Part 19

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin -- erään kannella kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse, kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa, katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.

Suomenlinnassa.

On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan _kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.

Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle, saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista. Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin tuttavansa tuntee.

Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista. Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. _On_ juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia haltuunsa, -- Viaporia! -- sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä, entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään -- ei mikään muu kuin Uspenski ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot. Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin, vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen jalallaan astunut.

"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.

Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa. Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa, venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille, toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä. Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja varastomakasiineista, -- mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko tämä juhlatunnelma, jossa nyt _tahdon_ pysyä, olisi ehkä mennyt.

Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon. Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin laitteet voivat olla toisenmoiset.

Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko, josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan, että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon asti ja siitä vielä lännemmä.

Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja, kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni, yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.

Heidän ja meidän tunteet tulkiten hän julistaa:

"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja isänmaan kunniaksi!"

En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa -- Sveaborgia, Ryssänlinnaa -- Sveaborgia ei ole enää olemassa. On olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se riitti.

Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen, mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä. Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.

Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na 1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg luovutettiin Suomi.

"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina, jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti tänään Hbl.

Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg, jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot, joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt. Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on meille ollut sen historiallinen nimi.

Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa kokeneelle maallemme."

_Tämän_ linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi täytyi tulla "Suomenlinna" -- uudistamaan ja yhdistämään. Minkään muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se oli siihen nostettu.

Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja sopusointuisaa kuin tuonne ulos.

Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä, hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita -- tekisi mieli mainita nimetkin, mutta jääköön -- jotka huudahtelivat, sähisivät: "Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu -- det är ett helgerån!" -- tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen valtionhoitajan.

Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa kuningasmielinen: -- "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä, että _jos_ meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa pitämiseksi.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.

Heidän jälkimaineensa.

Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja. Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet pikkutaloja ja torppiakin.

Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa. Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta. Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä, kuin vankilan käytävän muuri.

Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se, että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä. Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja kaikki muut.

Mitä miehiään he olivatkaan!

On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas- ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa, noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita: murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja -- ja mitä kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.

Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla, jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa. Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään, mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan, ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja, mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel, minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä. Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden, julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon. Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta. Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa, ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä, retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä, puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.

Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin heitä kuultuani.

Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia! Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty, pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa! Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja. Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita, vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia. Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin, kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin, kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä kassööritkin, heidän omissa taskuissaan -- jos nyt miljoonamiehet enää semmoisista pikkusummista välittävät.

Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan. Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen. Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.

He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta, ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää. Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan, silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset. Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, -- teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain syytös.

Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä koplasta -- sana on heidän omiaan -- on kaikkien heidän tekojensa valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa, luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa meidät, vapauttakaa muut" -- silloin olisi kapinan loppusuoritus ja siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.

Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin -- vaan mitäpä kasata enempiä sanoja...

Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli. Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima, vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.

Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä, minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta -- sana pyörähtää vähän väliä kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt. Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa. Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.

Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.

Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja monarkiat.

On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen sairaalloisista ilmiöistä.