Part 2

"V. k. 17 päivän iltana olivat jotkut punakaartin merkillä varustetut henkilöt saapuneet Hyvinkäällä Ahdekallion maatilalle klo puoli 10 ajoissa sekä ottaneet sieltä mukaansa tilanhoitajan, agronoomi Martin Olinin, jonka ammuttu ruumis seuraavana aamuna löydettiin maatilan läheiseltä tieltä. Vainajaa jäivät kaipaamaan nuori vaimo ja pieni, ainoastaan 9 päivän vanha tyttö. Koska O. oli tunnettu kyvykkääksi, tunnolliseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei millään tavalla ollut ottanut osaa nykyiseen taisteluun puolella eikä toisella, niin tuntuu tällainen kansalaisen murha kovin järkyttävältä. Sitäkin valitettavampaa, kun nyt asiaa lähemmin tiedusteltua on käynyt selville, että murha on tehty erehdyksessä. Oli näet löydetty joku lista, jossa oli ollut kahdeksan nimeä, seitsemän miestä ja yksi nainen, näiden joukossa myöskin Olinin nimi. Lista oli vain luettelo henkilöistä, jotka oli valittu johonkin kunnalliseen luottamustoimeen. Arvattavasti ovat kaikki listalla olleet tulleet ammutuiksi, kuten yllämainittu henkilökin. -- Hyvinkään punainen kaarti on luvannut pitää tutkinnon ja saattaa syylliset, murhan tehneet henkilöt, ankaraan rangaistukseen."

"Työmies" lainaa myöskin, mitä "Hämeen Voima" kertoo eri henkilöiltä kirjeellisesti ja suullisesti saatujen tietojen mukaan:

"Lopella surmasivat punakaartin merkillä varustetut henkilöt yhtenä ainoana päivänä 6 henkilöä. Syytä moisiin tekoihin ei varmuudella tunneta, mutta se ainakin on varmaa, että surmatut eivät edes käyttäneet aseellista vastarintaa surmaajiaan vastaan. Yksi surmatuista, Lopen iäkäs kirkkoherra, makasi parhaallaan sairasvuoteessa, kun hänet murhattiin."

"Hyvinkäällä tapahtui pari eri kertaa häpeällisiä murhatekoja, joissa tuli murhatuksi yhteensä 13 henkeä, jotka kaikki lienevät olleet aivan aseettomia. Erään murhatun ruumis oli sohittu täyteen pistimen haavoja. Mainittakoon, että muuan naisihminen oli ilman tiettävää syytä ampumalla murhattu asuntonsa portaille."

Näillä tällaisilla myöhästyneillä paheksumisilla ei tietysti tule olemaan mitään tehoa, sitä vähemmän kun niiden yhteydessä heti viitataan valkoisten muka tekemiin julmuuksiin, joita "ei saa ottaa esikuvaksi", mutta jotka kuitenkin siksi otetaan, olipa niitä tapahtunut tai ei.

On turha tätä toistaa ja toistaa, mutta kuinka toiset olisivatkaan tämän taistelun lopputilit, jos sodankäyntitapa olisi toinen. Sitä enemmän, kun silläkin taholla on mitalin parempikin puoli. Siellä on mitä haaveellisinta, mitä pilventakaisinta idealismia, jonka huumeessa käydään. Sehän saattaa olla teennäistä, mutta on niissä vilpitöntäkin sävyä niissä monissa purkauksissa, joita jo olen pannut muistiin tämän ajan hengen ymmärtämisen varalle ja joista liitän tähän taas muutaman "Työmiehestä". Kirjoituksen nimenä on "Vapauden puolesta":

"Pohjolan pakkasen paukkuessa, tähtien tuikkiessa ja revontulien välkähdellessä te, toverit, seisotte järkkymättöminä ja totisina kivääri lujasti, lujasti puristettuna tukevaan kouraan. Jäätävä viima puhaltaa lakeudelta ja tunkeutuu kehnojen vaatteittenne lävitse luihin ja ytimiin. Teitä värisyttää, paleltaa -- hampaanne kalisevat suussa -- mutta levollisina, lujasti kivääriä puristaen, te seisotte, katse tähdättynä eteenpäin. Ruumiinne kärsii, mutta mielenne on rohkea ja luja."

