Part 9

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tietotoimisto on nyttemmin asettunut suoranaiseen yhteyteen virallisen ranskalaisen tietotoimiston kanssa, jolta se tulee saamaan säännöllisesti tietoja Ranskasta ja muualtakin ulkomailta.

Tietäisikö tämä sitä, että Ranska on lähentänyt välejään niiden kanssa, joiden kanssa sillä on yhteinen vihollinen, Saksa?

*

Eräs henkilö sanoi tänään jotakin, joka on laatuaan aika originellia. Se ei ole enää valkoinen kanta, vaan oikein lumivalkoinen. Heti kun kapina on kukistettu, pitäisi myöskin, sanoi hän, kukistaa Svinhufvudin hallitus siksi, ettei se ollut paremmin selvillä asemasta eikä ryhtynyt ajoissa tarpeellisiin varokeinoihin uhkaavan vaaran varalta. -- Jos niin tapahtuisi, kumoutuisi ainakin mitä tehokkaimmin syytös, että hallitus varustautumisellaan olisi _pakottanut_ työväen tarttumaan aseihin.

*

Junat menevät vain -- pohjoiseen.

Että Tampere on, joskaan ei otettu, niin ainakin saarrettu, siitä on todistuksena se, että junia ei enää ilmoiteta lähteviksi Tampereelle, vaan pohjoiseen. Kai ne pian lähtevät vain itään -- ja sinne jäävät. Sääli vetureita ja vaunuja.

Tampereelle on alkanut oikea kansanvaellus pohjoisesta. Kaikki, jotka kynnelle kykenevät, pakenevat valkoisten tieltä.

Näsijärven jäällä liikkuu sankkoja joukkoja.

*

Järkevimmät sosialistit Tampereella, niiden joukossa osa punakaartilaisiakin, olivat vaatineet suostuttavaksi Mannerheimin uhkavaatimukseen, mutta eivät ole saaneet tahtoansa läpi. Tampere siis täytyy Valloittaa väkirynnäköllä.

*

Maailma ylösalaisin.

Erään isännän luo Kalvolassa oli tullut kaksi hänen rintamalta paennutta renkiään ja pyrkinyt sodasta tarpeensa saatuaan koreasti töihin. Olisivat suostuneet rupeamaan vaikka ruokapalkoille, rahapalkoista ei puhettakaan. -- "Eihän maar", sanoi isäntä, "kyll mä sentään teitille palkankin maksan". Miehet neuvottiin halkometsään. Menivät aamuhämärässä ja palasivat sieltä vasta 9:n tienoissa illalla. Siinä tuli koko joukon yli 8 tunnin työpäivä. Isäntä veisteli miehille: "Jos te aiotte näin hassusti huhtoa, loppuu minulta pianaikaa metsä."

*

Komeaa.

Sain vilkaista ruotsinmaalaiseen lehteen t.k. 19 p:ltä. Siinä kerrotaan, että Svinhufvud on silloin ollut matkalla Berliinistä Vaasaan. Berliinissä on ollut suuri banketti, jossa m.m. itse Hindenburg on ollut läsnä. Hän on pitänyt puheen ja vakuuttanut, että Suomi tulee saamaan Aunuksen ja Kuolan niemimaan. Malmössä ovat Svinhufvudia vastassa olleet Suomen edustajat, Tukholmassa A. Gripenberg, H. Gummerus ja H. G. Paloheimo. Myöskin ruotsalaisia viranomaisia on ollut. Svinhufvudia on kutsuttu: "Hänen ylhäisyydekseen Suomen tasavallan presidentiksi."

*

Sosialidemokraatinen militarismi.

Tähän kapinaan ryhtymisen puolustamiseksi ja perustelemiseksi on punaiselta taholta esitetty senkin seitsemiä syitä, jotka tekivät sen välttämättömäksi. Melkein joka päivä keksitään joku uusi. Viimeksi uskotellaan tänään "Tiedonantajassa", että työväki tarttui aseisiin pakollista asevelvollisuutta vastaan. Jos nykyinen luokkasota päättyisi porvariston voittoon, olisi vakinaisen sotalaitoksen perustaminen porvariston luokkavaltaa pönkittämään siitä varma seuraus. Sisäinen militarismi olisi Suomeen luotu. Sen avulla kukistettaisiin n.s. sisäinen vihollinen, sisäinen vaara, joka ei ole mikään muu kuin sos.-dem. työväenliike. Sillä Rantakari on eduskunnassa sanonut, että Bismarck on sanonut, että "sosialidemokraatinen kysymys on militaristinen kysymys."

