Part 4

"Kuljin hitaasti jälessä ja saavuin hyvissä ajoin nähdäkseni vankikulkueen, joka tulee rintamalta. Kulkueessa on kymmenkunta punakaartilaista, jotka oli otettu vangiksi samana iltapäivänä aseista riisuttuina aivan Haapamäen eteläpuolella. Nolon näköisinä kulkevat he vartiainsa välissä, vaarattomina, mutta kavala katse silmässä. Ensimmäisenä on pitkä roikale, tukka otsalla ja rääsyisissä vaatteissa. Hän koettaa ojentaa vartaloaan ja näyttää rohkeuttaan; mutta se ei ota oikein onnistuakseen. Hän tietää, ettei hän enää ole lain yläpuolella, ja valkoisten laki on ankara. Pari muuta tyyppiä on, ikäänkuin ne olisivat kotoisin Tukholman poliisikomisario Svensonin galleriasta, kun taas muut näyttävät sangen hyväntahtoisilta. Silminnähtävästi on erilaisia muunnoksia oliosta, jonka nimi on 'punakaartilainen'." --

"Olin odottanut, että Seinäjoki olisi pieni yksinkertainen maalaisasema, jossa olisi muutamia pieniä taloja ja yksi ainoa 'matkustajakoti' (kirjoitettu ruotsal. lehteen suomeksi). Se oli kuitenkin kokonainen pieni hyvin järjestetty yhteiskunta katuineen ja liikkeineen ja oli siellä monta matkustajakotia. Kaikki huoneet olivat kuitenkin vuokratut, niinkuin olin odottanutkin, ja valmistauduin jo 'kineesaamaan' aseman odotussalissa, kun muuan Saksasta kotiinpalannut jääkäriluutnantti tuli avukseni -- tarjoutuen jakamaan huoneensa kanssani. Nukuin sen yön hyvin, mutta en tiennyt ennen kuin aamulla, että olin nukkunut käsigranaattilaatikolla, joka sisälsi priima saksalaisia 5,5 sek. granaatteja. Näistä olisi jokainen riittänyt ainaiseksi ja täydellisesti siirtämään minut Seinäjoelta."

"Kun heräsin, tuntui minusta kuin olisin harjoituksissa. Komentosanat kaikuivat ja ulkopuolella olevalta kentältä kuului marssivien askelten tahdikas poljenta. Olin nopeasti jalkeilla ja sain ensimmäisen kerran elämässäni nähdä suomalaisen joukko-osaston harjoittelevan marssimista. Nämä olivat ilmeisesti poikia, jotka jo jonkun aikaa olivat olleet täällä. Ainakin he olivat saavuttaneet jonkunlaisen ryhdin sekä marssivat ja tekivät täyskäännöksiä liikuttavalla innolla. Univormun muodostivat etupäässä sarkatakki ja pitkät housut sekä pieksut tai suomalaisille ominaiset saappaat. Muuten oli tuskin kahta toisensa näköistä miestä. Ainoa yhteinen merkki oli valkoinen side käsivarressa, kunnan merkki, armeijan kunniamerkki. Eivät edes kiväärit olleet samanlaisia ja päällystön aseistus oli mahdollisimman kirjavaa. Lakissa kannettava kokardi ilmaisi arvon. -- Läheisellä kentällä harjoitteli 2 joukkuetta kiväärien käsittelyn vaikeata taitoa ja aseman edustalla valmistautui paraillaan Suomen uusi ratsuväki ajamaan sekä nelistäen että käyden. Siellä oli valittua väkeä, nuoria reippaita poikia, jotka muutamassa päivässä olivat harjaantuneet hevosmiehiksi. Miekkaansa kantoivat he ylpeästi ja muuan nuorukainen, jolla suomalaisen kudotun lakkinsa päällä oli ranskalainen teräskypärä, oli kuin kuningas. Yhdistelmä teki tosin jonkunverran omituisen vaikutuksen. Mutta nuorukainen oli juoksijansa selässä niin reippaan näköinen, että se väkisinkin tenhosi katselijan. -- Asemalla, missä esikunnan juna oli valmiiksi lämmitettynä lähtemään minä hetkenä hyvänsä edelleen, odotti paraillaan muuan pataljoona vapaaehtoisia kuljetusta etelään -- rintamalle. Oli pureva pakkanen, mutta suojeluskuntalaiset odottivat kärsivällisesti vaunuja laitettaessa kuntoon. He näkivät jo mielikuvituksessaan Haapamäen ja Oriveden sekä Tampereen valtauksen, ja salaa tarkastettiin, oliko patruunalaukku täynnä tai tutkittiin vielä kerran kivääriä. Vihdoin oltiin valmiit nousemaan junaan. Pojat -- useat vasta 15-vuotisia -- hyppivät kevyesti vaunuihin, heidän isiensä ja setiensä hitaammin kiivetessä jälessä. Vähitellen täyttyi juna ja eläköön-huutojen kuuluessa asemalta sekä hyökkäysjoukkojen Vaasan soiton kaikuessa lähdettiin päämääränä Orivesi. Jos perillä on sama innostus ja into, niin ansaitsevat punaiset ehdottomasti onnittelun, jos he kohtauksen jälkeen ovat enää onnittelun tarpeessa."

