Part 7

Myöskin yksityisten omaisuus aiotaan ottaa. Kunkin kaupungin ja ainakin suuremman liikekeskustan Työväen Toimeenpanevan komitean käsketään asettaa "tarkastajia", joilla on oikeus milloin tahansa ja keneltä tahansa, jolla epäillään olevan hallussaan suuri kassa käytettävänään vastavallankumoukselliseen tarkoitukseen, vaatia tarkastettavakseen tilikirjat ja kassa sekä, jos tarpeelliseksi havaitsevat, toimittaa kotietsintä tai tarkastus. Jos tarkastaja havaitsee, että liike tai yksityinen henkilö pitää hallussaan tavallista suurempaa kassaa, on tarkastajalla oikeus ottaa liikenevä määrä kassasta haltuunsa ja sijoittaa se asianomaisen henkilön tai liikkeen nimellä Suomen Pankin lähimpään konttoriin pano- ja ottotilille.

Kaikesta päättäen tarvitsee kansanvaltuuskunta itämaille kai piankin matkustaessaan sekä matkaeväitä että matkarahoja ja ottaa ne sieltä, missä luulee niitä olevan. Ruokapuolen laita Pietarissa on niin ja näin, ja kun omat uudet punaiset setelit eivät siellä käyne eikä Suomen työväen tasavallalla siellä liene luottoakaan, on koetettava saada povelle valkoista porvarillista rahaa. _Se_ siellä on hyvässä kurssissa.

*

Millä kylvetään?

Tampere on julistettu piiritystilaan, kaikki työt siellä ovat keskeytyneet. Nyt siellä siis alkaa. -- Turussa jaetaan täydet annokset ruisleipää. Kuuluu olevan "Hankkijan" siemenviljaa, itäväisyyden mukaan säkkeihin valmiiksi lajiteltua. Milläs elokuussa kylvetään? Elokuussa -- kuka nyt niin pitkälle ajattelee, mokomiakin rauhanajan huomisia pikkuhuolia. Kylväkööt lahtarit peltonsa, mitä se meihin kuuluu!

*

Laulaen päin.

Kuinka monennen sadannen kerran lieneekään alkanut heikäläinen sanomalehtiartikkeli näillä sanoilla: "Porvariston valkoinen kaarti hyökkäsi raivoisan pedon tavalla köyhälistön niskaan; salakavalasti vainoten se oli jo kauan sitä väijynyt" -- joilla taas muuan niistä alkaa. Siihen tottuu niin, että tuntuu tyhjältä, kun se alkulause puuttuu. Nyt se on alkulauseena erään artikkelin loppulauseeseen, joka kuuluu näin: "Yksimielisyyden yhteishengen elähyttämää vallankumousarmeijaa ei voi mikään porvariston pakko- tai palkkasoturijoukkio kukistaa. Valkokaartin joukkueet jo vapisevat punaisten sotilaitten rautaisessa syleilyssä. Viestit kertovat, että itäisellä rintamalla hyökkäävät punakaartilaiset laulaen päin vihollisen tykkien jyrinää. Sellaisen urhoollisen joukon voittokulkua ei mikään porvarismahti pysty pidättämään."

*

"He ja me".

Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon näin kuuluva purkaus:

"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti Kärsimys. Niitä eivät _he_ tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse -- eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."

"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä, ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan olemaan!"

"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."

"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan, lämmittäjän, suojelijan, puolustajan --? Mistä orjan, sylkyastian --? Kenen nyt katuloakseen katsonevat --?"

Lyyli parka!

*

Kevät saapuu -- eikä saavu.

Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle, matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille -- valoisiin, iloisiin maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla, helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu uudistuneen elimistön tuntu -- ei tulle minulle enää se aika. Siellä on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain _minun_ ilokseni luotu, niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin nieluun.

Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.

Ennenkuin suo sulaa...

Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen. Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.

Kahdelta taholta uhkaa nyt kansainvälinen imperialismi työväen Venäjää. Täällä lännessä hioo hampaitaan ja heristelee miekkojaan kiireestä kantapäähän aseistettu saksalais-itävaltalainen porvaristo ja kaukaisessa idässä liikehtivät japanilais-kiinalaiset joukot. Luulisi ensi katseella, että täydellinen tuho uhkaa Venäjän vallankumousta. Mutta onko asianlaita niin? Eikö ole joitakin tekijöitä, jotka estävät ainakin toistaiseksi Europan imperialismia hyökkäämästä suorastaan häikäilemättä Venäjän työtätekevän kansan kimppuun?

"Onpa tietenkin", vastaa kirjoittaja näihin kysymyksiinsä.

