Part 18

Kaikilla toreilla on rekryyttien harjoitus täydessä käynnissä. Jokainen koulu on jo kasarmi. Kaskipäisiä miehiä marssii katuja pitkin. Ikkunani edessä rantakallioilla heittäytyvät ketjut maahan ampuma-asentoon, nousevat, juoksevat, mätkähtävät taas mahalleen. Marssinta on jo aika täsmällistä. Tuikeat katseet kypärien alla. Olemme muutamassa kuukaudessa sotilasvaltio. Saksalaiset jo kasvattavat meitä, saksalainen instruktööri kuiskaa komentosanan suomalaiselle, joka lausuu sen ääneen. Saksalainen huomauttaa hänelle virheestä, suomalainen ojentaa miehiä sen mukaisesti. Äsken seisoin hetken aikaa rivin edessä Uudenkirkon urheilukentällä. Rekryyttien joukossa oli vanhempiakin miehiä. Kivääritemput kävivät vielä miten kuten... yks... kaks... oikeaan ja vasempaan, ja kasvolihakset ja suu ja kieli suussa pyrkivät väkisinkin toistaiseksi tekemään seuraa. Saksalainen aliupseeri huomauttaa jotain harjoitusmestarille, joka sen suomentaa: "Huomio! On pidettävä kieli suussa, eikä saa irvistää." Mimikkojen joukossa oli muuan näyttelijäkin, joka ei vielä hänkään ollut ehtinyt tässä roolissa päästä kasvolihastensa herraksi, vaikka hän yleensä hallitsee hyvin taiteelliset ilmaisukeinonsa.

*

"-- Kun on niin paljon sikoja."

Eräässä paikassa kerrottiin, miten "sattuvasti" eräs jonottajarouva oli vastannut toiselle jonottajalle, työläisvaimolle, joka ei ollut malttanut mieltään, kun suojeluskuntaosasto marssi ohi. "On siinä nyt lahtareita!" Porvarirouva vastasi: "On lahtareita ja lahtareita tarvitaankin, kun on niin paljon sikoja."

*

Katajanokan laituriin on ilmaantunut suunnattoman suuria saksalaisia kuljetuslaivoja. Niillä ei ole nimeä, vaan mahdottoman isot numerot ja kirjaimet kylessä. Niistä puretaan saksalaisen sotaväen muonaa, rehua, sotatarpeita. Heillä on kaikki mukanaan, ovat tulleet omin eväineen ja on niillä hiukan verran meillekin antaa. Sotamiehiltä saa ostaa leipää 40 markasta limpun. Saanee ostaa miestä väkevämpääkin.

Vankeja käytetään rantajätkinä. Niitä tuodaan laivallinen Viaporista ja viedään sinne takaisin päivätyön päätyttyä. Miltä tuntunee avustaa armeijaa, joka on lähdössä itäänpäin "tovereita" vastaan? Vankijonoissa näkee miehiä, jotka yhä ovat hyvin uhmaavan näköisiä. _Henki_ ei ole vielä läheskään sammunut eikä taida aivan pian sammuakaan. Kestää kauan, ennenkuin tämä sukupolvi taipuu.

Alan kaivata tänne Mannerheimin talonpoikia. Niiden näkemisellä olisi punaisiin mieliin varmasti voimakkaampi moraalinen vaikutus kuin saksalaisilla ja herrasporvarillisella vartio väellä. Kiväärin teho on siinä kädessäkin, joka sitä puristaa.

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.

Valo- ja varjopuolia.

