koetti avata katuoven. Ovessa ei ollut mitään ripaa, ja avaimen reikä oli mitättömän pieni, joten hän koettaessaan katsoa sen läpi ei nähnyt mitään.

"Malpas!"

Hänen kova äänensä kajahteli takaisin ylhäällä olevista tyhjistä huoneista, ja sadatellen hän juoksi jälleen ylös portaita. Hän oli puolivälissä portaita, kun jokin putosi alas. Katsoessaan ylös hän näki inhoittavat kasvot ylhäällä, näki mustan painon putoavan ja koetti väistää sitä. Vielä silmänräpäys, ja hän vyöryi kömpelönä möhkäleenä alas portaita.

II.

Suomen kuningattaren kaulaketjut.

[Näin on tekijä todella kirjoittanut!]

Yhdysvaltain lähetystössä oli tanssiaiset. Jalkakäytävän ylle oli pingoitettu raitainen markiisi, punainen matto peitti portaita, ja tunnin ajan olivat komeat autot tuoneet valittuja ja etuoikeutettuja vieraita liittymään siihen tungokseen, joka jo oli kokoontunut niihin ei suinkaan liian tilaviin saleihin, jotka muodostavat Yhdysvaltain 40:nnen valtion.

Kun autojen virta oli kuivunut pelkäksi tihkumiseksi, astui tanakka, hauskannäköinen mies ulos isosta autosta ja käveli verkalleen uteliaan yleisön ohi. Hän nyökkäsi miellyttävästi poliisille, joka piti käytävää selvänä, ja astui eteishalliin.

"Eversti James Bothwell", sanoi hän lakeijalle ja jatkoi hitaasti kulkuaan saliin.

"Anteeksi."

Miellyttävännäköinen frakkipukuinen mies pisti kohteliaasti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet erääseen pieneen etuhuoneeseen, joka oli järjestetty tarjoiluhuoneeksi ja joka tänä varhaisena hetkenä oli tyhjä muista vieraista.

Eversti Bothwell kohotti kulmiaan suopeasti hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta. Hänen asenteensa näytti sanovan: Te olette täysin tuntematon, luultavasti joku näistä omituisen ystävällisistä amerikkalaisista, joten minun täytyy suvaita teitä.

"Ei", sanoi vieras lempeästi.

"Eikö?"

Eversti Bothwellin kulmakarvat eivät voineet kohota korkeammalle, minkä vuoksi hän muutti kasvojensa ilmettä ja rypisti otsaansa.

"Ei — en luule."

Everstin silmiin hymyilevät harmaat silmät välähtelivät hyväntuulisesti.

"Rakas amerikkalainen ystäväni", sanoi eversti koettaen vapauttaa käsivartensa. "En todellakaan ymmärrä... te olette erehtynyt."

Toinen pudisti verkalleen päätään.

"En erehdy koskaan — ja olen englantilainen, niinkuin varsin hyvin tiedätte, ja tekin olette englantilainen siitä huolimatta, että koetatte puhua amerikkalaisella korostuksella. Vanha Slick-parkani, tämä näyttää liian pahalta!"

Slick Smith huokasi, mutta ei antanut mitään muuta merkkiä pettymyksestään.

"Jollei Amerikan kansalainen voi saapua ystävälliselle vieraskäynnille oman lähettiläänsä luo ilman selkkauksia, niin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kas tässä, kapteeni, olen saanut kutsun. Ja jos lähettilääni tahtoo nähdä minut, niin en luule sen kuuluvan teihin."

Kapteeni Dick Shannon nauroi hiljaa.

"Hän ei halua nähdä teitä, Slick. Hänestä olisi päinvastoin kovin vastenmielistä tietää ovelan englantilaisen varkaan kulkevan täällä miljoonan dollarin arvosta timantteja ulottuvillaan. Hän olisi iloinen nähdessään eversti Bothwellin 94:nnestä ratsuväkirykmentistä vierailemassa Lontoossa ja tahtoisi mielellään puristaa hänen kättään, mutta hänellä ei ole mitään hyötyä Slick Smithistä, jalokivivarkaasta, maalaisten petkuttajasta ja tilaisuuksien tavoittelijasta. Otatteko ryypyn kanssani, ennenkuin lähdette?"

Slick huokasi jälleen.