"Te luotatte totuuden voittoon. Vapauden, oikeuden tähden te kärsitte. Vapauden tähden teidän ja veljienne veri punaa valkeita hankia. Unelmienne Eedeniin, vapauden, oikeuden voittoon on niin pitkä ja vaikea matka, välillä uhkaavina irvistelevät manalan henget tekevät kaikkensa estääkseen voittokulkuanne. Mutta pilvettömin otsin, sykkivin rinnoin te sinne riennätte, -- sillä vapauden käskyä ei voi kukaan vastustaa. Tuhat kuolemaa väijyy tiellänne, mutta te ette välitä niistä. Monet joukostanne väsyvät ja jäävät jälelle, toiset kaatuvat vainolaisen luodin satuttamana, mutta vapauden armeijanne rientää eteenpäin turmaa uhmaten."

"Te tiedätte: teidän kädessänne on luokkanne kohtalo. Taistelustanne riippuu: joko vapaus ja kunniakas kuolema -- tahi orjuus ja häpeällinen elämä. Mutta te, toverit, taistelette vapauden, oikeuden ja totuuden puolesta. Teidän katseenne suuntautuu yli kivisen synkeän polun, yli ilkkuvan vainolaislauman, kunnes se viimein kohtaa unelmienne maasta viittovan vapauden hyvän hengettären. Marseljeesin raikuessa hulmahtaa hänen kädessään punainen vaate, toisessa on palava soihtu, jonka säihkystä korkealla taivaankaarella muodostuvat sanat: Vapaus, veljeys, tasa-arvo."

*

Romahdusta kaikkialla.

Täällä meilläkin oli muka syntymäisillään rauhanaatteinen, antimilitaristinen liike. Yhtenä ilmiönä siitä olivat Helsingin sos,-dem. nuorisojärjestön toimikunnan toimeenpanemat kokoukset ja mielenosoitukset asevelvollisuutta vastaan. Eräässä kokouksessa, jossa minäkin olin mukana, hyväksyttiin ponsi, joka oli sepitetty niin kaksimielisesti, että siitä saattoi tulla siihen käsitykseen, että vastustettiin ainoastaan porvarillista aseistautumista. Epäilin jo silloin, että noiden rauhanaatteen kannattajien mielestä _sosialistit_ kyllä olivat oikeutetut tarttumaan aseisiin asiainsa hyväksi. Nyt ovat nämä rauhanaatteen sudet heittäneet lammasten vaatteensa. Tuo toimikunta kehoittaa Helsingin sosialistista nuorisoa tarttumaan aseisiin viimeistä miestä myöten. Järjestön jäsenistä muodostetaan erikoinen _nuorisokomppania_, joka lähetetään heti rintamalle. Ei ollut siis sen syvemmällä se tolstoilaisuus.

*

Pois sodan jaloista.

Kulkee itsepintaisia huhuja siitä, että venäläiset ennen lähtöään tulisivat räjäyttämään laivojansa, joita niillä on vieri vieressään kiinni Katajanokan laitureissa. Kun laivain räjäyttämisestä voisi aiheutua tulipaloja ja räjäyksiä rantamakasiineissa, ovat rantakadun varrella asuvat joutuneet huoliinsa ja alkaneet muuttaa. Siellä näkee kuorman toisensa perästä pakolaisten tavaroita. Olin tänään avustamassa erästä vanhaa rouvaa. Hän oli vienyt kaikki paremmat tavaransa kellariin ja kuljettanut taide- ja arvoesineensä pois uhatulta alueelta. Itse hän siirtyi pakopirtille Töölöön päin. Ajoimme sinne tänään iltahämärässä. Maistui vähän niinkuin sodalle. Tällaisen tulivuoren rinteellä täällä nyt eletään.

*

Mietteitä Saksan avusta.

Mitä nyt siihen Saksan avunantoon tulee, olen koettanut muodostaa siitä itselleni jotakin varmaa mielipidettä, jotakin lopullista suhtautumista siihen, mutta en ole päässyt siitä mihinkään järki- enkä tunneselvyyteen.

_Jos_ olisi ollut niin ja niin -- jos olisimme voineet suoriutua yksin... mutta _kun_ oli niin ja niin, kun emme voineet j.n.e. Ja emmekö voineet? Punaisista kai mahdollisesti olisimme suoriutuneet ennemmin tai myöhemmin, mutta venäläisistä kai emme. Niillä on puukko täällä meidän kurkullamme. Sydämemme ympärillä tuolla Suomen sydämessä on jo panssari, jonka läpi ei enää nuoli ja keihäs voi tunkea, mutta pää täällä on suojaton, kypäritön. Tuolla ne ruuhottaa, panssarilaivat, Helsingin ja Viaporin välillä, ja kai ne sittenkin voisivat, tai ainakin niiden miehistöt yhdessä muiden kanssa, eikä vain venäläisten punaisten, vaan omien punaistemme kanssa, saada hirveitä aikaan, ryöstää, polttaa ja hävittää, jos Mannerheim viipyisi. Punainen kukko laulaisi joka kaupungissa ja joka kylässä. Täältä käsin ilman apua emme mahtaisi mitään. Täytyi siis saada apua, maksoi mitä maksoi.