Ei tule koskaan se, joka eli täällä puolikolmatta kuukautta punaisen painostuksen alla, unhottamaan näitä päiviä, jotka seurasivat vapautusta. Se on kuin lehden puhkeamisen aikaa -- ulkonaisesti. Routa ei ole vielä sulanut, mutta maa vihertää kuitenkin -- päivän puolella. Varjon puolella huokuu hyy ja elintarvejonot yhä pitenevät. Vankien muonittaminen vaatii jättiläisponnistuksia niiltä, joiden huolena se on. Viaporissa saanevat jonkun perunan ja sillin ja vähän kaalisoppaa. Kuta enemmän heidän lukuaan täytyy lisätä, sitä vaikeammaksi käy. Kuinka siitä ollenkaan suoriudutaan, sillä Saksan ruoka-avusta ei liene suuriakaan toiveita? Nälkä täällä on vähän itsekullakin. Nälkä tulee varmasti tappamaan vankileiriläisiä, ellei apua tule. Mutta mistä se apu tulisi? Kun ladot ovat tyhjät ja karja navetassa huutaa nälissään, on isännällä kaksi mahdollisuutta: avata ovet tai teurastaa. Tälle ihmiskarjalle ei voida avata ovia, eikä myöskään teurastaa. Tapasin erään vankilantirehtöörin. En tuntenut häntä ensin, niin kuihtunut hän oli. Sanoi laihtuvansa kilon vuorokaudessa vain sen nälkäkurjuuden näkemisestä, jota ei voi auttaa.

Mutta siitä huolimatta on mieliala, mikäli sitä kadulla voi nähdä, miltei hilpeä. Ilma on keväinen, aurinkoinen ja lämmin. Kaikkialla parveilee sotilaita sekä univormuissa että ilman. Siviiliherratkin ovat univormuissa, omissa tekemissään, nähtävästi hyvinkin oman mielikuvituksensa mukaisissa, sääryksissä, sotilaslakeissa jos jonkinlaisissa, koettaen liikkua sotilaallisen ryhdikkäästi. Ei ole mies eikä mikään, joka ei kanna käsivarressaan nauhaa, merkkinä kuulumisestaan johonkin virastoon, kansliaan, komppaniaan, joissa suorittavat yhteiskunnallista asevelvollisuuttaan. Selkärankana, taustana ovat saksalaisten upseerien ja maasotilaiden tummanvihreät ryhmät. Ei tietysti ainoatakaan venäläistä vormua, mutta ei myöskään ainoatakaan slaavilaista naamaa. Ei kuulu heidän kieltänsä. Tietysti heitä täällä on, mutta he pysyttelevät syrjässä ja puhunevat nyt saksaa. Tämä äsken puoli venäläinen kaupunki on nyt suomalais-saksalainen, joka soppeaan myöten. Suomi on kai joskus kauan, kauan sitten kyllä ollut osa Venäjän valtakuntaa, mutta nyt se aika on kuin historiallinen muisto, joka tuskin johtuu mieleenkään. Kun se muistuu, vetäisee henkeään, ja särpäisee omaa, raitista Helsingin kevätmeri-ilmaa keuhkoihinsa, huokaisten vapauttavan: aah!

*

Sotasanomat.

Sotasanomat ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Ei ole ollut juuri muita tiedonantoja kuin että sotatoimet kehittyvät säännöllisesti. Tieto Hyvinkään ottamisesta tuli 20 p:nä ja Riihimäki valloitettiin 23 p:nä. Lahden ja Riihimäen väli on vielä punaisilla, mutta yhteys itään on katkaistu. Pian kai on Suomen tasavallan pää yhteydessä ruumiinsa kanssa ja vapautuneet veret pääsevät virtaamaan läpi koko elimistön.

*

Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Kirjoitin tuon muutama päivä sitten. "Tasavallanko pääkaupunki?" Kuulin melkoiseksi hämmästyksekseni erään tuttavan väittävän, että Suomi ei olekaan tasavalta.

Mutta sehän julistettiin silloin ja silloin, eduskunnassa, yksimielisesti? Sen vapauttamiseksihan tässä on --?

-- Jaa, se oli silloin, se julistaminen oli vain ylimalkaista, periaatteellista laatua, sillä teolla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä, niin kauan kuin ei ole hyväksytty uutta hallitusmuotoa. Vanha hallitusmuoto on olemassa, sitä ei ole kumottu. Asia on avoin. Me voimme valita monarkkisen hallitusmuodon yhtä hyvin kuin tasavaltaisen.

-- No, onko teillä jo ehkä kuningaskin tiedossa?