"Rypälemehua", vastasi hän lyhyesti ja osoitti pulloa, jonka ulkoasu viittasi toisenlaiseen sisällykseen. "Ja te olette väärässä, jos luulette minun olevan täällä ammattiasioissa. Se on aivan totta, kapteeni. Uteliaisuus on paheeni, ja minä olin utelias näkemään kuningatar Rienan timanttikaulaketjut. Ehkäpä nyt on viimeinen kerta, jolloin voisin ne nähdä. Vähän vettä, George — whisky ei osaa uida."

Hän tuijotti jurosti lasiin kädessään, ennenkuin tyhjensi sen sisällyksen yhdellä kulauksella.

"Mutta olen tavallaan iloinen, että tunsitte minut. Sain kutsukortin erään ystäväni välityksellä. Tietäen mitä tiedän minun tuloni tänne oli sellaisen miehen toimenpide, joka kuvittelee olevansa mustien koirien takaa-ajama ja henkisen neuvonantajansa myrkyttämä. Mutta minä olen utelias. Ja onnettomuudekseni minulla on salapoliisin vaistot. Kullakin on haaveilunsa, Shannon. Salapoliisillakin."

"Myöskin salapoliisilla", myönsi Dick Shannon.

"Jotkut haaveilevat, millä tavoin he menettäisivät miljoonan", jatkoi Slick miettiväisenä. "Toiset haaveilevat, kuinka he pelastaisivat jonkun tytön nälkäkuolemasta ja pahemmastakin ja olisivat hänelle veljenä, kunnes hän rupeaisi rakastamaan pelastajaansa... Nähkääs! Hommailujeni lomassa minä haaveilen, kuinka paljastaisin arvoituksellisia asioita. Samoin kuin Stormer — se ahkera varkaitten ajaja, joka antoi teille tietoja minusta. Niillä on jotakin minua vastaan."

Oli täysin totta, että Shannon oli saanut ensimmäiset vihjaukset Slickin maineesta tältä kuuluisalta toimistolta.

"Tapaammeko nyt toisemme salapoliiseina", hän kysyi, "vai olemmeko vain yksinkertaisesti etsivä ja...?"

"Sanokaa 'varas' — älkää välittäkö minun tunteistani", pyysi Slick. "Kyllä, minä olen etsivä tänä iltana."

"Entä kuningattaren timantit?"

Slick veti pitkän hengähdyksen.

"Ne ovat merkityt", sanoi hän. "Olen utelias tietämään, kuinka ne viedään. Taitava joukkue on hommassa — ette kai odota minun mainitsevan nimiä, vai mitä? Jos odotatte, niin saatte kokea pettymyksen."

"Ovatko he täällä lähetystössä?"

"En tiedä. Juuri sen tahdoin nähdä. En ole sellaisia ammattilaisia, joilla ei ole mitään mielenkiintoa muiden peliin. Olen niinkuin lääkäri — katselen mielelläni muiden leikkauksia; siten voi oppia asioita, joita ei koskaan aavistaisikaan, jollei olisi tutkittavana mitään muuta kuin kunkin oma työ."

Shannon mietti hetkisen.

"Odottakaa täällä — ja pitäkää kätenne irti hopeasta", sanoi hän ja poistuen loukkaantuneen Slickin luota kiiruhti väkeä täynnä olevaan huoneeseen raivaten itselleen tietä tungoksen halki, kunnes saapui avonaiselle paikalle, missä lähettiläs seisoi keskustellen kookkaan, väsyneeltä näyttävän naisen kanssa, jonka suojeleminen oli pääsyynä hänen saapumiseensa lähetystön tanssiaisiin.

Naisen kaulassa riippuivat kimaltelevat ketjut, jotka säkenöivät ja välähtelivät aina hänen laimeasti liikahtaessaan. Kääntyen katselemaan vieraita hän etsi joukosta erään nuoren monokkelisilmäisen miehen, joka oli vilkkaassa keskustelussa erään lähetystösihteerin kanssa, ja viittasi tämän luokseen.

"Steel, Slick Smith on täällä ja sanoo, että on tekeillä yritys kuningattaren kaulaketjujen 'puhaltamiseksi'. Te ette saa jättää häntä hetkeksikään näkyvistänne. Pyytäkää jonkun lähetystön virkailijan tarkistamaan vierasluettelon ja tuokaa minun luokseni jokainen, joka osoittautuu asiattomaksi."