Ja sitäpä se todella ainakin tällä hetkellä tässä maassa onkin. Se kysymys ei meillä ole mitään muuta kuin puhdas militaristinen kysymys, kysymys siitä, kuinka _sosialidemokraatinen militarismi_ meillä saadaan kukistetuksi.

*

Tulevat kieliolot.

Millaisiksi viralliset kieliolot meidän maassamme muodostuisivat, jos kansanvaltuuskunta pääsisi niitä pitemmälle järjestämään, selviää eräästä pienestä enteestä. Liikenneasiain valtuutettu Emil Elo ja puhelinlaitoksen ylivalvoja Arthur Hellman määräävät, että sen jälkeen kun venäläiset joukot ovat siirtyneet pois, ei ole enään tarpeellista, että venäläisiä sotilaskomissarioita oleilee puhelinasemilla. Koska maassamme oleilee sangen suuri venäläinen siirtokunta, joka ei taida maamme kieltä, on puhelinasemain huolehdittava siitä, että niillä kaikkina vuorokauden aikoina on venäjänkielentaitoisia puhelinyhdistäjiä.

Niin kauan kuin Suomessa on venäläisiä, täytyy heitä siis palvella heidän omalla kielellään. Saatuaan omakielisen _sanan_vaihdon viralliseksi vaativat he tietysti siksi myöskin _kirjeen_vaihdon, mikä tietysti myönnetään, koska heille on myönnetty kaikki muutkin kansalaisoikeudet.

Lienevätköhän venäläiset joukot muuten todella jo siirtyneet täältä pois? Satama on yhä laivoja täynnä ja musta- ja harmaatakkeja liikkuu edelleen kaupungilla.

Tähän saakka on saanut liikkua kadulla klo 9:ään illalla, tästä lähtien vain 8:aan. Ylihuomisesta alkaen suletaan kaikki yksityiset puhelimet. -- Nämä määräykset vaikuttavat yhtä virkistävästi kuin "kyyhkyset". Niitä ei ole tässä näkynytkään taas pitkään aikaan. Mutta luultavasti tuli rukinsija jo katsotuksi.

*

"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".

"Työmiehen" joku strateegi punoo ja punoo päätään sillä, että vaikka asema yleensä ja varsinkin Vilppulassa on ollut niin erinomaisen hyvä, niin mikä ihme siinä on, että Vilppulassa sittenkin tuli tappio. Siellä oli tungettu kiilana eteenpäin, siellä oli sivustatkin saatu nousemaan kiilan kären lähettyville ja kuitenkin tapahtui peräytyminen, joka "jostain käsittämättömästä syystä sai paon luonteen". "Joukot on vallannut joku käsittämätön joukkohermostuminen ja he ovat jättäneet asemansa ja mitä edullisimmat puolustuskohtansa, joissa aivan pienillä voimilla olisi voinut estää suurtenkin vihollisjoukkojen hyökkäykset. Perääntymistä ei ole aiheuttanut valkokaartin voimakkuus, ei niiden armeijan ylivoima, vaan, kuten jo sanottu, joukkojemme hermostuminen -- ja sanottakoon suoraan -- käsittämätön hermostuminen. Sillä sotilaallinen asema ei siihen voinut aihetta antaa. Seurauksena tuosta perääntymisestä oli, että valkokaartilaiset pääsivät häiritsemään äärimmäisen vasemman siiven liikennelinjoja ja etappi-yhteyttä ja siten jonkun verran hidastuttamaan yhtenäistä sotatoimintaa ja tarkoituksia."

Mutta kun hätä on suurimmillaan, silloin on myös apu lähellä. On keksitty keino vastaisten vaurioiden välttämiseksi.

