Part 17

Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa. Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen, on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.

Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä, kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa tapauksessa tosikin.

Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu, tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu, niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä, mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.

Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää, meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen". Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen henkilö.

Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi, että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa. Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.

Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit. Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse itseään käteen ja pääsi vapaaksi. -- Pidätettiin edelleen.

Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin, joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja pidätettiin.

Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi, aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy, ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.

Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.

*

Venäläiset tällä hetkellä.

Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan, muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut, kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän kansalainen...! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä enemmän hänelle.

Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen itsenäisyyttä hengestään.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.

Kansantalo ja sen henki.

Kansantalo Siltasaarella on -- tunnustan sen suoraan -- aina herättänyt minussa sekavia tunteita.

Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan ja kukistamaan.

Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä, se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut näkevinäni, olen _tahtonut_ nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät, joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin, meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut. Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia, ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.

Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.

Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen" toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa, kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä, totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.

Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä, tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin, pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin. Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit, jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten. Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi. Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.

Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan katkaisemista -- nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan. Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.

Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat, mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.

Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin -- niinkuin Turunkasarmin palon kanssa _sen_ henki, venäläinen veljeshenki. Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan suistuivat samaan tuleen.

Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen. Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus. Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.

Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla. Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi, kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.

En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu, mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää, kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin voitaisiin.

Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa, että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla, yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.

Mahdettaneenko se saada sieltä lähtemään ja miten?

Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden, ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi, johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.

Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa, se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat. Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään siihen suoraan, mihin pyritään.

Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata... Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen viha!

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.

Homo homini lupus.

En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat. Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista, ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja siinä sisäisesti kehittynyttä ja _siitä_ puhjennutta. Turhaa on siitä syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä. Vankileirit ja kuolemantuomiot -- siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset" toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan -- mihin usein pääsee vain suurin ponnistuksin -- eivät saisi sen ääntä kenenkään kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista. Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua, vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö, herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat sieltä kyllä aikoinaan esiin.

Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi _sen_ oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä _heillä_ on. He eivät ymmärrä eivätkä ennen kaikkea _osaa_ muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin, saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, -- ei enemmän kuin sai kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa, jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja vapahtajansa.

En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä _homo homini lupus_. Ja niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden. Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.

"Mutta, hyvä mies, täytyyhän... nehän alkoivat, nehän kävivät ensiksi kimppuun?" -- "Hyvä, hyvä, täytyy, täytyy..." -- "Siis kuitenkin myönnät?" -- "Minä myönnän, että _jotakin_ täytyy, mutta en, että _kaikkea_." -- "Mitä et?" -- "En nyt jaksa enempää..."

*

Helsinki tällä hetkellä.

Helsinki käy yhä sotaisemmaksi. Pidetään suuria herätyskokouksia, joissa vanhat valtiomiehet puhuvat kehoittaen nuoria ilmoittautumaan sotapalvelukseen ja joissa nuoret neitoset merkitsevät tarjokkaita kirjoihin.