"Kuten tunnettua, odotettiin äsken suurella mielenkiinnolla työväen vallankumouksen puhkeamista Länsi-Europassa. Mutta vakavista liikehtimisistä huolimatta se ei kumminkaan puhjennut ilmiliekkiin. Siihen oli omat syynsä. Vallankumouksen voimat olivat siellä kyllä kypsymässä, mutta ne eivät kypsyneet vielä valmiiksi, sillä niiden kypsymiselle _ei ollut todellista maaperää, ei ollut sitä äärimmäisten olojen kärjistymistä, joka sytyttää vihanliekin hiljaisimmissakin luonteissa, niinkuin oli Venäjällä ja meidän maassamme_. Tämä pettymys Europan vallankumouksen puhkeamiseen nähden pakotti Venäjän työväen vallankumouksen perääntymään, solmimaan mitä raskaimman rauhan Saksan imperialismin kanssa ja siirtämään kaiken varalta Venäjän pääkaupungin Moskovaan. Mutta Europan maissa ei silti ole kaikki rauhallista. Venäjän vallankumouksen heittämät kipinät kytevät siellä ja _vallankumous voi minä hetkenä tahansa puhjeta ilmiliekkiin_. Tämä on se _ensimäinm tekijä, joka pakottaa imperialistisien kenraalien_ menettelemään varovaisemmin työväen vallankumouksen tukahuttamisen suhteen vieraissa maissa, punnitsemaan tarkemmin jokaisen toimenpiteensä."

"Onpa olemassa vielä _toinenkin tekijä_, joka ehkä vieläkin suuremmassa määrässä on esteenä imperialismin hyökkäyksille. Ja tämä tekijä on erimielisyys, etujen ristiriitaisuus itse imperialististen valtioitten kesken. Tämä riita ei ole vielä läheskään päättynyt. Lännessä jatkuu vielä sota Saksan ja Englannin välillä. Se sitoo Saksan käsiä. Samalla tulee Saksan aina muistaa, että Englanti ei tule koskaan sallimaan Saksan liioin varmistua Idässä ja voi tulla, ainakin silloin, kun Saksa heikkenee, sekottamaan tämän meininkejä. Vasta sitten, kun työväen vallankumouksen liekki leimahtaa yli koko kapitalistisen maailman, voivat imperialistit jättää syrjään omat keskinäiset riitansa ja ryhtyä yksimielisesti taisteluun työväenluokkaa vastaan. Mutta silloin ei taistelekaan enää yksin Venäjän työtätekevä kansa, vaan kaikkien kapitalististen maitten köyhälistö. Se vapautuu silloin lopultakin kaikkien sovitteluhaluisten 'johtajain' kahleista ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja tämä köyhälistön vapautuksen hetki ennemmin tai myöhemmin lyö."

Voihan olla, että tämä ennustelu todella toteutuu, mutta ennustelenhan minäkin: ennenkuin siltä yleiseurooppalaiselta vallankumoukselta apu ehtii tänne suomalaisen vallankumouksen hätään, on se asia täällä järjestetty. Meidän kurki kuolee, ennenkuin heidän suonsa sulaa.

*

Nouseva kosto.

Kukapa nykyjään joutaisi kiinnittämään huomiotaan noihin köyhälistökorttelien pieniin ihmisvesoihin, jotka ennen leikkivät talojen likaisilla takapihoilla ja katuvierustoilla. Mutta jos hetkiseksi pysähtyy vilkaisemaan heidän leikkejään nyt, niin huomaapa niiden muuttuneen ja huomaapa samalla myöskin, miten tarkasti nämä vesat seuraavat aikaansa ja mikä älykkyys heissä ilmenee.

Miten tärkeännäköisinä he lähtevätkään aina aamupäivisin liikkeelle, pojat kiireestä kantapäähän asti aseistettuina puupyssyillä ja miekoilla, tytöt puettuina laupeudensisariksi.

Tällä sotajoukolla on omat virastonsa ja laitoksensa mitä monipuolisimpine koneistoineen, aina arsenaalista ambulanssiin asti. Ja erittäin tärkeää osaa näytteleekin ambulanssi, sen huomaa jo näistä laupeudensisarista, kun he täysissä virkapukeissa rientävät taistelevien joukkojen mukana.

Taistelutantereina ovat esim. Sörnäisissä autiot kalliot ja läheiset metsät ja siellä taistellaan milloin Suomen itsenäisyyden, milloin sosialistihallituksen puolesta. Melkein aina ovat kumminkin vastakkain punakaartilaiset ja lahtarit. Lahtareiksi valitaan joukosta aina sellaiset, joista toiset eivät oikein pidä, ja sitten käyvät joukot vastakkain. Lahtarit koettavat luonnollisesti rimpuilla minkä jaksavat, mutta useimmassa tapauksessa saavat he selkäänsä, että roikuu. Joskus käy niin, että joukot ovat tasaväkiset ja silloin tarvitaan joku puolueeton välittäjä, mutta eipä siihenkään kelpaa kaikki.