"Yksi ja toinen on jo päässyt selville menettelytavasta, mitä tässä luokkasodassakin on noudatettava, nimittäin yhtenäisen kiinteän strategian sääntöjä. Rintama on luotava yhtenäiseksi ja lujaksi ja liikunta tapahtuu eteenpäin koko linjojen siirtämiseksi. Sissisodan luonnetta ei tällä sodalla ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Eikä sille sellaista saa asettaakaan, koska voitto saavutetaan mielestäni vain yhtenäisen rintamatoiminnan kautta."

Sellainen yhtenäinen, kiinteä rintama on nyt olemassakin. Se on ainakin Tampereella, siinä muodossa, että suuri osa punaista armeijaa on saarrettu, niin että se ei pääse sieltä yli eikä ympäri. Vahvistaneeko tämä uusi tilanne joukkohermoja, on toinen asia. "Työmiehen" sota-asiain tuntija ainakin vakuuttaa, että sotilaallinen asema ei anna aihetta huolestumiseen, vaikkei kuitenkaan sovi liikoja vaatia. "Armeijamme voittaa, vaikkei kädenkäänteessä".

*

"Oman kuvansa mukaan".

Yhä selvemmäksi kehittyy punaisten lehtien taktiikka esittää lukijoilleen asema niin edullisessa valossa kuin suinkin. Suurten tappioitten jälkeen oli näkyvissä hetken hätkähdys, mutta nyt ovat maltilliset ja järkevät ainekset sysätyt syrjään ja punaisimmat ja mielettömimmät saaneet omien riviensä keskuudessa voiton -- ainoan, minkä tähän asti ovat saaneet. Kaikki on suuremmoisessa kunnossa, sekä siviilipuolella että sotapolulla. "Vallankumouksen voitokas kulku on riemastuttava huomio tällä hetkellä". "Valtiohallinto, kunnallishallinto, oikeuslaitos, kaikki on työtätekevä kansa hionut oman kuvansa mukaan."

"Keski-Suomi ja Pohjois-Suomi ovat _vielä_ lahtarien hallussa." Mutta pian toivotaan vallankumouksen punaisen lipun "liehuvan pelastuksen merkkinä Pohjolassa."

Hyvää tuulta koetetaan ylläpitää myöskin lupauksilla Venäjältä pian saapuvista viljajunista.

*

Kirjallisuutemme "punainen" loimi.

Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun pitikin ampuman!" -- Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja, syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat, tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal" ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot, jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan entiseltään. En _toivo_, vaan _pelkään_ niin olevan. Kumouksen henki ei ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin. Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio, Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen -- mitä olivat Ilkat ja Poutut muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.

Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa, niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona, harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta. Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa, suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista kirjailijaa.

*

Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain, Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista yhden nimi on "Mainz".

Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.

Godenhjelmien kylvämä sienten.

Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa "Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.

"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli ollut _Godenhjelm_-puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle _suomalaiselle_ väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin. Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä perhettä, joissa _suomi_ oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän kotinsa oli yksi näistä. -- Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta mitä siitä -- tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden kansallemme siunausta."

"Näin ajattelin, nyökkäsin päätäni vanhalle talolle jäähyväisiksi ja jatkoin matkaani. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, että tuskin huomasin väkijoukkoa, joka oli keräytynyt lähellä olevan Erottajatorin kulmaan. Jouduttuani sen keskelle, huomasin kaikkien silmäin olevan luotuina Bulevardinkadulle päin, josta juuri alkoi tulla näkyviin ruumissaattue niin pitkän pitkä -- valkoisia arkkuja, arkkuja, joissa lepäsi nuoruutensa ja miehuutensa parhaassa voimassa kaatuneita kansalaisiamme. Ja mikä oli heille surman tuottanut? Toisen kansalaisen murha-ase. Nuo vainajat, jotka siinä viimeiseen lepoon saatettiin, ne olivat työläisiä, ja ne, jotka heidät olivat surmanneet, ne olivat maamme parempiosaiset, maamme sivistyneeseen yläluokkaan kuuluvat henkilöt. Jäin kuin jähmettyneenä seisomaan paikalleni. Tämäkö oli se siunaus, joka oli koituva kansallemme, kun tiedon valo pääsisi leviämään kansan syviin kerroksiin?"