Niin, mitä se maksaa? Siellä on tehty jonkinlainen kauppasopimus. Mitkä lienevät ehdot? Mutta vähät rahasta. Aikain kuluessa kai saamme velkamme maksaa kituutetuksi tavalla tai toisella. Kiristetään suolivyötä, pidennetään työpäivää -- vapauden ja vapautuksen hinta ei ole koskaan liian suuri.

Mutta on siinä toinenkin puoli. Olemmeko enää vapaa kansa? Jos olisi vain kysymys sotaliitosta vierasta vastaan, vain venäläisten karkoittamisesta ja turvasta heitä vastaan. Mutta tämähän on samalla sisällinen sota. Meidän on täytynyt pyytää vierasta apua myöskin omia kansalaisia vastaan. Se se tuntuu niin tuiki nöyryyttävältä. Kansa, jonka täytyy niin tehdä, joka ei voi sitä muuten järjestää, ei ole herra omassa maassaan, ei kykene omia asioitaan hoitamaan. Mitä arvonantoa voi vastaisuudessa vaatia talossaan isäntä, joka hakee naapurin kurittamaan omia poikiaan?

Jos voisi käydä edes niin, että Saksa karkoittaisi vain ryssät, valvoen siis Brestin sopimuksen täytäntöön panoa, ja jättäisi omat punaiset Mannerheimin hoidettaviksi.

Mutta kai sen täytyy näin mennä. Eihän tässä vankikopissaan osaa eikä tahdokaan punnita, miten vankilan ovet avautuvat, kuka ne murtaa. Mitkä vapauttajan vaikuttimet lienevätkin, mitkä hänen laskelmansa, pääasia on, että tästä tulee loppu, ja niin pian kuin suinkin. Hattu päästä ja kiitos! Ja minä tahdon kuvitella ja uskoa, että puhtaasti ihmisystävälliset, jalot vaikuttimet ja impulsiivisen Kaiserin parhaat tunteet ovat lopulta saaneet hänet, joka sitoi Belgian, vapauttamaan Suomen. Ehkä hänellä myös on tulevissa rauhanneuvotteluissa tilaisuus viitata hyväkseen tähän tekoon, pienen kansan epäitsekkääseen pelastamiseen, kun toiset syyttävät tuosta toisesta. Se on tietysti diplomatiaa, mutta se on ainakin sitä kauneinta. Meidän velkamme olisi silloin myöskin pienempi, avuttomuutemme tunne helpompi kantaa.

Sosiaalinen vallankumous meillä joka tapauksessa pysähtyy tähän. Se kai kerran tulee jossakin toisessa muodossa. Silloin sitä ei tehdä idän pakosta venäläiseen, vaan johonkin länsimaiseen _made in Germany_-malliin.

Jos näiden bolshevistinen vallankumous täällä olisi voittanut, ei se kuitenkaan olisi jäänyt pysyväksi, jollei jotakin samantapaista olisi sodan loputtua syntynyt Saksassa. Silloin se pannaan toimeen parlamentaarisesti täällä, niinkuin kai sielläkin. Saamme siis aikoinaan senkin sieltä, niinkuin meidän sanotaan saaneen kaikki muukin. Saksa "järjestää" sen, myöskin oman vallankumouksensa, me jäljittelemme heitä. Sanotaanhan, että ne ovat siellä ihmeellisellä kaukonäköisyydellään, käytännöllisyydellään ja perinpohjaisuudellaan järjestäyneet kaiken varalta. Ehkä niillä demobilisoimisohjelman yhteydessä on salkku, jossa on kaikki tarvittavat paperit paikallaan, ja nappula jossakin, jota painamalla pyörät lähtevät liikkeelle maan häiritsemättömäksi ja reklementinmukaiseksi sosialidemokratioimiseksi. En tunne Saksaa, onko siellä yleensä kaikki niin järjestettyä ja varattua. Uskoskelen toistaiseksi, mitä asiantuntijat meillä opinkappaleina vakuuttavat. Täällä ovat kaikki asiantuntijoita Saksaan nähden. Tietysti Saksassa niin... tietysti Saksassa ei niin... Eikä siihen pidä kenenkään mennä sanomaan toisin.

