Part 16

Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista. Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan, ennenkuin maailmansota on päättynyt??

Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.

*

Saksalaista meriväkeä.

Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin, ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä, vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan yhteisestä hermosta ja hengestä.

Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa miltei viihdyttävästi.

Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin, pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin, iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä. Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin voimme.

Ainakin päältä on kakku kaunis.

*

"Schneller!"

Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja "schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön, Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.

Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet, pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet -- ja nyt? Liekö monesti historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista. Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin väliaikainen.

*

Viimeinen "Työmies".

Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu. Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.

Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva "meidän".

Siinä varoitetaan provokatsiosta -- kuinkas muuten.

"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia. On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun punakaartilaisten aseet."

"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia, eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."

"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni. Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen voi viedä asiamme voittoon."

"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne, jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"

Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."

Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen. Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten _omista_ maanalaisista lehtisistä.

Joutsenossa pitävät "meidän joukkomme" _loistavasti_ puoliaan.

Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.

Samoin on melkein kaikilla muillakin rintamilla.

Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi, vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."

Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:

"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme, oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa, kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."

"Että täälläkin _aiottiin_ 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä saksalaisia sotilasvirkapukuja."

Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se on nimeltään "Suuria näkyjä":

"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa, saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo rientää aina voitto ja elämä."

"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi herraksi."

"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa, astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin. Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."

Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti polvilleen hänen eteensä.

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.

Säätytalolla.

Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa, jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne. Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen näytti -- siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen, Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen -- tyynet, parlamentaariset keskustelut -- kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan ikävääkin -- eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli käytävissä sakeammalta -- kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita näissä huoneissa ajettiin --! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut menemässä -- en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen, että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita, säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet, kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia, särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto. Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan, toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain siistissä kansliakunnossa.

Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin pahinkaan likajättö on poistettu.

*

Turunkasarmilla.

Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta, jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse." Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi muistoksi.

Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun _minä_ alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni, että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan olla.

*

Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun, millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista. Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.

Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon. Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä, ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.

*

Kotka ja leijona.

Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu on paljon suurempi kuin Saksan. _Pieni_ kotka ja _suuri_ leijona. Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni. Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi pääsee.

*

"Freiheit"! -- ja "Freiheit."

Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. -- "Freiheit!" hän huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.

*

Ruumissaarna.

Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat. Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut, saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"

*

Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita -- josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja vangittujen tila pahenee.

*

"Der rote Unverstand".

Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m. käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän, muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä, ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?

Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset syrjästä katsojat kuin minä -- on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja enteilee.

*

Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa niinkuin ennen rauhan aikoina.

Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.

Kaatuneiden haudat.

Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat. Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee, saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia, että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi, antaisin haudan sovittaa kaiken.

Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa, keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee luomaan.

En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin. Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut, sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia kirstuille... Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on vallassa se valta, joka kaivaisi maasta _nämä_ arkut.

*

Vankien kuulustelussa.

Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista. Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään. Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.

Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa. Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista näkyy kalpeita kasvoja.