Part 5

Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti _hänen_, ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet, kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden -- jos lienee sitäkään, sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen, ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa pitämiseksi, että niitty on _hänen_. Eikä vain maa ole hänen, vaan vesikin. Tietystikin kalavesi, -- mutta kun kylän lapset eivät saa uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta, yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista, perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan mies, annetaan armo" -- olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden vapauttava tuomio on ollut perustettu _vain_ siten.

Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka _nyt_ ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi, niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan, olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias -- ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en _hygglig fennoman_" -- jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman -- eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.

Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä kapina-psykologiaa arvosteltaessa.

Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan. Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. -- "Kiitoksia paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä saamaan... Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." --

-- Miksi vain joka kymmenennen?

-- "Valitettavasti ei voi hävittää kaikkea työvoimaansa. Mutta _oikein_ se olisi."

Oli ollut syntymässä silta juopamme yli yhteisessä onnettomuudessamme, kuunnellessani hänen kuvauksiaan väkivallan töistä hänen pitäjässään. Se silta suistui syntyessään. En pääse sellaisten luo, en yli enkä ympäri.

Muistuu mieleeni Ruoveden Aminoff, aatelismies liankin, suurtilallinen, sukukuulu, mutta aivan toista maata kuin tämä. Hänet ammuttiin. Kenen syntien sovitukseksi? Ja moni muu samanlainen kansan mies on ammuttu. Mutta en luule, että Aminoff olisi ammuttanut ketään, en luule, että se hänestä olisi ollut _oikein_.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.

Vallankumouksen vuosipäivä.

Nythän on vallankumouksen vuosipäivä, sen suuren venäläisen, jonka olisi pitänyt "vapauttaa" meidätkin. Lienemme jokainen niinä päivinä vähän käyskennelleet punainen tilkku napinlävessä, varsinkin liikkuessamme keskikaupungilla. Siihen aikaan ei ollut oikein turvallista liikkua ilman. Minä sain nauhani Matti Kivekkäältä ja kannoin sitä talismanina taskussani, sillä se oli pelastanut erään venäläisen meriupseerin hengen -- ainakin sillä kertaa. Kivekäs oli ollut jossain kauppapuodissa. Sinne syöksyi upseeri ja pyysi kaikkien pyhien nimessä saada jotain punaista. Kivekäs tavallisella reippaudellaan ja nopeatuumaisuudellaan repäisi kahtia oman nauhansa ja kääräisi sen upseerin käsivarteen, ennenkuin takaa-ajajat ehtivät sisään. Matti luovutti sitten minulle puoliskon omasta puoliskostaan, ja nuo rimsut kyllä riittivät tehostamaan meidän silloista punaisuuttamme. Se oli sitä aikaansa.

Ja kannattihan kyllä vähän punaillakin Seynin ja Borovitinovin ja keisarin menoksi. Ne meni, mutta "tavaritsit" jäivät ja yhä niistä on vielä rippeitä jälellä. Silloin tuli vapaus idästä, nyt puhaltaa sen tuuli pohjoisesta ja lounaasta. Ehkä kerran lauletaan: "leyhytteli lounastuuli, pohjoinen kovin porotti". Eihän arvannut siitä vapaudesta tätä tulevan, vaikka hermojen tuntosarvet jo silloin kihelmöivät jonkin ilkeän ilman olevan tulossa. Tiesihän idän miehiä täällä olevan, mutta ei niin hirveän paljon kuin mitä heitä yhtäkkiä vyörähti kasarmeista kaduille ja toreille. Niitä tuli muuankin kaamea, loppumaton, lumettunut sinellijono pyryssä Viaporin jäitä, isoja, partaisia, rosoisia venäläisiä talonpoikia. "Auta armias", sanoi joku heitä katsellessaan, "jos nuo saavat votkaa ja rupeavat remuamaan ja ryöstämään." Ne pitivät pahanlaista meteliä, mutta jospa nyt pitivätkin, olivathan tehneet suuren historiallisen teon meidänkin hyväksemme. Hävetti tosin, nöyryytti, että ne yhä olivat suuna päänä näyttämöllä ja me saimme katsella kurkolla kauloin juhlakulkueita. Näinkö me siis saamme vapautemme kaupanpäälliseksi suuressa ryssäläisessä rytäkässä, ja jäämme ikuiseen kiitollisuuden velkaan niille, jotka tässä asiassa ovat vuodattaneet vertansa meidänkin hyväksemme?