*

Levoton yö.

On ollut mahdotonta nukkua tänä yönä. Siellä ammutaan lakkaamatta, yhteislaukaus toisensa perästä, ja raketteja rätisee ilmassa. Luulin ensin, että ne nyt siis taas ovat alkaneet tuhota toisiaan, anarkistit ja meidän punaiset. Sain sittemmin tietää, että venäläiset viettävät lähtöjuhlaansa ampuen ja ilotulittaen. Ei näy valoa ainoastakaan ikkunasta. Lyhdyt vain tuijottavat pimeyteen. Harva silmä Helsingissä ummistunee tänä yönä. Tuhannet valvovat vuoteissaan, vetäytyneinä kuin elukat loukkoihinsa pahan ilman aikana. Miliisipatrullit kiertävät kaupunkia kiväärit olalla, joita niillä ei ole tähän asti ollut. Samalla kuin ne suojelevat omaa vallankumoustaan anarkisteilta, ne suojelevat meitä porvareitakin mahdollisilta pogromeilta. Saakoot siitä sen kiitoksen, minkä ansaitsevat.

*

Sotatietoja.

Saksalaiset ovat nyt ainoastaan 4-5 penikulman päässä Turusta (Korpoossa ja Rymättylässä), sanotaan. He ovat antaneet Turun punaisille uhkavaatimuksen, että punakaartien on luovutettava valkoisille aseensa sekä johtajansa, muuten rangaistaan heitä mitä ankarimmin. Vakuutetaan, s.o. toivotaan varmasti, että saksalaiset ovat astuneet maihin Ahvenanmaalla 29 laivalla, jotka suurimmaksi osaksi ovat kuljetuslaivoja. Sinne lienee tuotu kokonainen armeijakunta.

Uuteenkaupunkiin saapui valkoisille toissa päivänä Maarianhaminasta sähkösanoma: "Wir kommen" -- epäilen.

Vilppulan rintamalla on äsken 1000 punaista joutunut miinoitetulle alueelle sekä tuhottu kokonaan -- en usko.

Tampereelta on mieliala punaisten keskuudessa hyvin lannistunut. Eräs koulutalo on täynnä vangittuja työläisiä, jotka eivät ole hyväksyneet nykyistä hirmuvaltaa tahi ovat kieltäytyneet menemästä rintamalle. Vilppulan rintamalla taisteluissa olleista on myöskin vangittu monta, jotka eivät ole suostuneet lähtemään uudelleen taisteluun.

Eilen poistui Helsingistä venäläistä sotaväkeä 1200 miestä, jotka lähtivät kotiseuduilleen -- niitä lähtee ja lähtee ja kuitenkin niitä riittää jäämäänkin.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.

Elämäni ihanimpia näkyjä.

Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi silmäaivokalvooni.

Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa, tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa, toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan, mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli, kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot täkäläisillä rintamilla.

Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan -- liika hätäisen, sillä tuo viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja, kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt sekin menee!

Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä, vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa, soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.

Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät, jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.

Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."

Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään, ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa, lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina, koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta tylsähampaisesta tiikeristä. _Sic transit!_

Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!

Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän ankkurisijoilleen?

Ja mitä tulee sitten?

Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:

-- -- -- kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu, Niin käy elävitten, _Mitä tulee sitten?_

*

Noormarkun murhat.

Eivät ole kaikki matruusit vielä lähteneet. Noormarkussa heidän kerrotaan tehneen hirveitä tuhoja. Ahlströmin taloissa on kaikki rikottu, ryöstetty, turmeltu ja tahrattu. Ei ole jätetty muuta kuin paperit seinille. Arkisto, kirjanpito, kaikki on hävitetty. On sitten pidetty tansseja, joissa paikkakunnan tytöt ovat, rouvien ja neitien silkkeihin puettuina, remunneet venäläisten kanssa. Vanha kauppaneuvoksetar, joka työväkensä ja yleensä köyhäin hyväksi on tässä maassa tehnyt enemmän kuin moni muu, on saanut piillä omassa perustamassaan köyhäin turvakodissa. Liikkeen kaikki miesvirkailijat on vangittu ja viisitoista niistä surmattu. Pelastaakseen tohtori Bertel Ahlströmin, joka on Kauttuassa, on tohtori J. Lydecken täällä kääntynyt "prokuraattori" Turkian ja hänen apulaisensa Arosen puoleen. Turkia on nimitellyt omiaan rosvoiksi ja huligaaneiksi, eikä ole voinut mennä takuuseen mistään, mitä matkalla voi tapahtua. Prokuraattori oli puhuteltaessa ollut aivan rääsynä väsymyksestä ja mielenliikutuksesta ja apulainen oli itkenyt. On sekin selskapia.