Eräässäkin tappelussa, jossa punaiset ovat tapelleet Suomen itsenäisyyden puolesta saksalaisia, ruotsalaisia ja lahtareita vastaan, ei ole tullut lopullista ratkaisua ja tarjoutuu sitten valtio jos toinenkin välittäjäksi, mutta ketään ei kelvoiteta. Viimein tarjoutuu Belgia ja se hyväksytään yksimielisesti. Pieni Belgia, jonka suurvallat ovat maan tasalle ruhjoneet, se, se vain ymmärtää sorretun Suomen kohtaloa.

Eräässä toisessa tappelussa taas, jossa punaiset ja lahtarit tappelevat vastakkain, joku suuri pojanjolli ei tiedä, mihin joukkoon menisi, liehuu vain aina sillä puolella, joka näyttää olevan voitolla. Eräs punaisten pikkusimpia kimpaantuu silloin, hyökkää epävarman kimppuun ja kovenee: "Mene tiitä, tenkin pikkupolvali, kun tiinä haihattelet, etkä tietä, mihin joukkoon tinä kuulut!"

Eräässä tappelussa taas on voitettu kaikki Euroopan lahtarit, sosialistit ovat aseman herroina ja lahtarit ovat paenneet Kiinaan. Kiinasta kumminkin lahtarit hyökkäävät kiinalaisten avustamina, siinäkös tappelu, jossa kiinalaiset niinkuin lahtaritkin saavat viimeisen läksynsä.

Taistelutantereelta korjaavat laupeudensiskot kuolleet ja haavoittuneet ja ensi apu annetaan kenttäsairaaloissa. Sitten tuodaan sairaat kaupunkiin. Eräänkin talon takapihalla on pieni loukko, jota käytetään sairaalana, ja täällä tapaa eräs talossa asuva äiti poikansa paareilla näköjään aivan hengettömänä. Äidille hätä käteen:

-- Oletko sinä loukkaantunut? hätäilee hän.

Ei vastausta.

-- No herranen aika! äiti hätääntyy yhä enemmän. Etkö sinä voi edes puhua? -- Hän aikaa ravistella kuollutta. Vihdoin kiivastuu kuollut ja kivahtaa: -- Enhän minä voi puhua, kun minä olen myrkytetty. Lahtarit ovat ampuneet myrkytetyllä kuulalla.

*

Yllä oleva kuvaus on erään "Järjestöpojan" "Työmieheen" kirjoittama. Hänen on otsakekin. Hän jatkaa vielä:

"Nämä ovat vain lasten leikkejä, mutta nämä leikkijät varttuvat vielä."

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.

Palmut ja punaiset paperiruusut.

"Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlaan, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: 'Hosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas.' Ja saatuaan nuoren aasin, Jeesus istui sen selkään."

Se on osa tämän päivän tekstistä, yksi sen kauniin kirjan kauneimpia, josta se on otettu, voimakkaimpia siitä saamiani vaikutelmia, suuren kärsimysdraaman värikäs alkukohtaus, joka jo lapsena levitti mielikuvitukseni siivet. "Ottivat palmupuiden oksia, ja menivät häntä vastaan ja huusivat: hoosianna!" Oli kuin olisin itse ollut siinä saattueessa mukana, pyrkimässä niin lähelle kuin pääsin toisten lomitse ja kainaloiden alaitse. Ja me menimme lapset hoitajinemme ja kelkkoinemme varhaisena, kirkkaana kevättalviaamuna ulos hankiaiselle, juoksimme ilakoiden yli narskuvien peltojen, pitkin nietostuneita aitovarsia, ohi riihien, yli männikkökankaan metsäniitylle, jossa kasvoi hyötyisä pajukko, täynnä "kissoja", kevään ensimmäisiä kukkia. Siellä laskettiin hyviä mäkiä. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää ja imi esiin ja levitti tyyneen ilmaan koivuista ja kuusista urpujen ja havuneulain tuoksua. Ja palataan kotiin, pappilaan, jossa on aamiaispöytä katettu ja isä kirkkoasussa, parta ajettuna ja kaulassa tiukalla valkea liina. Ja oksat asetetaan maljakkoihin kaikkialle huoneihin, saleihin ja kamareihin. Ja me hivelemme pienin sormin silkkinukkaisia nuppuja ja hyväilemme niillä omia ja toistemme huulia. Nypimme niitä irtikin ja leikimme, että ne ovat lampaita.