"Oi, te vanhat, jotka tiedon siemeniä kansaan levititte, ettekö ymmärtäneet, että tiedon puun hedelmä antaa ymmärrystä, että kerran tulee hetki, jolloin niiden silmät, jotka siitä hedelmästä ovat syöneet, aukenevat ja he tulevat astumaan teidän eteenne sanoen: Antakaa meille enemmän tietoa, antakaa meidän päästä tiedon lähteiden luo. Elkää ravitko meitä henkisesti ja ruumiillisesti niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoavat, vaan antakaa meidän istua samojen pöytien ääreen, joiden ääressä itse istutte ja jossa nälkää ja janoa kärsivä sielumme ja ruumiimme voi tulla ravituksi."

"Nyt on se hetki tullut, jolloin Suomen työväestö valveutuneena ja itsetietoisena on astunut etuoikeutetun yläluokan eteen nuo sanat huulillaan. Ja tällä yläluokalla, tällä sivistyneellä säädyllä, tällä entisellä valistuksen levittäjällä ei ole ollut muuta vastausta antaa kuin surman isku. Veriin asti kurittajana, tappajana esiintyy nyt tuo entinen ystävä. Ja tätä teloittajan tointa harjoittaessaan puhuu hän kerskaten uskonnollisuudestaan ja kristillisyydestään. Eikö huomaa hän, kuinka kaukana hänen menettelynsä on siitä opista, jota hän tunnustaa?"

"Pois murha-aseet! Luopukaa, te elämän kukkuloilla eläjät, itsekkäistä pyyteistänne ja luokkaeduistanne, lyökää veljen käsi työläiselle, kansalaisellenne ja ihmisveljellenne, tuokaa tietonne ja sivistyksenne niinkuin edelläkävijänne kansan vainiolle, ja se vainio on kasvava viljaa, joka riittää henkiseksi ja ruumiilliseksi ravinnoksi jokaiselle työtä tekevälle Suomen kansalaiselle."

Tämmöisiin mietteisiin hän johtuu, tuo vanha sosialisti. Sen kiitoksen hän antaa noille kahdelle vanhalle. Kiittää kyllä ohimennen siitä, mitä on saanut, mutta vaatii samassa enemmän, paneepa miltei heidän syykseen sen, missä nyt ollaan. Kiittämättömyys tietysti on aina maailman palkka. Moni lapsikin syyttää vanhempiaan siitä, mitä _ei_ ole saanut, muistamatta, mitä _on_ saanut. Monesta laiminlyömisestä kai vanhoja suomenmielisiä esityöntekijöitä, samoin kuin heidän työnsä jatkajiakin, voitaneen moittia. Mutta syyttää heitä ja meitä siitä, että kansan valistamiseksi ei olisi tehty kaikkea, enemmänkin kuin mitä kohtuudella voidaan vaatia, se on väärin. Kyllä tässä maassa ainakin Godenhjelmien työn tapaista työtä on koetettu suorittaa hengästyksiin, uupumukseen asti, sekä yksilöllistä että yleistä, ettei sen suorittajia ainakaan pitäisi syyttää punakapinan syntymisestä. Ei ole syy kansanvalistuksen antajain, vaan sen ottajain. "Valistusta" on annettu yhtäkkiä ehkä liian paljonkin, jotta sitä olisi jaksettu sulattaa. Mutta ne valistajat eivät ole Godenhjelmien työn jatkajia, vaan sen tukehduttajia. Godenhjelmien hyvän hengen vako on kasvanut rikkaruohoa, jota siihen pahat henget ovat kylväneet. Murha-aseet eivät olleet heidän eivätkä he ole sodan uhreista missään vastuussa.

Tämänlaisia mietteitä olisi heidän talonsa, vanhan valonahjon, sijan näkemisen pitänyt herättää, talon, joka purettiin uuden valonahjon rakentamiseksi sijalle.