Onneksi -- sanon kuin sanonkin: onneksi on "velka" nyt monin kerroin maksettu, kiitos punakapinan. Sanon kuin sanonkin: kiitos! Se kirottu olkoon samalla kiitetty. _Siinä_ hengessä voimme nyt kaikessa hiljaisuudessa juhlia vallankumouksen vuosipäivää mekin. Olisipa ollut mukavaa, jos historian hengetär olisi jo täksi päiväksi veitikoinut tänne Mannerheimin. Mutta tässä vapautemme vuodessa on jo ollut niin monta kuukautta, että ei niin väliä, vaikka niitä tulee siihen kahdentoista sijasta kolmetoistakin.

En olisi muuten tainnut muistaa koko vuosipäivää, ellei "Tiedonantaja" olisi minua siitä muistuttanut. Sillä on tänään artikkeli päivän merkityksen johdosta, aika merkillinen. Lehti toteaa, että kaikki köyhälistön vallankumoukset tähän saakka ovat epäonnistuneet, s.o. onnistuneet kyllä, mutta ainoastaan -- porvariston hyväksi. Niin Lassalien vallankumous Berliinissä 1848. Siitä on Engels v:na 1885 sanonut: "Merkillinen mies tuo saksalainen poroporvari. Hän ei koskaan ole tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet hänen hyväkseen". Ja ranskalainen Proudhon kirjoitti: "V:n 1848 vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä olla voi. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan porvareita."

Ja tämän johdosta nyt "Tiedonantaja" omanakin mielipiteenään tekee seuraavan koko merkillisen myönnytyksen: "Historia on myöhemmin kaikille epäilijöille todistanut, että hän (Proudhon) oli ehdottomasti oikeassa". Lehti siteeraa itseään Karl Marxia, joka kirjoitti New York Tribunalessa v. 1852: "Käytännössä saadut kokemukset vuosien 1848-1849 vallankumouksesta vahvistavat teoriaa, että ensin täytyy pikku porvarien demokratian päästä valtaan, ennenkuin kommunistinen työväenluokka voi toivoa pysyvästi saavuttavansa vallan ja ennenkuin palkkaorjuuden järjestelmä voidaan tyhjäksi tehdä." Siinä siis lyhyesti sanottuna kokemuksen antama kallishintainen opetus 70 vuotta sitten tehdystä vallankumouksesta, sanoo "Tiedonantaja" edelleen, ja myöntää, että Pariisin kommunikapina antoi saman kokemuksen. Mihin tuloksiin nyt tämä kotoinen kommunikapina on johtava? Lehti ei tahdo enää ennustella, ei "arvioida edellytyksiä, ei seuloa syitä eikä seurauksia", ollakseen tällä hetkellä herättämättä eripuraisuutta ja epäilyjä. Raukeasti, miltei alistuvasti huokaa lehti: "suokoon historian hengetär käyvän niin, että Suomen työväenluokan aloittama vallankumous johtaisi köyhälistölle enemmän tuloksia tuottavaan päätökseen kuin edellä kerrotut vallankumoukset vuosikymmeniä sitten."

Seison tai oikeastaan istun -- tässä hiukan hämmennyksissäni, sillä ei tämä sävy enää ole oikein siltasaarelaista. Onko tämä tyyntä myrskyn jälkeen vaiko sen edellä? Oltaisiinko siellä päin todella ottamassa -- valitettavasti kyllä jo myöhäistä -- vaaria siitä historian opetuksesta, että ainoastaan valtiolliset vallankumoukset onnistuvat, mutta että taloudelliset vallankumoukset epäonnistuvat, koska taloudellisia olotiloja ei voida maailman parantamiseksi yhtäkkiä kumota ja repiä, ainoastaan hiljalleen purkaa, parannella ja rakennella parlamentaarista ja muuta sensemmoista tietä.

*

Toisen hepo, oma ruoska.

"Tiedonantaja" ilmoittaa painomääränsä olevan tänään 110,000 kpl. Lehti painetaan Hels. Sanomain koneessa. On siinä Erkon ruunaparka rääkissä.

