Part 20

Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei leikkausta.

*

Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat? Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät _rakentamaan_ kaiken, minkä nuo ovat _rikkoneet_? Sillä kerran kai nekin ovat täytettävät.

Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain taikauskoisen tunnelmaa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.

[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]

"Nälkä on punikki."

Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat, metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata, on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan. Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari. "Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." -- Aletaanko siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset. Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu, enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema, täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin paikassa -- sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa, siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani sitä kiveltä olalleni.

*

-- Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli? Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

-- Kirjailija ei tunne minua, mutta minä tunnen kyllä kirjailijan.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle, joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan, toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet -- ääni vain oli entinen -- löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

-- On kauan siitä kuin viimeksi tavattiin.

-- On siitä aikaa.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi, osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin. Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli, kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen, kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui punakaartiin.

Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, _missä_ vankileirissä hän oli ollut.

-- Tammisaaressa.

Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

-- Vai sinne Anttikin sortui.

-- Sinnehän tuota.

-- Ja aseeseen tartuitte?

-- Tuli tartutuksi aatteen puolesta.

-- Ei ollut hyvä siellä.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

-- Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä... tahtoi välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään. Vaan opiksihan oli.

-- Todellako?

-- Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan, kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä, niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää, kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille. Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä, mielipiteet ja kysymykset valmiina.

-- En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole romahtanut.

-- Eipä saata enää, herra kirjailijapahan sen paremmin tiennee.

Sen silmän valkuainen mulahti kuitenkin kuutamon valossa.

-- Pysyitte siellä sentään hengissä.

-- Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet. Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

-- Olitte pyytänyt armoa?

-- Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni nuoremmatkin, poikanikin.

-- Missä hänet ammuttiin?

-- Varkaudessa.

-- Oliko hän johtajia?

-- Ei ollut. Taisi tulla ereys.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi. Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen äänessään oli kuin syytös -- myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.

Oltiin hetken aikaa vaiti, sitten hän kysyi yhtä rauhallisesti kuin ennenkin:

-- Elintarveasiollako kuletaan?

-- Niillä, millä kaikki muutkin tähän aikaan

-- Saalistiko edes joulupuuron silmäksi?

-- Onhan tässä vähän puuroksikin.

-- Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä mielimään pitänyt.

-- Antilla ei taida olla paljoakaan repussaan?

-- On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna taloista sen, mikä pysyy sisässä... väljenivät suolet vähän liiaksi siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin voimalla.

-- Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle ilmaiseksi suuhunpantavaa?

-- Antaahan ne, kun osaa heille suuta myöten haastaa.

-- Mitä te heille haastatte?

-- Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein korkein.

-- Tekö semmoista puhutte?

-- Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa. Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä. En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika, takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" -- "En maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi piilopaikka." -- "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. -- Semmoinen niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, -- Hyvä tästä tulee pian, ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa. Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään. Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

-- Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan omaksi hyväksenne?

Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:

-- Minäkö? En _minä_ saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni. Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun. Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

-- Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?

-- Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. -- Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi -- syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan -- niin maat otetaan pois yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain mukaan meinattu kaikkiin suihin.

-- Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.

-- Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin, kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan, että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta, herra valkeapää?

-- Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin, mihin te sitä suunnittelette.

-- Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. -- Hän kiihtyi kiihtymistään omista sanoistaan: -- Tässä maassa ei ole pitkään aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko, sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

-- Onhan armahdettu.

-- Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään metsään kaluamaan.

-- Lie täällä nyt sentään joitain rehellisiäkin.

-- Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja, etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne, kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin. Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi, minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus- ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan. Muistatteko, mitä pappanne kerran... Ja sen minä sanon, että ne hommat ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih, kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus... niinkuin isänne tänä tuomiosunnuntaina...

Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä, joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

-- Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan, enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä _teille_ on.

-- On se ilo ja voitto, minkä jo sanoin.

-- Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä leipä teiltäkin.

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Mistä sitten?

-- Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni. Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa, Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. -- Onpa hyviä nämä haikunne.

Hän oli taas puhunut raukeasti ja tyynesti, syventyneenä sikariinsa.

-- Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan Amerikasta viljaa.

-- Saako Mannerheim Amerikasta viljaa?

-- Niin luvataan.

-- No sitten. Mutta jos se _ei saa?_

-- Silloin kai käy, niinkuin te toivotte.

-- Minä toivon.

Nousin lähteäkseni.

-- Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani elintarvelautakunnalle nämä evääni.

-- Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne, että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. -- Tuota, että... mitä minun pitikään... niin, että minä vielä vähän siitä Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään, vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin, ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta _hyvällä_. Niin että sitä pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

Hänkin oli noussut lähteäkseen. Pistettiin rauhankämmentä ja erottiin.