"Seinäjoella oli paljon väkeä. Pientä suoneniskua saattoi tuskin huomatakaan. Ravintolarakennus, joka samalla oli päämaja, oli alituisesti tungokseen asti täynnä ja teillä marssi joukko-osastoja toisensa jälkeen. Siellä oli elämä ja liike sellaista kuin se voi olla ainoastaan päämajassa, joka on täynnä palavia, vihollisen kanssa taisteluun haluavia tahtoja. Seinäjoelle tai sen kautta onkin koko Suomen kansan armeija ohjattu. Se on Suomen armeijan kokoontumispaikka. Kaikki pääradat johtavat tänne. Helsingin -- Tornion päärata haaraantuu täällä Vaasaan sekä Kristiinankaupunkiin ja Kaskisiin, ja heti eteläpuolella olevalta Haapamäen asemalta lähtee rautatie itään Jyväskylään. Kenraali Mannerheim on siis odottaessa Tampereen valtausta valinnut strateegisesti tärkeän paikan päämajakseen. Selkä on vapaa ja rautatielinjain avulla voidaan toimittaa siirtoja eri suuntiin. -- Voittoisaa uusintoa janoavat suomalaiset eivät kuitenkaan halua tietää muusta suunnasta kuin etelästä. Eteenpäin etelään -- Turkuun ja Helsinkiin, sitten alkaa eteneminen itäänpäin. Vähempään ei kukaan aio tyytyä, ja kun näkee noiden jäntevien nyrkkien tarttuvan kivääreihin, ymmärtää, että tosi on kysymyksessä ja ettei kukaan aio pysähtyä ennen kuin Terijoella."

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.

Suukopu ja muu kopu.

Ruotsin, Suur-Britannian ja Ranskan konsulit panevat tänään kansanvaltuuskunnalle asettamassaan kirjelmässä ankaran vastalauseen punaisten "ihmisyyttä loukkaavia tekoja" vastaan. Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola ei vastauksessaan kiellä sellaisia tapahtuneen -- kuinka hän sitä voisikaan. Ei hän myöskään anna lupausta mistään toimenpiteistä sellaisten tekojen vastaiseksi ehkäisemiseksi -- ja kuinkapahan hän sitäkään voisi. Ainoa, johon hän hyväkseen vetoo, on, että tuon tuostakin on _"teoreettisien"_ esitysten kautta osoitettu, kuinka hyljättävät ovat _tarpeettomat_ väkivallan teot _varsinkin_ aseettomia vastustajia vastaan. Ainoa -- sanoin. Ei sentään aivan. Sirolalla on pitkä luettelo rikkomuksista kansainvälistä oikeutta vastaan, joihin valkoiset muka ovat tehneet itsensä syypääksi ja joita vastaan konsulit eivät ole panneet vastalausettaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa on siis, että koska siellä niin, niin miksei myöskin meillä. Sävy Sirolan vastauksessa on muuten sellainen, että tuntuu kuin konsuleille pitäisi alkaa selvitä, että hullun vasikan kanssa ei maksa vaivaa juosta kilpaa. Saksa onkin ryhtynyt kokolailla käytännöllisempiin keinoihin. Sieltä päin tulee muu kopu kuin suukopu.