*

Tohtori O. Rosenqvist murhattu.

Viime yönä on tässä aivan lähistöllä tapahtunut inhoittava murha. Tohtori O. Rosenqvist on noudettu kotoaan ja ammuttu automobiilissa, josta ruumis oli heitetty Neitsytpolulle.

Oli nähty auton pysähtyvän Eiran puistikkoon ja pistimiä pyyhittävän pensaihin, joissa sitten aamulla oli ollut verta.

*

Kaikki valetta.

Jos saksalaiset sanoja säikähtäisivät ja huutoja hätkähtäisivät, olisi heidän kai pian lähdettävä paluumatkalle Ahvenanmaalta, saatuaan sen radiosähkösanoman, minkä Suomen kansanvaltuuskunta torjuakseen heidän tuloansa on heille viime yönä lähettänyt, heille ja "kaikille kaikkialla Euroopassa".

Isäntäelein talonsa tanhualle ylpeästi asettuen, selkä Suomelaansa, kasvot kaikkeen muuhun maailmaan, Manner, Tokoi ja Sirola manaavat lähestyvää vierasta pois loihdulla, jossa on kaksi "Tiedonantajan" palstallista sanoja, mutta ei ainoatakaan, joka sanoisi totta.

He sanovat olevansa "Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan edustajia", jota he eivät ole, eikä ole myöskään Suomi vapaa, koska suuri osa siitä on vieraan vankina.

He sanovat Suomen senaatin alkaneen kansalaissodan, Suomen työtätekevän kansan itsepuolustuksekseen nousseen voitolliseen vallankumoukseen ja joukkojensa voitollisesti edenneen -- kaikki valetta.

He sanovat, että Suomen senaatin jäsenillä ei ole ollut oikeutta Suomen puolesta tehdä sopimuksia vieraan vallan kanssa ja että Suomen kansan suuri enemmistö tuomitsee sellaiset sopimukset, kuin myös pitää vieraan vallan joukkojen astumista Suomen alueelle maan itsenäisyyden syvänä loukkauksena -- kaikki yhäkin valetta.

He sanovat olevansa todellisen kansanvallan kannattajia ja että ainoastaan pieni vähemmistö tässä maassa enää kannattaa kukistunutta harvainvaltaa -- edelleenkin valetta.

He -- kansanvaltuuskunnan jäsenet -- eivät ole minkään tilapäisen kapinaliikkeen tai rosvojoukon edustajia, vaan todellisen kansantahdon edustajia -- yhä edelleen valetta, paitsi, että he todella ovat sitä, mitä myöskin kehuvat, kehtaavatkin kehua, olevansa: eduskunnan entisiä puhemiehiä ja varapuhemiehiä ja "allekirjoittanut Tokoi myös Suomen senaatin varapuheenjohtaja vuodelta 1917."

Ja koska nyt näin on ja koska me Manner, Tokoi ja Sirola tässä olemme tämmöisiä miehiä, niin on parasta, että sinä Saksan hallitus siellä veräjän takana käännyt hetikohta takaisin ja palajat omaan maahasi ja luovut hyökkäämästä tämän talon kimppuun, tulemasta tämän talon tanhuille, tahi ellet luovu, niin tiedä ja varo: Euroopan maiden työväen liike ja valistunut yleinen mielipide tuomitsee sellaisen hyökkäyksen ja suo voimakkaan siveellisen kannatuksen Suomen kansan itsepuolustukselle ja vapaalle taistelulle.

Jonka manauksen jälkeen Saksa tietysti tekee työtä käskettyä ja palaa Ahvenanmaalta -- jos se vain saa siitä tiedon, mikä ei liene aivan varma, sillä on kuulema pidetty huolta, että tämä radiosanoma "kaikille, kaikkialle Eurooppaan" ei enää pääsekään perille. Mikä on minusta vahinko.

*

Viljaa muka tulee.

Asianomaiseen paikkaan on sähköteitse saapunut ilmoitus, että ensimmäinen suomalainen viljajuna on t.k. 9 p:nä lähtenyt Tomskista. Sitäpaitsi on samalla kertaa Omskista Suomeen lähetetty 44 vaunullista viljaa venäläisillä vaunuilla. ("Tiedonantaja").

Uskaltaisin panna hyvin paljon hyvin vähää vastaan, että tämä vilja ei koskaan tule saapumaan Suomeen.

*

Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.