Hän palasi Slickin luo ja tapasi tämän ottamassa kolmatta ilmaista ryyppyään.

"Kuulkaapas, Slick. Miksi te tulitte tänne, jos tiesitte, että ryöstö oli suunniteltu täksi illaksi? Vaikkakaan ette olisi siinä mukana, niin teitä tultaisiin kuitenkin epäilemään."

"Se johtui todellakin mieleeni", vastasi Slick. "Siitä aiheutuukin levottomuuteni. Se on uusi sana, jonka opin viime viikolla."

Siitä paikasta, missä he seisoivat, voi nähdä salongin pääsisäänkäytävän. Vieraita saapui yhä vielä ja heidän siinä katsoessaan tuli sisään kookas keski-ikäinen mies ja hänen mukanaan niin silmiinpistävän kaunis nuori nainen, että myöskin karaistunut Slick jäi häntä tuijottamaan. He olivat menneet näkyvistä, ennenkuin Dick Shannon oli ehtinyt saada heistä selvää kuvaa.

"Tuo on koko kaunotar, Martin Elton ei ole täälläkään. Tuo rouva on jokseenkin paljon Lacyn kanssa."

"Lacyn?"

"Kunnianarvoisan Lacy Marshaltin kanssa. Hän on miljoonamies — yksi sitä sitkeätä lajia, joka on aloittanut elämänsä yksinkertaisissa oloissa ja on aina valmis pyrkimään parempaan. Tunnetteko rouvan, kapteeni?"

Dick nyökkäsi. Useimmat tunsivat Dora Eltonin. Hän oli sitä hienoa väkeä, joka on aina mukana ensi-illoissa tai muissa äärimmäisen hienoissa illatsuissa. Lacy Marshaltin hän tunsi ainoastaan nimeltä.

"Hän on kaunotar", sanoi Slick uudelleen huojuttaen ihaillen päätään. "Herranen aika, mikä kaunotar! Jos hän olisi minun vaimoni, ei hän saisi juosta ympäri Lacyn kanssa. Ei, sir. Mutta sellaista tehdään Lontoossa."

"Ja New Yorkissa ja Chicagossa ja Pariisissa, Madridissa ja Bagdadissa", sanoi Shannon. "No, Percy!"

"Te tahdotte minun menevän? No niin, olette turmellut iltani, kapteeni. Tulin tänne saadakseni tietoja ja ohjausta. En olisi koskaan kiivennyt valkoiseen paitaan, jos olisin arvannut teidän olevan täällä."

Dick saattoi hänet ovelle ja odotti, kunnes hänen vuokra-autonsa oli ajanut tiehensä. Sitten hän palasi tanssisaliin vaanimaan ja vartioimaan. Eräs vieras, joka huolimattomasti harhaillessaan joutui erääseen lähetystön tyhjään käytävään, näki siellä miehen istuvan lukemassa piippu suussa.

"Olen pahoillani", sanoi tungettelija. "Näytän joutuneen harhaan."

"Niinpä luulen", sanoi toinen tyynesti, ja vieras, täysin kunniallinen ja viaton kuljeksija, peräytyi nopeasti ihmetellen, miksi vartija oli asettanut istuimensa sen kytkintaulun alapuolelle, josta käsin hallittiin talon kaikkia sähkövaloja. Shannon ei jättänyt mitään vaarallista paikkaa vartioimatta.

Kello yksi Suomen kuningatar hänen suureksi huojennuksekseen poistui lähetystöstä palatakseen hotelliinsa Buckingham Gaten varrelle, missä hän asui tuntemattomana. Dick Shannon seisoi paljain päin sumussa, kunnes auton takalyhdyt olivat kadonneet näkyvistä. Autonkuljettajan vieressä istui asestettu salapoliisi — hän ei pelännyt, ettei kuningatar pääsisi turvallisesti perille makuuhuoneeseensa.

"Olette nyt tehnyt tehtävänne, Shannon, vai mitä?"

Hymyilevä lähettiläs otti vastaan hänen ilmoituksensa yhtä suurella huojennuksella, kuin mitä salapoliisi oli tuntenut.

"Kuulin omilta salapoliiseiltani, että ryöstöyrityksen piti olla tekeillä", sanoi hän; "mutta toisekseen saa aina kuulla sellaisia juttuja kaikkien tämänlaatuisten tehtävien yhteydessä."