*

Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.

Torstaina avatun Venäjän neuvostojen kongressin avaustilaisuudessa on luettu seuraava presidentti Wilsonin tervehdyssähkösanoma: "Käyttäen hyväkseni neuvostojen kongressin kokoontumista minä haluaisin Yhdysvaltain kansan puolesta ilmituoda vilpittömät sympatiantunteet Venäjän kansaa kohtaan, etenkin nyt, kun Saksa on lähettänyt sotavoimansa Venäjän sisäosiin vaikeuttaakseen sen taistelua vapauden puolesta, tehdäkseen tyhjiksi kaikki sen valloitukset ja toteuttaakseen saksalaisten pyyteitä, vaan ei Venäjän kansan tahtoa. Vaikkakaan Yhdysvaltain hallitus nykyjään valitettavasti ei ole tilaisuudessa antamaan Venäjälle sitä välitöntä ja tehokasta kannatusta, jota se haluaisi antaa, niin minä kuitenkin haluaisin vakuuttaa Venäjän kansalle kongressin kautta, että Yhdysvaltain hallitus tulee käyttämään kaikki mahdollisuudet turvatakseen Venäjälle jälleen täydellisen suvereniteetin ja täydellisen riippumattomuuden sen sisäisissä asioissa sekä _asettaakseen sen sen entiseen tärkeään asemaan Europan ja ihmiskunnan elämässä_. Yhdysvaltain kansa on täydestä sydämestään myötätuntoinen Venäjän kansalle sen pyrkimyksissä vapautua kaikiksi ajoiksi itsevaltiudesta ja tehdä itsensä oman onnensa sepäksi."

Mitäkö toteutunut toivomus Venäjän saattamisesta entiselleen merkitsee meihin nähden? Mutta olisihan liikaa vaatia, että Wilson voisi ottaa sitä huomioon koettaessaan rakentaa uudelleen itäistä liittolaisrintamaa Saksaa vastaan!

Kongressin "terve tervehyttäjälle" on kauhallinen kylmää vettä -- sillä ei liene vaikea arvata, miten Leninin vastaus käsitettäneen Amerikassa. Kongressi puolestaan sähköttää näet kyllä "tunnustuksensa Amerikan kansalle", mutta samalla "etupäässä Pohjois-Amerikan työtätekeville ja _riistetyille_ luokille." Se tahtoo "käyttää hyväkseen presidentti Wilsonin tervehdystä lausuakseen kaikille _imperialistisen_ sodan kauhuista kärsiville kansoille lämpimän myötätuntonsa ja varman uskonsa siihen, että lähellä on jo se onnellinen aika, jolloin kaikkien maiden työtätekevät joukot _kukistavat kapitalismin ikeen ja järjestävät sosialistisen yhteiskuntarakenteen_, joka tulee antamaan pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan sekä tuomaan kulttuuria ja hyvinvointia kaikille työntekijöille."

Onhan siinä aika pikkupirullinen vastaus tervehdykseen miljardöörien ja grottemylly-kapitalismin maasta. Siinä kalskahti kaksi aatemaailmaa, lännen ja idän, tosin hiukan nurinkurisessa järjestyksessä. Mitä olisi toisaalta odottanut, tulikin toisaalta. Wilson toivoo Venäjän pääsevän vanhaan mahtavuuteensa, Venäjä tekee reklaamia sosialistisen yhteiskuntarakenteen hyväksi -- myöskin Amerikassa.

*

Rahat pakoretkillä.

Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei, kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien luo piiloihin ja sinne hävisivät.

Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan. Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän? Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" -- sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena, haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten meidän vahingoksemme."

Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin. Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai rintaperillisensä."