-- On.

-- Ahaa, onko asia jo kehittynyt niin pitkälle? Ken hän on? Joku saksalainen ruhtinas tietysti?

-- Tietysti. On mainittu Adolf Mecklenburgilaista.

-- Mitä hän on miehiään, kuka urohiaan?

Ei ystäväni hänestä tiedä juuri enempää kuin minäkään. Nyt muistan, että joku kirjoittaja, oliko se nyt "Fria Ordissa", toivotti saksalaisia tervetulleiksi astumaan "Suomen kuningaskunnan" rannoille. Pidin sitä savuna ilman tulta, niinkuin yleensä näitä huhuja, mutta ei näy todella olevan mitään savua ilman tulta. Onko ehkä sittenkin olemassa Saksan kanssa salainen "lisäpöytäkirja", niinkuin "Työmies" sanoi tietävänsä.

Vai meille siis etsitään kuningasta vieraasta maasta?

Mutta miksi?

Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä -- kuinka se nyt olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J. R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta. Varustettiin lähetyskunta -- laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri ja varakas (Huom.! _meidän_ maamme ei juuri ole suuri ja varakas, mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja Pietarin), mutta _meillä ei ole järjestystä_ (niinkuin ei meilläkään), tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."

Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta _Venäjän_ hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin heidän silloin.

Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä huolehtiko historian huomisista.

Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä "taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan miehestä, joka _vapautti_ maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten myöskin ylläpitämään järjestystä?

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.

"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven -- ja myös viimeisen. Sillä _me_ emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan. Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle lausuttu. _He_ ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä, armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä, joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme, ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän haavojaan samalla kuin omiamme.

Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä, suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.

Luulisi nyt, että kun kristillinen, inhimillinen tunne vaatii näkemään jokaisessa kärsivässä, rikollisimmassakin, ennen kaikkea ihmisen ja veljen, tämä tunne saisi kenenkään häiritsemättä etsiä vastakaikua ja panna liikkeelle voimiaan. Luulisi, että se, jos mikään, on luvallista vapaata kansalaistyötä, ja oikeutettu vaatimaan itselleen samaa loukkaamattomuutta kuin uskonnon harjoittaminen.

"Uudessa Päivässä" on tänään kirjoitus (nim. V. Si.), jota minun on kyllä yhtä vaikea, vielä vaikeampi selostaa kuin "Tiedonantajan" ja "Työmiehen" kirjoituksia; on miltei fyysillisesti vastenmielistä pidellä lehteä kädessään. Mutta kun olen selvinnyt noista, niin täytyy selvitä tästäkin. Onhan se historiallinen todistuskappale eräänlaisen meikäläisen hengen ilmauksista, joka ei saa puuttua tästä kokoelmastani.

Kirjoituksen otsakkeena on: "Milloin armeliaisuus on verisintä julmuutta?" Siinä mainitaan punaisten julmuuksista Riihimäellä ja muualla, ja sanotaan:

"Me harjoitamme itsekin verisintä julmuutta kansaamme ja sen tulevaisuutta kohtaan! Miten niin? -- Kiinnitämmehän huomiomme ja aikamme armeliaisuuteen sillä hetkellä, kun isänmaa muuta vaatii."

Sitten kirjoittaja jatkaa (harvennukset ovat minun):

"Helsingin n.s. porvaristo on armeliaisuudessaan sokea. Se on valmis hellimään ja hoivaamaan sitä tuhansiin nousevaa punaisten kätyrien ja spioonien laumaa, _joka vielä kaksi viikkoa sitten yllätti meidät oviemme takana kuulostellen, ja useasti ilmiantoi meitä!_ -- Tästä joukosta kasvatamme Suomelle uuden punaisen kauhun."