Sillä sijalle oli määrä kohottaa uusi talo Helsingin Sanomille, jonka kapinalliset ensiksi valtasivat ja jossa väkivalloin painetaan "Tiedonantajaa", kapinallisten ja suomalaisen sivistyksen suurimpain vihollisten pää-äänenkannattajaa. Jos Godenhjelmien elämäntyön riittämättömyyttä vaikeroidaan, olisi osoitteen pitänyt olla kokonaan toinen, olisi ollut sanottava: Noin ne vanhat opettivat oikein, näin me lapset käytimme sitä väärin.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.

Puhelimet suljettu.

Puhelinasemalta ei enää vastata. Täytyy siis alkaa toimittaa asioitaan ilman sitä mukavuutta. Eipä sillä, että tuosta enää pitkään aikaan olisi ollut mitään hyötyä, kun keskustelujen päiväntapahtumista ja kysymyksistä kuitenkin on täytynyt kulkea toisia teitä. Tämä uusi vaihe tuntuu, melkein vaihtelulle tässä yksitoikkoisuudessa. Ja onhan se taas pieni askel lopun lähenemistä kohti. Sulku tuskin enää kestää kauankaan.

*

Hiiret.

Laivan upotessa pistävät kaikenlaiset pikku hiiret päänsä esille piipittäen sovitteluista ja rauhanehdoista, nähtävästi vain oman henkensä pelastukseksi. Niinpä asianajaja John Svanljung soitti minulle ja pyysi päästä puheilleni. Edusmies Orasmaa kuuluu tarjonneen jollekin rauhaa aivan mahdottomilla ehdoilla. Uuden hallitusmuodon pohjaksi olisi pantava kansanvaltuuskunnan tekemä, ja hallitukseen otettava yhtä monta sosialistia kuin porvarillista. Tarvinneeko sanoakaan, ettei se semmoinen kävele. Valpaskin liikkunee taas samoissa hommissa.

*

Saksalainen vaara.

Luettuani sen, mitä tässä tulen siteeraamaan, minä kohautin olkapäitäni ja nakkasin lehden luotani. Se nyt on sitä tavallista kiukkua ja väärentelemistä. Koetetaan uhkailla oman voimattomuuden ja vihan tunnossa milloin milläkin. En liitä sitä päiväkirjaani. Mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tutkin itseäni, niin siteeraan sen sittenkin. Eräs L. M--n "Työmiehessä" kirjoittaa siitä vaarasta, jonka hän uskoo uhkaavan meitä saksalaisten puolelta, jahka ne, tänne kutsuttuina, saavat täällä jalansijan.

"Saksan korkealla kehitysasteella oleva kansa voi helposti saksalaistuttaa Suomen, se tietysti kuuluu Saksan suunnitelmiin, paljaasta hyväntahtoisuudesta se ei avusta porvareita. Venäjän ei sadan vuoden aikana onnistunut venäläistyttää tätä maata, mutta se ei todista sitä, ettei saksalaiset siinä onnistuisi. Kun venäläiset valloittivat Suomen, oli silloin koko kansa sitä vastustamassa. Suomen onnistui Venäjän sortovaltikankin alla kohota aineellisesti ja henkisesti korkeammalle tasolle orjuuttajaansa. Suomalaiset ovat yksimielisinä olleet venäläistyttämistä vastustamassa, työväestö on siinäkin paljon tehnyt. Kaikesta tästä on ollut seurauksena, ettei Venäjän verisen tsaarivallan onnistunut muuttaa tätä maata venäläiseksi kuvernementiksi, johon se hellittämättä kaikin keinoin pyrki. Nyt on asia aivan toinen. Saksan sotajoukot tulevat tänne 'pelastajina'. Avosylin ottaa porvaristo vastaan ulkolaiset ruoskan heiluttajat, hartaita rukouksia on saatu merien taakse lähettää, ennenkuin tähän tulokseen on päästy. Tekivätpä saksalaiset täällä mitä tahansa, porvaristo kuitenkaan ei vastusta. Onhan porvaristolla ennestäänkin suhteita Saksaan. Oppineissa piireissä on tähänkin saakka ollut sangen läheinen vuorovaikutus Saksan kanssa. Siellä heidän mielestään kaikki on ollut mitä mallikelpoisinta, esimerkiksi kelpaavaa. Nyt sitten saksalaiset, jos he todella tänne tulevat, tuovat sitä kuulua järjestystään, kuuluja oppineitaan, sotaherrojaan ja aatelisjunkkareita, teollisuuskapitalisteja ja virkaherroja. Ylemmät virkapaikat annetaan saksalaisille herroille, saksalaiset pohatat rupeavat määräilemään teollisuuden alalla ja saksalaiset sotaherrat asetetaan sotajoukon johtoon. Edelleen saksankieli asetetaan sellaiseen asemaan, että ilman sitä ei pääse vaatimattomimpaankaan tehtävään. Se määrätään pakolliseksi aineeksi seminaareihin ja lopuksi kansakouluihin. Ruotsalainen yläluokka mukautuu saksalaiseksi, eikä siitä ole mitään haittaa, sehän on nykyäänkin puoleksi saksalaista. Heistä siis muodostuu saksalaisten kanssa sellainen _muukalaisien_ yläluokka, joka kokoilee kaiken vallan käsiinsä, niin valtiollisella kuin taloudellisella alalla. Suomalainen kansa, työväen luokka, saisi olla juhdan asemassa, jota ehkä komennettaisiin sen omalla kielellä. Sitä sortaisi ja nylkisi muukalainen yläluokka mielin määrin. Ruoskijaksi ja pyöveliksi taitaisi suomenkielinen porvarikin sentään kelvata."

