Part 15

Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi. Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen sotaiseen nousuun.

On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat, kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet, kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat, siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta pitänee kiittää ryssääkin.

Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".

*

Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan. Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain Katajanokalta päin.

Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti, josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.

Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.

Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.

Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.

Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.

*

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin -- ja useimmittain samanlaisiin -- heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin mitä pyydämme määräämään, mutta _jos_ ne tahtoisivat, niin ne myöskin voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme, miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla lykkymme avaimet...

*

Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta henkeä se tuleekaan maksamaan?

Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.

*

Tähtitornin mäellä.

Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.

Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan. Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.

Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.

*

Siltasaarella.

Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. _Sen_ hän kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.

Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.

*

Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista. Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.

*

Kallion kirkon tornissa -- soitetaan -- liehuu valkoinen lippu merkkinä Sörnäisten antautumisesta.

Realikoulun vangit ovat päässeet vapaiksi.

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!

Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä, mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä omista pienistäni jatkoa.

Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo keskikaupungille.

Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija. Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo, että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena. Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä, että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.

Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä _porvarillista_ lehteä.

Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen, sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö, jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi, kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä, ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan, tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä, kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä. Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä "mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.

Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa, siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.

Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka punakaarti ajoi pois -- nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia ja saksalaisia.

Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat, raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut montakaan markkaa koko kapinan aikana.

*

Säänmuutos.

Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa, iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.

En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.

*

Vankijono.

Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt, yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä, soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan. Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy, kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.

Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen. Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, _se_ kuri on jo mennyt veriin vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista, miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan kadulle heti, kun jono pysäytetään.

Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia. Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan silmäyksellä.

Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" -- "Naiset ovat juuri pahimmat."

Liekö tämä niitä ollut?

Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana. Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. -- "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet vankejaan.

Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan? Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset, sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän pian punoittaa.

Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?

Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! -- jos he eivät tule olemaan tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän _täytyy_. Sillä muutoinhan olisi taistelu menetetty.

Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!

Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat, likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä, jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen järjestysvallan hallussa.

Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa. Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä. "Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". -- "Sieltä käskettiin tuoda tänne!" -- "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"

Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa: "Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin. Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.

Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä. Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa. Neitoset -- etten sanoisi "tytöt" -- koettavat panna liikkeelle viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan äänen: tatata -- tatata -- tatata! -- "Mikä se oli se soittokone, joka antoi semmoisen äänen? Tatata -- tatata!" -- "Ah, das war ein Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan. Niinkuin punaisenakin aikana.

*

Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.

*

Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita? Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta _muiltakin rintamilta_. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti? Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön -- käytännöllisinä.

Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen, vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa, ennenkuin päästään uutiseen?

Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista, ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne, me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja keisarin.

Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa, että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.

*

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen, huhtikuun kolmastoista!

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.

Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.

Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne, sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.

*

Vanha raamattuni.

Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä. Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin. Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?

*

Historiamaalarin aihe.