Part 14

Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä "ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki -- kuinka paljon korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin pakenevat punaiset kardinaalinsa!

*

Huomenna se ratkaistaan.

Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa. Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan? Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että _hänen_ nimensä ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.

Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä yleensä ollaan niin köykäisiä.

Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta. Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla, on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.

Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa, pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon, niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se pysyisi loppuun asti!

Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet, regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa. Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit, hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.

Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa, tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut, odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.

Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.

On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.

*

Nainen aseissa.

Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö, jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy -- sanalla sanoen _nainen aseissa_. Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti, aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain, naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen _sen_ nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta, vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa. Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä -- kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon Ellen Keyn kannalle -- mutta nainen kivääri olalla? -- jään ilolla vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin: "Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?" Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." -- "Onko niin suurta eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?" -- "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." -- "Heidän olisi siis pitänyt kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" -- "Jospa sen olisivat tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."

Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne ovat asestaneet h--nsakin! Phtyi!"

Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka uskaltavat heihin katsoa. -- "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin tästä saat, lahtari!" -- Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin, paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni -- hakemaan apua, ja palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra vuorostansa mennyt kotiinsa.

Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa -- on parasta pysyä kotona vahingonlaukausten varalta.

Ilveilykö tästä tuleekin? Vai alkaako suuri draama vain näin?

*

Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella Huopalahden.

Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia tältä puolelta kaupungin. -- "Huomaatteko, että raitiotieliike on pysähtynyt?" huomauttaa joku. --

Siis ovat saksalaiset jo Töölössä.

*

Kaduilla ammutaan.

Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa. Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa, eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin, kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin. Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?

Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.

Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu ja pyytää, etten menisi ulos.

Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4, tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, _sitä_ ei saa laiminlyödä. Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.

Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta, kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!

Tiirat kirkuvat merellä.

Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät jo sen sisästä... Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei näy. Onko se räjäytetty?

Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.

*

Saksalainen laivasto tulee -- yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin täyttä karkua! Kello on 6.

*

Valkoiset.

Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa, ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!

Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia --"framåt marsch!" -- ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä kohtauksessa.

Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen, valkoisia liinoja.

Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin _oli_, siihen, kuin _on_. Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.

*

Pian kai törmäävät yhteen.

Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin. Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?

*

Laivasto lähenee.

Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan. Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?

Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä sijaan!

*

Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia, tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini seinää.

*

Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan. Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.

*

Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin voivat. Oli se tyylikästä.

Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu mitään, ei hiiskahdusta.

*

Askelia kadulla. Valkoiset patrullit kulkevat ohi.

*

Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan, niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet. Järjetöntä ärsyttämistä.

Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä, häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.

Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se on kuitenkin _vapautta_. Orjuutta se ei missään tapauksessa ole -- ja jos olisikin, olisi se _lännen_ orjuutta idän orjuuden asemesta.

Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.

Voittajain päivä.

"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. -- näin voi joku tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.

Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan, sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia "pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on puhdas.

Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle -- vaiko vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies, voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie, hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.

Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.

Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus. Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa, joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat, suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa. Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän, herra tupakkaa.

Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä, viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana. Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä, odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista. Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon, joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.

Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi. Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen merkki.

Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen, jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". -- "En minä ole kalpea", väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin. Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. -- "Kuinka vanha sinä olet?" kysyi tohtori. -- "Viisitoista vuotta", -- "Sitten sinulle riittää puoli pulveria". -- "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi poika.

Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä. Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä. Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa, että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus. Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa jossakin muodossa.

Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan, keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet, enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.