Dick Shannon ajoi pitkän autonsa takaisin Scotland Yardiin, ja hän ajoi etanan vauhtia, sillä sumu oli hyvin sakea, ja tietä leikkasivat monet hämmentävät poikkikadut. Kahdesti hän löysi itsensä jalkakäytävältä; Victoria Streetillä hän oli vähällä törmätä erääseen omnibussiin, jonka oli huonon sään takia ollut pakko pysähtyä kadulle.

Hän mateli Westminster Abbeyn ohitse ja luotsasi itsensä lopuksi Embankmentille ja sieltä Scotland Yardin pihaan.

"Pyytäkää joku viemään vajaan autoni", sanoi hän vahdissa olevalle poliisille. "Menen kävellen kotiin, se on turvallisempaa."

"Tarkastaja kysyi teitä, sir — hän on mennyt alaspäin Embankmentia."

"Hauska yö kävelyä varten", hymyili Dick kuivaten kivistäviä silmiään.

"Poliisi etsii erään miehen ruumista, joka heitettiin jokeen tänä yönä", oli yllättävä vastaus. "Heitettiin — tarkoitatte kai: hyppäsi?" "Ei, sir, heitettiin. Jokipoliisivartio oli parhaillaan soutamassa Embankmentin seinämän juurella, kun sumu oli hieman harvempaa kuin nyt, ja se näki miehen nostettavan rintasuojalle ja työnnettävän sen yli. Vartiota johtava kersantti puhalsi vihellyspilliään, mutta ketään miehistämme ei ollut lähellä, ja mies, joka työnsi sen toisen jokeen, pääsi pakenemaan. Ruumista naarataan nyt juuri. Aivan obeliskin tällä puolella. Tarkastaja pyysi minua kertomaan teille tämän, jos tulisitte tänne."

Dick Shannon ei epäröinyt. Hänen mukavan asuntonsa ja elvyttävän takkavalkean houkutus ei enää vietellyt häntä. Hän meni hapuillen leveän Embankmentin poikki ja pitkä rintasuoja tienviittanaan kulki nopeasti pitkin joen reunaa. Sumu oli nyt mustaa, ja hinaajalaivojen valittava ulina oli lakannut, kun niiden kapteenit olivat luopuneet toivottomasta taistelusta.

Lähellä obeliskia, joka kertoo Egyptin menneistä suuruudenpäivistä, hän tapasi joukon miehiä seisomassa, ja kun virkapukuinen tarkastaja tunsi hänet hänen tultuaan lähemmäksi, tuli hän jonkin matkaa häntä vastaan.

"Se on murha — ruumis on juuri löydetty."

"Hukutettu?"

"Ei, sir: mies oli nuijittu kuoliaaksi, ennenkuin hänet oli heitetty veteen. Jos tahdotte tulla alas portaita, voitte nähdä hänet."

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello yhdeksän tänä iltana — tai oikeammin eilen illalla. Kello on nyt kohta kaksi."

Shannon laskeutui alas matalia portaita, jotka vievät veteen obeliskin kummallakin puolella. Soutuveneen keula tuli esiin sumusta ja kääntyi ympäri, niin että ruumis, joka oli heitetty veneen perään, voitiin nähdä taskulamppujen valossa.

"Olen tehnyt summittaisen tarkastuksen", sanoi vartion kersantti. "Hänen taskuissaan ei ole mitään, mutta hänen henkilöllisyytensä pitäisi olla helppoa saada selville — hänen poskessaan on vanha puukonhaavan jättämä arpi."

"Hm!" sanoi Dick Shannon katsoen ruumista. "Toimitamme myöhemmin toisen tarkastuksen."

Hän meni tarkastajan kanssa takaisin päämajaan, ja eteishalli, joka hänen lähtiessään oli ollut hiljainen ja tyhjä, oli nyt täynnä levotonta hälinää. Sillä hänen poissaollessaan oli tullut uutinen, joka sai koko Scotland Yardin liikkeelle ja ajoi ylös vuoteestaan jokaisen salapoliisin pääkaupungin alueella.

Suomen kuningattaren auto oli pysähdytetty The Mallin pimeimmässä osassa, salapoliisi oli ammuttu maahan, ja kuningattaren timanttiketjut olivat häipyneet sumuun. Eivätkä ne olleet jälleen löydettävissä, ennenkuin eräs tyttö, joka sillä hetkellä näki levottomia unia kananpojista, tuli tämän suurkaupungin valoihin ja varjoihin tervehtimään sisartaan, joka vihasi häntä.

