Part 2

"Kenties siellä ei sittenkään ole heitä", tuumi hän lopuksi.

Mutta hän tiesi, että asian laita oli toisin.

Tähysteltyään savua jonkun aikaa hän nousi valkean hevosen selkään.

Ratsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse. Jostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon jääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen hevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.

Niiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä kantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot myrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.

Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla, mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.

"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin... Ensi kerralla minun täytyy kutoa seitti."

Herra Ledbetterin virkaloma.

Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, -- jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta liityn herra Ledbetterin entisyyteen.

Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa vaatimattomuutta. "En ymmärrä, _mitä_ minun olisi tehtävä, jos menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En ymmärrä, _mitä_ silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme, koska yleisen säännön mukaan, -- jota muuten olen herkkä rikkomaan --, jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.

Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme luonnollisen kuilun poikki saatiin silta -- vaan kuten sanottu, jääköön se toistaiseksi.

Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi -- sillä hän ei paljoakaan välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.

Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita toistensa vieressä.

Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää, väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys, omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa kannan.

Onko hän -- herra Ledbetter -- sittenkään todella niin urhoollinen kuin itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet, poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?

Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras", sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin -- koko sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä", oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä, joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa' hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin vakuutteli.

Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse. Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle, kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin itsekunnioitus.

Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys. "Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos". Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon. "Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän _ei_ pelännyt. Hän pysyi tuossa varjossa melkoisen kauvan.

Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä, sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria, uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi. Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa, avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö, ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei hän lainkaan pelännyt.

Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan -- tämä seikkailijan riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!

Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan. Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen, viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän, "rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin oli murtovaras!

Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen. Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja. No -- hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi astua huoneisiin -- hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen. Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan saaliikseen -- voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin...

Hsst!

Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella -- ja sitten ääni, kun avainta käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.

Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös. Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona. "Herranen aika! Mikä _hölmö_ olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen -- vapisten. Askeleet saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.

Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä pantiin pöydälle.

"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle säikähdyttäen rojahuttamalla.

"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä vaatekappaleita -- herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit -- ja heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin, arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.

Hänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.

Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.

Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella. Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" -- tässä oli melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.

Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta, ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli murtovaras -- siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" -- vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui palavan paperin katku sikarin tuoksuun.

"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa. Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein korkeampia kauluksia kuin nykyään -- tarkemmin sanoen puolikolmatta tuumaa -- ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin lievityksestä, sillä -- tosin onneksi ajoissa -- tunsin, kuinka naamani väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."

Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili -- viisikolmatta kilahdusta --, sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita, niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän -- joka hänestä tuntui jyskyttävän rummun lailla.

Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti. Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten...

Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään, ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki kirjotuspöydän takapuolen ja sitten -- tuijotti ison revolverin piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.

"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja heti. Jätä kaikki konnankoukkusi -- tule vaan esille, mutta heti."

Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.

"Polvillesi", sanoi tukeva herra. "Ja kädet ylös."

Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, _roisto!_ Mikä perhana sinut riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"

Hän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava sivuääni.

"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?"

Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää -- --" alkoi hän.

"Seis! Mitä ihmettä...? _Saippuaako_ tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"

"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos vaan saisin -- --"

"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa. Ihme ja kumma!"

"Jos saisin selittää -- --"

"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"

"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa -- --"

"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"

"Ei", vastasi herra Ledbetter.

"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko hullumpaa nähty -- mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne omin ehdoin menit, vai mitä?"