Ja koulussa vähän vanhemmalla iällä on tähän päivään kiinnitetty muistoja kävelyistä toverien ja tyttöjen kanssa kimmeltävien hankien yli Kallaveden saariin, jonne toisia nuorukais- ja neitoparvia menee ja toisia tulee, kaikilla käsissään ja hatuissa ja rinnoissa pajupalmukimput, sydämessä "onnen" ensi aavistuksia. Taustana tummahko Puijo ja sitä vastaan valkoinen kirkontorni ja tyyneen ilmaan kohoilevat savupatsaat.

*

Tulen juuri aamukävelyltä. Näin tyttöjä koristettuina tänäisen juhlan kunniaksi punaisilla paperiruusuilla. -- Ne, jotka eivät tahdo olla missään tekemisissä kirkon ja sen juhlien kanssa, kuitenkin koristautuvat sen juhlaan, tehden sen omakseen omalla tavallaan. Rauhan symboolin sijasta sodan punainen. Vastalause vanhaa traditsiota vastaan. Pois sinä, minä sijaan! Niinkuin valloittajakirkko ennen pakanoita käännyttäessään sijoitti omat juhlansa heidän juhliensa päiviksi, niin nyt nämä pakanat vuorostaan. Olisi hauska tietää, tapahtuuko se tarkoituksellisesti, taktillisesti, vaiko vain naivisti tyttöjen puolelta. Ovat kerta kaikkiaan tottuneet koristeleimaan tänä päivänä ja valitsevat puolueensa värin, veriruusun, jolla muuten kylläkin, koristelijain hattaramaisuudesta huolimatta, saattaa olla hyvinkin syvästi aatteellinen merkitys.

*

Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka kuuluu näin:

"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."

Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon välttämättömyys meilläkin oli olemassa.

Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.

Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen tarttumaan aseihin? -- todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin, peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.

Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. -- Työläisluokka anoi edelleen: Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. -- Kun nälänhätä ahdisti, pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! -- Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette leipää."

Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet elintarpeiden sijasta -- niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat tekosyitä.

Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin -- kuitenkaan minä en voi itseäni silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan ei _tähän_ vallankumoukseen, niin ainakin _vähää vaille_ tähän, ja että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut _meillä_ ainoa keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff kaatui ja Plehve murhattiin -- sanokaamme teloitettiin -- koko vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.

Hehän olivat _syyllisiä_, mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa, persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt jäädä tekemättä.

Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin _tapaa_, sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti, tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes koettamalla osoittaa, että _se_ aseellinen vallankumous -- niin no, se tietysti! -- oli oikeutettu, mutta _tämä_ -- totta kai! -- tämähän on ihan toista!

Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä pois, mutta _tapa_, millä se tehdään --? En enää epäilekään, että suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871. Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä, samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan maailmanhistorian punaiset.

Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni hyväksi -- juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.

Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla tavallaan -- uhrasi _ainoastaan_ oman henkensä, mutta suoritti sen sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.

Tämä on myös uskonsota.

Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."

Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden. Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä ylläpitää ja heidän runoutensa -- jota on -- sitä ihannoi. Ja kuta huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, -- ja kuta enemmän me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.

Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: -- Tuossa sitä nyt viedään. Se on maailman suurin roisto! -- Mistä te sen tiedätte? -- Miksen sitä tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.

*

Eräiden sosialistien selostus.

Vapaa Sana n:o 20 julkaisee eräiden kapinaan osaaottamattomien ja sitä vastustaneiden sosialistien selostuksen kulissien takaisista interiöreistä ennen kapinan alkamista. Siinä väitetään, mikä jo ennenkin on luultu tiedettävän, että punakaarti yhdessä venäläisten kanssa teki kaappauksen myöskin työväen omassa keskuudessa. "Kun valtiokaappaus toimeenpantiin, ei kysytty lainkaan sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielipidettä, ja puolueneuvosto kutsuttiin asiasta päättämään vasta viikon päästä tapahtuman jälkeen, jolloin jokainen julkisesti vastaan asettuva olisi joutunut pistimien kärkeen. Niinkuin tämä valtiokaappaus on tapahtunut yleisillä vaaleilla valittua kansaneduskuntaa kohtaan, oli se kaappaus myöskin itse puoluetta vastaan."

*

Ei bolshevikkeja.

Turussa olevat matruusit ovat saksalaisten tulosta tiedon saatuaan ja heidän pelossaan naulanneet katukulmiin ilmoituksen, että heidän aluekomiteansa on lakannut toimimasta. Päälliköilleen he ovat ilmoittaneet, etteivät he ole bolshevikkeja. Siellä olevasta laivoista ovat punaiset liput poistetut ja mastoon on nostettu Andreaksen lippu.

*

Tietoja Tampereelta.