Part 4

-- Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena, kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin Herran temppeliin.

Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas.

Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.

Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.

Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.

Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!

Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.

Mooses jatkoi:

-- Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia. Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa paremmat hiilihankoa!

Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.

-- Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota nykyaika ahjossa paahtaa.

Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.

Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia aseita ole.

Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat, laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!

Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.

Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole suuri ja voimakas!

Te omat ja nuoret!

Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja sielunne asuu sumussa.

Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte takoa uuden, avaran pajan! --

Puhujan viimeiset sanat "avaran pajan!" kajahtivat Kivistömäen kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli sytyttänyt hehkuvaa tulta.

Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja, neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: -- elämä on ihanaa, sillä on suuret satunsa! -- Rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut toteutettaisiin. -- Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. -- Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! -- Veronika punastui ja salamana välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen? Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? -- Rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.

Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön huulia. -- Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, -- ajatteli Veronika. -- Mooses Härmälä, -- kuiskasi hän sydämensä syvimmässä sopessa.

KAIKKIEN KOTI.

Vuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä taivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä kutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä selville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.

He astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden kulkeneet pääkaupungin katua.

-- Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa "kotia"? Siitä et ole koskaan kertonut, -- sanoi Veronika.

-- Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut niitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään, mitä sitte tein, ei minulla ole ollut.

-- Kerro, hyvä Alma!

-- On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia pitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet olemassa. --

-- Alma kulta, -- Veronika puristi hänen käsivarttaan.

-- No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli mennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea. Ensimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni ja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä, ystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa, ei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut -- -- ei tarvinnut minua. Vertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden kaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava tyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin rauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi, sydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen oikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen salaamista ja muuta sellaista -- -- -- sinä tiedät. Silloin avautui elämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma, ja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia sieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita, murskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea, kirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja länteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin -- pölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa. Lakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä voit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle polttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat minulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun elämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä yksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka, ja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun täytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin eräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin häneltä: -- Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja näytti hätääntyneeltä.

-- Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen, mutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja nyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse täältä pois. Kun olisi koti! -- sanoi hän niin haikealla surulla, että sydäntäni vihloi. "Kun olisi koti." Se lause soi minun korvissani monta päivää, ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa asiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon säteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki saisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä, -- niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin aamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini seinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli toteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta. Se ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin. Minun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille, vaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä ja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He näkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi, tuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun toivoni on heissä!

-- Alma kulta -- -- -- minä -- -- --.

-- Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi oikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.

-- Alma!

-- No!

-- Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin jaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja vasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys on vaan sinun luonasi. Kotona -- -- --.

-- Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet sangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista selviydyn. Kun puhun "ystävilleni" rahamiehille, näes, hymyilevät he ja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja toinen toistansa kummempia minusta ja "kodistani". Kaupungilta saan kannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on kuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.

Ystävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan, jonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa "Kaikkien koti" suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet, aurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili "kodin" ympärillä. Hanki käytävien välillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut sitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut pihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin upeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne; tämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.

Alma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin huoneisiin toisessa päädyssä.

-- Ah! -- huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. -- Täällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä, vaan avaruutta, merta, valkoista merta! -- Veronika heittihe vanhaan, leveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa. -- Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän keveyttä!

Alma nyökkäsi.

-- Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu juttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, "Valon Viestin" korehtuuria ja käsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!

Alma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.

Veronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin parvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.

Siellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies hymyili ja sanoi:

-- Jooseppi, -- ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja olkipatjan lattialla.

-- Jooseppi asuu täällä? -- sanoi Veronika ja naurahti.

Joosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun lahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.

Veronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä. Jooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata tallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten sieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko kimalteli valkoisella hangella.

Pitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä kuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas itseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin hullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.

-- Oletteko tekin kodin ihmisiä? -- kysyi Veronika.

-- Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, -- sanoi mies suoristuen entistä pitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.

-- Lieneekö tuo viisaskaan, -- ajatteli Veronika ja raotti ovea pujahtaakseen sisään.

-- Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä,-- sanoi Veronika Almalle.

-- Joosepin ja Mandan, -- sanoi Alma päätään papereista nostamatta.

-- Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.

-- Pitkäksi häntä sanotaan.

-- Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen säälittää.

-- Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole siitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja tallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö, palveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman palkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli saavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja ajettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.