III.

Audrey.

"Peter ja Paul tuottivat neljä shillingiä kumpainenkin", ilmoitti mrs Graffit katsellen likinäköisesti rahoja laskiessaan ne pöydälle. "Harriet, Martha, Jenny, Elisabeth, Queenie ja Holga..."

"Olga", oikaisi tyttö istuen pöydällä kynä kädessä. "Antakaamme arvonsa kanoillekin. Niistä saatiin puoli kruunua kustakin teurastajalta, mr Gribsiltä. Joka tapauksessa on epäkristillistä sanoa kanoja, nimeltä."

Audrey Bedford teki nopean laskelman.

"Huonekaluston kanssa tulee yhteensä kolmekymmentäseitsemän puntaa kymmenen shillingiä", sanoi hän, "mikä jokseenkin riittää maksuun kananruokamiehelle ja teidän palkkaanne, samalla kuin minulle jää kylliksi päästäkseni Lontooseen".

"Jos saisin oikeudenmukaisesti", sanoi mrs Graffit itkua puristaen, "pitäisi minun saada enemmän kuin palkkani. Olen hoitanut teitä aina siitä saakka, kuin rakas äitiraukkanne kuoli, palvellen teitä paremmin, kuin kukaan kuolevainen nainen olisi tehnyt. Ja nyt minut on heitetty syrjään ilman kotia, ja minun on asuttava vanhimman poikani luona."

"Olette onnellinen, kun teillä on vanhin poika", sanoi Audrey kylmästi.

"Jos antaisitte minulle punnan onnen...?"

"Kenenkä onnen? Ei ainakaan minun, te rakas, vanha veijari", nauroi tyttö. "Mrs Graffit, älkää olko typerä! Te olette pitänyt puolenne. Tämän omaisuuden kustannuksella. Kananhoito ei kannata eikä tule koskaan kannattamaan, kun yleisesikunnan päällikkö myy munia omaan laskuunsa. Sain sen selville tuonottain ja laskin, että teillä oli ollut neljänkymmenen punnan edestä munia vuodessa."

"Kukaan ei ole koskaan sanonut minua varkaaksi", liversi vanha nainen kädet vavisten. "Olen hoitanut teitä siitä saakka, kuin olitte tytöntypykkä, joten on kovin kovaa kuulla olevansa varas." Hän nyyhkytti itkuaan nieleksien nenäliinaansa.

"Älkää ulvoko", sanoi Audrey; "täällä on kyllin kosteata muutenkin."

"Minne aiotte lähteä, miss?" Mrs Graffit sivuutti tahdikkaasti kysymyksen kunniallisuudestaan.

"En tiedä; luultavasti Lontooseen."

"Onko teillä siellä sukulaisia, miss?"

Ehkäpä Beak Farmin entinen omistaja olisi ollut hieman avomielisempi tällä viimeisellä hetkellä. Bedfordit olivat aina vaiteliaampia kuin kalat.

"Se on teille samantekevää. Antakaa minulle kuppi teetä ja tulkaa sitten saamaan palkkanne."

"Lontoo on kauhea kaupunki." Mrs Graffit pudisti päätänsä. "Murhia ja itsemurhia ja varkauksia ja mitä tahansa. Siellähän rosvottiin äskettäin oikea kuningatarkin!"

"Herranen aika!", sanoi Audrey koneellisesti.

Hän ihmetteli parhaillaan, kuinka oli käynyt kuudelle muulle kananpoikaselle, joista mrs Graffit ei ollut tehnyt tiliä.

"Häneltä ryöstettiin satojen tuhansien arvosta timantteja", sanoi hän painokkaasti. "Teidän tulisi lukea enemmän sanomalehtiä — jäätte jäljelle tapahtumista."

"Varkauksista puhuttaessa johtuu mieleeni", sanoi Audrey sävyisästi, "kuinka on käynyt Myrtlelle ja Primroselle ja Gwenille ja Berthalle..."

"Niillekö?" Hetkeksi mrs Graffitkin joutui hämilleen. "Enkö antanutkaan teille rahoja? Niiden on täytynyt pudota reiästä taskussani. Olen kadottanut ne."