Tämä kansanvaltuuskunnan viimeinen finanssioperatsio on sikälikin veikeästi keksitty, että hallitus kaartilaisen kaatuessa tai joutuessa vangiksi ei joudu suorittamaan sitä osaa hänen palkastaan, minkä hän on vastaanottanut noissa shekeissä; kaartilainen saa shekin, mutta valtio pitää sen arvon. Jokainen kaatunut shekkikaartilainen on valtiolle puhdasta voittoa. Kuta enemmän kaatuneita, sitä vähemmän jää rahapalkkaa perittäväksi.

Valtuuskunta vakuuttelee, että ei suinkaan pidä kenenkään epäillä, että tuollainen maksukuitti olisi arvoton paperi. Ei, se on talletustodistus, yhtä arvokas asianomaiselle kuin Suomen pankin setelikin. Tietysti on tähän palkan maksutapaan ollut pakottavana syynä se, että valtuuskunnalla ei enää ole muuta keinoa sitoumustensa suorittamiseen; kassa on tyyten tyhjä. Setelit ovat lopussa ja täytyy työntää paperia kouraan. Mutta näinköhän punakaartilainen sittenkin on niinkuin ennen Iisalmessa Hupsu-Aapeli, joka ei osannut erottaa olutpullon etikettiä viisimarkkasesta.

*

Jokapäiväinen kohtaus.

Olin tänään läsnä kohtauksessa, jollaisia luultavasti tapahtuu eri haaroilla harva se päivä, harva se perhe, jossa ei olisi sattunut jotain samantapaista. Istuimme, rouva, herra ja minä jutellen tapahtumista, sekaan filosofoiden, arvostellen ja tulevia aavistellen. Heillä on sukulaisia, rouvan sisaren mies ja tämän poika, maatilanomistajia punaisimmalla Uudenmaan maaseudulla. He ovat päässeet kotoaan pakenemaan ja ovat piileskelleet milloin missäkin. Toivottavasti he ovat turvassa. Silloin soi ja rouva kutsutaan puhelimeen. Kuulemme vaihdettavan muutamia sanoja ja kuulotorvi rasahtaa paikoilleen. Rouva horjuu sisään, vaipuu tuolille, vaikeroi vähän, nousee ja horjuu ja vaipuu toiselle tuolille käsiään kouristaen, koettaen tointua. Hänen sukulaisensa ovat löydetyt, vangitut ja viedyt, ei tiedetä minne. On hyvin pelättävää, että he tulevat saamaan surmansa, sillä punaiset vihaavat heitä m.m. siitä, että he ovat olleet mukana suojeluskuntaliikkeessä, sitä avustamassa sekä rahalla että toiminnalla.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.

Ei tirise tippaakaan.

Nyt siis ruvetaan takavarikoimaan rahaakin. Helsingin Työväen Toimeenpaneva Komitea käskee, että kaikkien Helsingin kaupungin liikkeenharjoittajien on tuotava rahansa Suomen pankkiin. Niitä ei saa pitää kirstun pohjalla, missä komitea kyllä tietää niitä olevan kuinka paljon tahansa, vaan ne ovat välttämättä talletettavat pankkiin.

Sama ankara määräys koskee myöskin pikkuliikkeitä. "Vaikka heidän hallussaan onkin vain pienempiä rahamääriä, merkitsee pikkuliikkeiden lukuisuus kuitenkin niin paljon, että jos hekään eivät käytä pankkia rahaliikkeessään, käteisen rahan liikkeestä häviäminen lisääntyy sen kautta." Sen vuoksi käsketään pikkuliikkeitäkin sijoittamaan käteiset varansa Suomen pankkiin.

Komitea on vielä tehnyt sen hämmästyttävän huomion, toisin sanoen todennut, että myöskin yksityiset ihmiset pyrkivät "vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa" pitämään omat rahansa omana takanaan. Semmoinenkin sopimaton menettely on heti lopetettava. "Pidätetyt" rahat ovat päästettävät irti muutoin ne -- pidätetään.

Tämä pidättäminen tulee tapahtumaan seuraavalla tavalla: "jos Suomen pankilta saamme tiedusteluumme vastauksen, ettei tätä käskyämme ole toteltu suosiolla, tulemme jättämään Helsingin Kaupunginpäällikölle, jolle Suomen Kansanvaltuuskunta on antanut ylimmän järjestyksenpito vallan kaupungissa, tehtäväksi ryhtyä kaikella vallankumouksellisen järjestyksenpidon ankaruudella toimenpiteisiin asianomaisten liikkeenharjoittajain ja yksityisten saattamiseksi noudattamaan tätä käskyämme."