-- Sinä olet ottanut hänet suojaasi.

-- Kyllä hänestä vielä mies tulee. -- Meneppäs nyt katsomaan, onko Manda pessyt salin tuolit ja asettanut ne paikoilleen.

Manda ryömi polvillaan tuoliensa keskellä, ja Jooseppi seisoi puita sylissä hänen edessään ja hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat.

-- Kuis sie kykkysill'? Jalka kipeeks' tulemas --, sanoi hän venäläisesti suhauttaen.

Manda heittihe nilkoilleen istumaan, ja hänenkin naamansa levisi.

-- Aina Jooseppi puhuu niin kauniisti minullekin. --

-- Kaikki on hyvin, -- kertoi Veronika.

-- Nyt me syömme päivällistä. Illallista emme kerkiä tänään laittamaan, -- sanoi Alma.

-- Onko täällä illalla juhla?

-- Täällä on juhla joka ilta ja joka sunnuntai. Saatpa nähdä. Tänään puhuu -- -- -- arvaa!

Veronika lensi punaiseksi.

-- Puhuuko hän -- -- Mooses?

Ovelle koputettiin.

-- Noo, nyt se alkaa. Luulin ehtivämme syödä. Sisään purjehti Manda, lavea keltainen kaapu yllään ja kasvojen ympärillä säteili leikattu keltainen, kankea paperi. Manda piteli kourillaan kaapuaan ja pompahutti niiata.

-- Kelpaakos?

-- Katso nyt oikein lempeästi! -- kehoitti Alma nauraen. -- Lempeämmin, hyvä, hyvä!

Mandan suu levisi korvia kohti, ja silmät pyörivät nauravina.

-- Me laitamme illalla kuvaelman, ja Manda on aurinko, -- selitti Alma.

-- Ihana aurinko.

He olivat juuri ennättäneet syödä, kun pappilan tytöt ja Heikki tulivat.

-- Me tiesimme sinun tulevan! -- huusivat tytöt yhdestä suusta.

-- Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette, -- sanoi Alma. -- Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.

Pieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.

Alma kuiskasi Veronikalle: -- Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä, kuka on aurinko.

Neiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa harjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet urhoollisesti vetävän

"Voi äiti parkaa".

Alma huusi:

-- Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi viikon opettaa piirustusta! --

Veronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat. Hän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä kumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit pyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet seurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan harpin hienoa kärkeä varten.

Nuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo kirjastoon.

-- Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos tuollaista intoa riittäisi, -- vastasi arkkitehti.

-- Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä sykkii! -- Veronikan sydän sykki.

Nuoret löivät kättä.

-- Tekin vielä sykitte, -- sanoi arkkitehti puoliääneen.

-- Alan aavistaa.

Toinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat jännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä keinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin leikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille kasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi saada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella voimia, taistella aina voitto mielessä.

He olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta, erottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet opettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat mieliin kuin kynän piirros vahatauluun.

Se into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli nopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa, antoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti lopullisen tuloksen.

Veronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin lämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään tajunnut -- -- -- mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.

Tee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.

Sinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja Veronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.

-- Hurraa! -- huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.

-- Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne kodin? -- sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.

-- Tervetuloa! -- Eliel kumarsi.

-- Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut, -- ivasi Veronika.

-- He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, -- sanoi Ora.

-- Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, -- väitti Eliel.

-- Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai vaan tiellä.

-- Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.

-- Äläppäs nappaa, -- ärähti Heikki. -- Jooseppiahan Manda rakastaa.

-- Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä me täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä sentään ole tyhjiin lauenneet, --: sanoi Eliel vakavissaan.

-- Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä ensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, -- puhui nuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä. Olka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin ja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin kurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt, kirjastot, seimet ja tarhat! --

-- No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras kaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin yönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, -- puhui Eliel.

Arkkitehti naurahti. -- Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita syömättä.

-- Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on vedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois asevelvollisuuskutsuista, -- sanoi Uriel.

Veronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. -- Hän on ollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän -- -- --?

-- On lähettänyt paimenkirjeitä. --

-- Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, -- sanoi arkkitehti.

-- Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, -- kiitteli Eliel.

-- Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä huimaa ja korvat humisee! -- intoili Uriel.

-- Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, -- jatkoi Ora ivallisesti.