*

Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.

Toinen Suomesta lähetetty viljanhaku-juna on kuulema saapunut Omskiin. Mutta milloin saapuu se sieltä takaisin?

*

Tietoja rintaman takaa

On aika mukavaa joskus joutessaan rakennella palasiksi revittyä kirjan lehteä ennalleen, saadakseen jotain selvää sen sisällöstä. Jos kaikki palat ovat tallella, voi se onnistua, niin että koko sivu, lauseita ja repeämiä yhteensovittelemalla, käy tajuttavaksi; jos palasia on poissa, täytyy tyhjät paikat panna arvailemalla. Tänään on "Tiedonantaja" tuottanut minulle sen huvin. Siinä on "Punakynän" kirjoitus, jossa selostellaan parin "Keski-Suomalaisen" tänne saapuneen numeron sisältöä. Selostus on väritetty niin vahvasti kuin suinkin mahdollista. On otettu vain semmoista, joka kelpaa agitatoorisesti ja jonka johdosta voidaan nalkutella omaa väliin. Mutta joitain rintamantakaisia tosiasioita valkoisesta Suomesta siitä kuitenkin saa -- jos ne näet nekin eivät ole kokonaan tekaistuja. Ehkä huvittaa näiden muistiinpanojen vastaisen lukijan joskus verrata.

Valkoisen armeijan muonitus näyttää siellä tapahtuvan suurimmaksi osaksi yleisön avustuksella. Lehdessä kehoitetaan koteja lähettämään ruokatarpeita majoituspaikkojen yhteisiin muonavarastoihin. Jyväskylän pataljoonan tarpeeksi pyydetään eräässä ilmoituksessa "yleisöä keräämään 600 kpl. tyhjiä peltisiä vaseliinipurkkeja". Niitä otetaan vastaan muonituspiirin pääkonttorissa Jyväskylän miesseminaarissa. Ilmoitus toteaa, että valtion koulutalo on otettu valkoisten sikäläiseksi pääkortteeriksi. Tämän johdosta huudahtaa "Punakynä": "Sellaista on porvarien pakkovalta Suomen Ateenassa! Kansakoulunopettajain valmistuslaitos otettiin lahtariarmeijan kasarmiksi!"

"Eduskunnan jäsenten kokous" on ollut Vaasassa. Vastaisten kokousten puheenjohtajaksi valittiin Arajärvi ja varapuheenjohtajaksi Hahl. Missähän piileksii Lundson? kysyy "Punakynä."

Kaksi kaatunutta on haudattu Jyväskylässä. Ne ovat kuuluneet Jyväskylän rakuunarykmenttiin. Toinen, talollisenpoika Jalm. Heino Jyväskylän pitäjästä ja toinen H. Päiviö Hämeenlinnasta. Molemmat ovat kaatuneet Kuhmoisten taistelussa. Lehdessä olevain kuolinilmoitusten mukaan on ähtäriläinen talollinen Herman Jokiniemi kaatunut Ruovedellä Seppälän taistelussa ja pihtiputaalainen metsänvartiakoulunoppilas Kalle Kumpulainen kuollut taistelussa saamastaan haavasta Tornion sairaalassa.

Pieksämäellä on juhlittu jonkun voiton johdosta. Yleisöä oli salin täysi. Puhujana esiintyi kirkkoherra Salovaara. Hautausmaahan kätkettiin monen surmansa saaneen nuorukaisen ruumiit. Saapuvilla oli kenraali Toll. Kuopion läänin kuvernööri kiitti kenraalia hänen jalosta työstään sekä lisäksi ruotsalaisia upseereja armeijan avustuksesta. Siellä puhui myös Saksassa kouluutettu jääkäri Gulin. Lopuksi lauloi taiteilija Väinö Sola.

"Keski-Suomalaisen" toimitukselle ovat jotkut sosialistiset naiset lähettäneet kirjoituksen, jossa sanovat, "että kyllä se vääryys vielä kerran voitetaan ja koston hetki porvareille kerran lyö. Se toivo pitää meitä hengissä täällä kirotussa valkoisessa Jyväskylässä."