Kai siis pian saamme nähdä miliisimiehet "lypsyllä", joka ilta rahatakavarikolla liikkeiden ja yksityisten luona. Päivän maito kaadetaan korvoon ja ajetaan autolla meijeriin Nikolainkadun varrelle. Menomatkalla käydään ehkä tiinua tullauttamassa Oikarisen osastolla Vuorimiehenkadun 1:ssä. Pelkään, että suuretkin karjat yhtäkkiä ehtyvät niin, ettei tirise tippaakaan. Yksityisten lehmät tietenkin tulevat olemaan vielä vaikeammat lypsää. Tullaan taloon, kysytään: "Missä Raha-Muurikki?" -- "Olkaa hyvä ja etsikää." Etsitään elukkaa. Suinataan lahvit, ettitään loorat, mutta ei mistään löyretä.

Tietäisin ainakin eräässä paikassa neuvoa, missä Muurikki makaa. Tarvitsin rahaa, menin tuttavan luo. "Saathan toki, tulehan tänne." Odotin, että pankkiirini kalistelisi avaimiaan ja avaisi kassakirstunsa. Hän myhähteli, hyrähteli. "Paljonko tarvitset?" -- "Jos saisin aluksi viisisatasen, silakkakin maksaa 7 mk. kilo." Hänellä on paperi pöydällään. Siinä on tännäköinen muistiinpano.

1,000 -- s. 35 500 -- s. 47 100 -- s. 66 j.n.e.

"Jahah, 500 sivu 47."

Ja edelleen hyrähdellen meni hän kirjakaapilleen, otti sieltä oikein kaikkein ikävimmän näköisen vanhan volyymin "Suomi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia", ja löysi kahden leikkaamattoman lehden välistä minulle viisisatasen.

Ystäväni oli järkähtämättömän varma siitä, ettei tarkkavainuisimmankaan punikin päähän koskaan pälkähtäisi etsiä hänen kapitaaliaan niin ikävän ja kuivan näköisen kirjan sisästä. Siltä varalta, että hänet itsensä veisivät, oli hän tallettanut kopion kassakirjastaan erään tuttavan luo.

*

Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Erään suurtilallisen talot ja tavarat, karja ja kaikki muu ovat joutuneet hänen alustalaistensa haltuun, takavarikoituina vallankumouksen tarpeisiin. Sieltä viedään karjaa punaiselle armeijalle, maito myödään ja syödään ja myöskin viljavarat käytetään yhteiseksi hyväksi. Torpparit tekevät välttämättömiä töitä, milloin viitsivät, ja ovat tekemättä, milloin pistää päähän. Työpäivä on, lepohetket poistettuina, viisi tuntia, neljä tuntia, kolme tuntia, kuinka säät sallivat. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä on j.n.e. Se on nyt sitä yhteiskunnallistuttamista. Pehtori on kadonnut ja löytyy sulan tultua luultavasti jostain männiköstä. Herra itse pääsi työläisen valepukuun puettuna pakenemaan. Tapasin hänet naamioituna valepartaan ja tummiin lasisilmiin, kun hän iltahämärässä oli kävelemässä syrjäkadulla. Olemme hiukan tuttuja.

Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt -- ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota minä hänen sijassaan en olisi -- mutta eihän rangaistus, jos sitä siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja epäoikeudenmukainen.

Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni, ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä on tapahtunut.

Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan" mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin veri on vettä sakeampaa.

Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että _hän_ olisi mitenkään syypää siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin, ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan, vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan. Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut. Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden" kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka _hän_ on pannut ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää hänen lehmiään omaan kiuluunsa.

Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike. Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää, "mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan Saksasta. -- "Man vet aldrig", sanoin. -- "Nej, aldrig". Suomalaisella rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen mielilauseitaan.

Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja, on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä, niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.