"Te surkuttelette, te Suomen porvarit, avuttomia punakaartilaisten vaimoja, perheitä, samaan aikaan, kun _nuo naiset_ leipovat aseita vankeina oleville omaisilleen lähetettäviin leipiin, ja samaan aikaan, kun _nuo naiset_ meidän kuultemme uhkaavat kostaa ja puristelevat nyrkkiä ja solvaavat meitä. _Niille naisilleko_, jotka tekopyhyyden ja valekurjuuden hahmossa, kiväärinsä äkkiä pois heitettyään, palaavat teiltä ruokaa anomaan, käärmeen mieltä kantaen, niille naisilleko te armeliaisuutta kansalta haette? Jos näin on, miksi ovat parhaat poikamme lähteneet kaatumaan, kun te, lyhytnäköiset, elätätte ja hoivaatte vain vihollista."

"Te surkuttelette naisia, mutta ettekö ole nähneet, että naisen julmuudelle ei miehen julmuus riitä lainkaan." -- --

"Suomen hempeämieliset porvarinaiset ja Valkonauhat, minä pelkään, että samaiset naiset voivat teidät houkutella paulaan ja pettää teidät näennäisellä viattomuudellaan. Siksi ei aika nyt ole armeliaisuuden, vaan pahojen töiden palkan."

"On suorastaan yhteiskunnan itsemurhaa se, että niitä joukkoja, jotka aseissa ollessaan ovat miekkaa kantaneet maamme rauhallisinta väestöä vastaan ja sen keskuudessa kaameita tihutöitään harjoittaneet, _nyt elätetään_ kansan niukoilla varoilla kaikella huolenpidolla samaan aikaan, kun omat valkeat sotilaamme saavat hyvinkin niukasti ruokaa."

"Kansan pitää nähdä rikoksen palkka, muutoin ei rikos häviä, muutoin vain, kuten nyt, meille takanapäin nauretaan."

"Kuinka leväperäisesti on tähän asti suhtauduttu rangaistuksen toimeenpanoon, sen ovat viime päivät näyttäneet. Ei edes ole annettu ankaraa uhkavaatimusta sala-ampumisen lopettamisesta. _Jokaista salamurhattua valkoista tai saksalaista kohti pitäisi heti ampua vähintäin 10 punaisinta vankia_. Yksityiset saksalaiset ovat ihmetelleet viranomaisten leväperäisyyttä tässä suhteessa."

"Lopputulos: Nyt ei ole aika armeliaisuuden, mikäli se ei koske punaisten tihutöiden aiheuttamien kärsimysten lieventämistä, nyt on aika pahojen töiden palkan."

Minua ei kummastuta niin paljon se, että on niitä, jotka joutuvat tällaisen kiihkon valtaan, joilta pää ja kaikki sen sisältämät käsitteet tämmöisinä aikoina menevät sekaisin. Mutta sitä minä kummastelen, että on sanomalehtiäkin, joihin tuo mielettömyys tarttuu ja jotka tartuttavat sitä edelleen. Sillä eihän nyt ole kysymys vain "niistä naisista" ja "noista naisista", jotka ovat ilmiantaneet ja kivääriä kantaneet j.n.e. Armeliaisuus tietysti tarkoittaa kärsiviä ja nälkäkuoleman partaalla olevia yleensä. Se tarkoittaa lapsia, kaikkien lapsia, kaikkein punaisimpienkin, ja sen täytyy saada heitäkin tarkoittaa, äitien ja isien rikoksiin katsomatta. Ja vaikka apua tarvitsevien ja avun saaneiden joukossa olisi puhtaasti rikollisiakin, kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.

Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava 10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.

Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua? Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.

Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.

Ei tunnu ilo ilolle.

Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin olla mukana jossain _Te deumissa_, olisi se surujumalanpalvelus. Ei ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan tappio -- kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto, josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta ja epätyylikästä tässä kaikessa.

*

Saksalaiset vieraamme.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on. On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs- ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu, he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä -- piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia, elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika. Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten istutaan ruokasalissa -- kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä, vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita jollain hämäläisellä vainiolla.

*

Käynti "Posenilla".

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M. S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä. Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys- ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista "mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa, hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla, ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta, luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" -- se ei ollutkaan ehtinyt sammua. Se _on_ "grossartig", se on "kolllosssal"...