"Tiedonantajan" selostuksesta päättäen on siellä päin ollut jotain kielikiistaa. Sikäläinen lehti on moittinut sitä, että jossakin kansliassa puhutaan vain ruotsia. "K-S:laisen" kronikööri siitä moittii.

Lehdessä on ollut runo, jossa muun ohella lauletaan: "Eespäin, valon sotilas! Vaikk' pimeyden voimat vimmalla käy vastahas! He epätoivon partahalla taistelevat jo, Kun tuntevat, ett' pettureita odottaa tuomio." Tämän johdosta huudahtaa "Punakynä":

"Vai epätoivon partaalla taistelee punakaarti! Ei se ainakaan näin syrjäisen silmillä katsoen siltä näytä."

Päämajoitusmestari Ignatiuksen allekirjoittamissa "Ylipäällikön tiedonannoissa" ilmoitetaan, että valkoiset ovat voittaneet näinä päivinä kaikilla rintamilla.

Vaasaan on palannut Saksassa koulutettu jääkärijoukko ("lahtariparvi"). Sitä tervehti Mustasaaren kirkkoherra Björkman, Renvall ja Mannerheim. Juhlaparaati täytyi keskeyttää pakkasen vuoksi. "Pidetyistä puheista kuvasti, että tuohon jääkärien pienoiseen joukkueeseen pantiin kaikki toivo vastavallankumouksen menestymiseksi", -- lisää "Tiedonantaja."

Vielä näkyy "Keski-Suomalainen" sisältäneen erään lääkärin tutkimuksen Mäntyharjussa pistintaisteluissa surmattujen valkoisten saamista haavoista, joista on käynyt ilmi, että on tapahtunut rääkkäystä.

"Punakynä" polemisoi "Keski-Suomalaista" vastaan, joka on kehunut, ettei valkokaarti tee murhia eikä veritekoja. Varkauden punakaartin johtaja Matti Autio ja Savonlinnan punaisten etumies Emil Parkkinen ovat tuomitut heti kuolemaan ja ammuttu kumpikin yhteislaukauksella. "Tämä verityö tapahtui heti Varkauden taistelun jälkeen, kun punakaartilaisten täytyi ylivoimaisen vihollisen piirittämänä sitkeän puolustuksen perästä antautua."

Toinen "Keski-Suomalaisen" n:o on t.k. 5:ltä.

Siinä julkaistuista ilmoituksista selviää, että valkoisella armeijalla on puute sotatarpeista. Intendenttilaitos vetoaa arvoisan yleisön apuun. "Yleisöltä kerjätään kummitavaroitakin. Käsketään tuomaan kalossirajat, käyttökelvottomat autorenkaat, lastentutit y.m. sellaiset esineet yhteiseen kekoon. Toisessa ilmoituksessa kerjätään suuria, vähintään 50 litran suuruisia patoja. -- Aikonevat kai keittää mielten virkistykseksi korpirojua". Siteerattu on "Punakynää", ei "Keskisuomalaista".

Suojeluskuntien perustaja Martti Pihkala toimii puhujana, selostellen, minkälainen "uusi Suomi" on nyt luotava saksalaisten avulla.

Eräs "keskisuomalainen sotilas" vaatii "Jyväskylän pataljoona" -nimen muutettavaksi "Keski-Suomen pataljoonaksi". Hän sanoo, että nykyinen nimi on harhaan johtava, "kun asia on kumminkin niin, että jyväskyläläisiä on joukossa vain muutamia ja pataljoona todellisuudessa on koottu monista Keski-Suomen kunnista".

Maaliskuun 5 p:nä saapui Jyväskylään satakunta jääkäriä. Niiden kunniaksi pidettiin paraati kauppatorilla. Puhujalava pystytettiin kunnallistalon edustalle. Sieltä puhui valkoisten päällikkö seminaarin lehtori Arvo Vartia. Hän kuvasi, miten jääkäreitä on levottomasti väräjävin mielin odotettu. "Teihin kohdistuu kaikki toivo voitonmahdollisuudesta."

Kaikki nämä tiedot ovat seulotut esiin säkistä, joka muulta osaltaan on täynnä selostajan siihen sekoittamia akanoita. Selviäähän niistä sentään muutamia välähdyksiä sikäläisten toimista ja tuumista. Luultavasti on lehdessä ollut paljon muutakin, jota "Tiedonantajan" lukijoille ei ole uskallettu tarjota edes akanain mukana.