Neiti Musiikki syöksyi sisään.

-- Herran nimessä, tulkaa kuulemaan, kuinka hän puhuu!

* * * * *

Salissa oli kansaa ja kuumuutta. Lamput tuikkivat sumun sisällä hikisessä lämmössä. Ihmiset tuskin hengittivät, ja sydämet vavahtelivat puhujan sanojen iskuista. Pää pään vieressä he siinä seisoivat, vanhat ja nuoret, ylhäiset ja alhaiset tuntien toinen toisensa sydämen lyönnit, unohtaen oman ahdinkonsa, kuunnellen nuoren miehen ihanteita, joissa löysivät ikävöimiänsä yhtymäkohtia.

Puhuja seisoi korokkeella juhlallisena kuin nuori kuningas yksinkertaisessa arkipuvussaan. Otsalla loisti naisellinen puhtaus ja suuta ympäröivät pehmeät viikset. Lumous oli silmissä, lapsellisen avoimissa haaveilevissa silmissä.

-- Henkinen pakko ihmisyyden sielussa janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Siksi me seisomme täällä käsi kädessä, sydän sydäntä vasten, tunnemme kohoavamme ja etsimme aatemaailmaa, tavoitamme sitä punaista lankaa, joka väikkyy ja häämöittää ja meidän kulkuamme ohjaa. Mutta me emme ole vielä kyllin väkevät. On meitä voimakkaampia, jotka meiltä riistävät onnemme ohjat. Siksi liitymme ja kasvatamme voimiamme. Me olemme kuin jättiläinen, joka vuoren loukossa istuu ja kasvattaa voimiaan, kunnes tuntee olevansa kyllin vahva heittämään paadet hartioiltaan, seisomaan vapaana ja tarttumaan onnensa punaiseen lankaan.

Jokaisessa silmässä kuvastui puhujan pyhä usko. He tunsivat tuon voiman itsessään, he olivat tuo jättiläinen vuoren rotkossa ja kerran he siirtävät paadet hartioiltaan ja seisovat vapaina. Ja se punainen lanka -- --?

-- Meidän pitää tahtoa yhtenä miehenä, tarttua siihen yhtenä kätenä kuin jättiläinen vuoren rotkosta ja kulkea yli ammottavien kuilujen. Siellä vaanivat hirviöt janoovat viattomien verta, puhtauden tahraamista, heikkojen sortamista ja kauneuden katoamista!

Se on niin hento, se punainen lanka, sitä täytyy varoen pidellä, astua vakaasti, suoraan, ei kiistellen kulkea, ei vetää sitä eri puolille. Muutoin se kädestä luisuu, ja me itse syöksymme kuiluihin, joissa hirviöt vaanivat.

Ihmisyyden sielu janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Se tahtoo kulkea omaa punaista lankaansa myöten rakkauden, oikeuden ja totuuden teitä!

Puhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin. Polttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka kattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja sytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä kipeninä ilmoille nousee.

Veronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän itsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. -- Jospa hän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!

Veronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä. Tämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen äänensä kuuli.

Alma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti. Veronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä kutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä helähteli.

-- Voisitteko alkaa nyt kohta? -- kysyi Alma.

-- Kyllä.

Veronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se oli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä, tutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin, ei

-- -- -- mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja viallista kaulusta.

Hän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta. Heidän katseensa yhtyivät kysyen:

-- Uskallammeko?

-- Kätten puristus ja uudet katseet riemuitsivat:

-- Oi, uskallamme!

-- Mistä on puhe? -- kysyi Veronika.

-- Herra Härmälä tulee kirjastomme hoitajaksi. Kaupungin asettama johtokunta sen kyllä määrää, mutta minun sanani merkitsee paljon.

-- Tervetuloa! -- huudahti Veronika.

Laulua seurasivat runot ja uudet laulut, kunnes esirippu nostettaisiin.

Siellä verhon takana sitä oli kuhinaa. Kaunottaret asettuivat paikoilleen. Siinä loistivat kirkkaat silmät ja hohti hieno hipiä ja valkoiset kaulat.

-- Mutta missä on aurinko? Kuka on aurinko? -- huudettiin.

Alma juoksi rauhoittamaan.

-- Minä lupaan, että aurinko tulee ja on niin hyvä, että te kateudesta halkeatte!