Tähän sanon: _jos_ niin käy, niin kai täytyi. Mutta kuka sen siihen vei? Ilman punaisten alkamaa kapinaa ja turvautumista venäläisiin ja ilman heidän pidättämistään täällä ei olisi ollut pakko kutsua saksalaista maahan. Sanotaanhan, että paha on pahalla poistettava. Myrkyn täytyi saada vastamyrkkyä. Kahdesta pahasta on nyt kai Saksan paha oleva vähempi kuin Venäjän oli ja varsinkin olisi tullut olemaan. Jos oli valittava, ei ole epäilystä, kumpi oli valittava: saksalais-porvarillinen -- vaiko bolshevistis-punakaartilainen.

*

Tämän isonvihan muistot.

Eikä ole vähemmän kaamea ja vähemmän uskottava se toinenkaan tulevaisuudenkuva, jonka sama kirjoittaja maalaa mielensä katkeruuden pohjalta.

Hän puhuu "lahtarien" tässä sodassa muka harjoittamista hirmutöistä, murhista ja kuolemantuomioista. Ne tulevat aina pysymään muistissa, ne elävät kansassa, äiti kertoo niistä lapselleen, lapsi jälleen lapselleen. Niiden tekojen muisto, niiden kirous, kulkee perintönä polvesta polveen. Työmies ja porvari tulevat tässä maassa olemaan vastakkain. "Tuhkassa kytevä hiili saattaa pitkät ajat pysyä tulisena, vaikka se näyttää aikoja sitten sammuneelta. Pienestäkin tuulen henkäyksestä se saattaa liekkiin leimahtaa, sytyttää ympäröivän kulon, metsät, kylät, kaupungit, eikä sitä silloin mikään voima kykene sammuttamaan. Työväen nyt kärsimät veriteot, siihen isketyt haavat, tulevat olemaan niitä tulisia hiiliä, jotka kytevät sen mielessä. Ison vihan ajasta on kulunut jo 200 vuotta, mutta vielä tänäpäivänäkin tapaa Suomen saloilla vanhuksia, jotka perimätietojen nojalla kertovat sen ajan hirmutöistä. Ukkovaari on kertonut nuoremmille, tämä vuorostaan lapsilleen. Ja vielä nytkin vuosisatojen takaa saattaa moni käsi nyrkkiin puristua, moni kuuntelija kirouksen lausua, kuunnellessaan menneitä kauhuntöitä. Nyt tehdyt hirmutyöt eivät tule katoamaan tämän ajan verivirtoihin työläisten mielistä. Porvari ja työmies ovat taistelukannalla niin kauan kuin anastukseen ja sortoon perustuva järjestelmä on pystyssä. Uusi vallankumous tulee luonnon lain välttämättömyydellä olemaan kehityksen tuloksena."