*

Ukko Ursin.

On heikkoja vanhempia, jotka kulkevat sinne, mihin heidän lapsensa heitä vievät. Vaikka he kuinkakin paheksuisivat, jopa tuomitsisivat sikiöittensä tekoja, tömisivät ja manaisivat, ei heillä ole voimaa tehdä pesäeroa, vaan menevät, kolistelevat perässä yli kivien ja kantojen, kunnes sortuvat ristiriitaan. Semmoiseen asemaan näkyy joutuneen meidän sosialismimme isä, N. R. af Ursin Turussa. Monta kertaa hän on joutunut konfliktiin valpas-mannerilaisten kanssa, he ovat kieltäneet hänet ja hänkin heidät, mutta viimeisen tiukan tullen hän sittenkin on seurannut mukana. Hän hyväksyy vallankumouksen -- sen julmuuksia lukuunottamatta -- ja toimii sen palveluksessa. Hän sanoo -- eräässä kirjoituksessa "Sosialistissa" -- ymmärtävänsä vallan hyvin, "että tämä verinen taistelu on välttämätön", että "monesti ilman tämmöisiä tulisia taisteluita emme pääse eteenpäin todellisen vapauden tiellä." Hänellä ei siis ole mitään sitä vastaan, että Suomenkin köyhälistö kävi asein asiaansa ajamaan ja että Suomessa työväen asian hyväksi tehtiin veriveljeysliitto venäläisten kanssa. Siihen asti hän on mukana, mutta ei tahdo olla mukana siinä tavassa, jolla tätä taistelua käydään. Hän panee "ihmisyyden nimessä" vastalauseensa tihutöitä vastaan. Omatuntonsa pakottaa häntä nyt sanomaan niinkuin "ylevämielinen Tolstoi": "En voi enää vaieta".

Jos tämä on katumusta, on se liika myöhäistä. Se on heikon ja häilyvän hätäilemistä ja ponnetonta päivittelemistä. Isän olisi pitänyt aikoja sitten tehdä ero omaisistaan. Kenties hänen sydämensä, tunteensa eivät sitä sallineet, ja ehkä hän on valmis kantamaan vastuusta suuremmankin osan, kuin mitä hänelle oikeastaan olisi tuleva. Hän ehkä mieluummin kaatuu yhdessä heidän kanssaan kuin kieltää heidät. Saa nyt nähdä, se on hänen asiansa.

On muuten sangen yllättävää, mikä seikka Ursinin mielestä tulee ratkaisemaan, kuka tässä taistelussa lopullisesti on voittava. "Sittenkin vihdoin se voittaa, joka harjoittaa _vähimmässä määrässä julmuuksia_, vaikka asia tilapäisesti näyttäisi kuinkakin epätoivoiselta." Hän nähtävästi uskoo, että julmuuksia on harjoitettu vähemmän punaisten puolella ja että ne siis _sen_ vuoksi voittavat. Mutta ehkä hän päinvastaisessakin tapauksessa taipuu _tilaston_ tuomion alle. Ja mahdollisesti korkein tuomari, historia, lopulta ojentaakin voitonpalmun sille, jonka hyväksi vaaka painuu tämän sodan aikana harjoitettuja julmuuksia punnittaessa.

Tuo suuri tuomari ei ehkä kuitenkaan aseta puntarinsa nokkaan vain tapahtuneita _tekoja_ yhteenlaskettuina, vaan punnitsee _hengenkin_, sen mielentilan, vihan ja kostonhalun, mikä vallitsi puolella ja toisella ei ainoastaan ennen sotaa ja sen aikana, vaan myöskin sen jälkeen. Nythän taistellaan siitä, kuka tulee uutta Suomea rakentamaan edelleen, kuka pääsee määräämään sen kohtalosta, saa sen onnen ohjat käteensä. Sitä eivät ratkaise aseet, ei sodankäyntitapakaan, vaan kylläkin siitä johtuva jatkuva mieliala. Kenessä on vähemmän veljesvihaa, puoluevihaa, luokkavihaa ja enemmän ihmisyyttä, ihmisrakkautta, yhteisisänmaallisuutta ja jalomielisyyttä ja ymmärtämystä, sille tuo tehtävä uskotaan, lankee itsestään. Jollei näitä ole kummassakaan, vaan _yhtä_ luuta on vuohensarvi, silloin tarttuu joku kolmas, kuka liekin, sarveen ja pakottaa polvilleen.

Kuta lähemmä ratkaisu tulee, sitä useammin näkyy tämä asia askartelevan mielessäni.

*

Epämääräisiä uutisia valkoisten voitoista Heinolan tienoilla. Yksityinen tieto, että siellä perjantaina olisi alkanut suuri taistelu, jossa punaiset ovat tappiolla. Heiltä on vallattu kanuunat. Ammunta kuuluu Lahteen. -- Säkkijärvellä on muka myös muodostumassa rintama. Olisiko siellä siis saksalaisia?

Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.

Yhä kiihtyy

äänen sävy, yhä hermosairaammaksi käyvät kirjoittajat. Samaa ja aina samaa. Huudetaan ja huidotaan kuin uupuneelle hevoselle viimeisessä vastamäessä. Eräs semmoinen kirjoitus "Työmiehessä" ("Porvariston kavallus luokkataistelussa") päättyy näin:

"Suomen riistäjäluokan mahti on ollut hirvittävä. Tuhansien ja taas tuhansien työorjien raadannasta ovat riistäjät rikastuneet. Maahamme muodostui säälimättömän julma, röyhkeä ja saaliinhimoinen herrasluokka. Se eleli laiskotellen ja herkutellen, köyhälistön kustannuksella. -- Tuli pakko tarttua puolustusaseeseen. Tuli aika vetää porvaristo tilille vääryyden työstä. -- Taistelumme on rehellistä luokkataistelua, suurpiirteistä eikä salamurhaamista. Köyhälistön niskaan on hyökätty valkokaartin puolelta salakavalasti. Hyökkäys on torjuttava, tai muuten hukkuu köyhälistö verivirtoihin ja orjuuteen. Historian mahtavat taistelukellot soivat. Ne kiirehtävät köyhälistöä rientämään kaikin voimin voittoa kohti. Alas porvariston ja valkokaartin hirmuvalta! Tilalle kukoistava Suomen työtätekevän luokan luoma sosialistinen tasavalta!"

Lehti on tänään täynnä samantapaista. Yksistään etusivulla on neljä kirjoitusta kuudella palstalla seitsemästä. Eräässä viidennessä "Meidän ja vihollisen mieshukka" uskotellaan, että valkoisten mieshukka on suunnattomasti suurempi kuin punaisten. "Kaikki tiedot punaisen kaartin voitoista ovat tosia. Mieshukka valkoisten riveissä on suurempi siksi, että heidän ensi riveissään on pakolla sinne vietyjä, jotka tahallaan ampuvat yli, kun eivät tahdo ampua omia luokkatovereitaan. Valkokaartilaiset yleensä ampuvat kehnosti, kun käyvät taisteluun humalassa ja käyttävät yksinomaan dum-dum-kuulia, jotka pian turmelevat heidän kiväärinsä". Ja vielä kerrotaan, että valkoiset ovat Padasjoella silponeet yhdeksän punakaartilaista ja teurastaneet seitsemän heidän vuoteisiinsa.

Nähtävästi on punaisilla ollut tavallista suurempi tappio, josta ei vielä tiedetä, vaan joka ilmenee tässä muodossa.

*

Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.

Niin on ollutkin. Sain juuri käsiini silkkilehtisiä, useampiakin, joista käy selville, mitä on jo tehty ja mitä on tekeillä. Luultavasti alkaa näitä raportteja nyt tulla entistä enemmän. Pian aikaa muodostuu kai tämä muistikirjani sotakronikaksi, mutta tulkoot nuo helposti häviävät huhupaperit kuitenkin säilöön, sillä onhan mahdollista, että julkaisen näin kokoontuneen käsikirjoituksen.

Tästä alkaakin paisua jo aikamoinen kirja. Hajanaisuudestaan huolimatta siitä ehkä tulee tavallaan kokonainen. On omituista kirjoittaa kirjaa, josta ei yhtään tiedä, kuinka se päättyy, eikä edes tätä lehteä kirjoittaessa, mitä seuraava sisältää.