Part 13

Näin tänään satamassa kauppatorin rannassa "NautiIuksen", joka sodan aikana on ollut venäläisten ja nyt punaisten hallussa. Se oli saapunut Makilosta Porkkalasta. Siinä oli joitain ryssiä, muutamia punakaartilaisia ja heidän tyttöjään. Aseita niillä oli, mutta näyttivät muuten hyvin noloilta ja turvattomilta. Joukko uteliaita seisoi heitä katsomassa, silmäkulmissa äänetön ilkunta.

Yleisöä liikkuu tavallista runsaammin kaduilla ja toreilla, kaikki porvareita, hyvätuulisia ja muhoilevia. Ihmiset tervehtivät toisiaan ikäänkuin onnitellen. Työväkeä ei näe. Porvarilliset ovat jo tosiasiallisesti ottaneet kaupungin haltuunsa.

*

"Työmies" aavistelee diktatuuria.

"Työmies" kuvittelee Suomen läheisempää tulevaisuutta seuraavanlaiseksi, enkä luule, että se näissä luuloissaan aivan pahasti erehtyykään.

Sikäli kuin lehti on kuullut, suunnittelevat porvarit, sen jälkeen kun saksalaiset ovat miehittäneet Helsingin, lujaa järjestysvaltaa, joka tulisi perustumaan diktatuuriin, diktaattorina valkokaartilaisarmeijan päällikkö kenraali Mannerheim. Diktatuuria tulisi kestämään useampia kuukausia, jona aikana toimitettaisiin maassa perusteellinen rauhoitus ja puhdistus yhteiskunnallisesti vaarallisista aineksista.

Kun tämä on saavutettu, kutsutaan ennen vallankumousta ollut eduskunta koolle sellaisena kuin miksi se on puhdistustyön jälkeen jäänyt. Tällainen eduskunta tulee laatimaan vankan pohjan yhteiskuntaa säilyttävälle terveelliselle tasapainolle, kuuluen tähän m.m. _eduskunnan uudistaminen kaksikamariseksi_, sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden ajanmukainen uusiminen.

Tämän ohjelman takana on, sikäli kuin "Työmies" luulee tietävänsä, miltei koko ruotsalainen johtava poliittinen aines ja melkoinen määrä suomalaista porvaristoa, osan kuitenkin katsellessa epäluulolla tällaisen uudistustyön tehokkuutta.

*

Irmari Rantamala yksin.

Nyt näyttää se myrkkypesä "Työmiehen" toimituskin tyhjenneen kyykäärmeistään. Varsinaiset toimittajat ovat ryömineet pois koloistaan, maan nähtävästi kuumetessa. Yksi sinne on jäänyt tai oikeastaan nyt vasta sinne ilmaantunut. Irmari Rantamala ilmoittaa istuvansa ja kirjoittavansa toimistossa yksin. Hän on siellä ensi kertaa elämässään. Kun kaikki muut ovat paenneet piiloihinsa, saapuu Rantamala sinne omastaan ja ottaa hyljätyn talon hoiviinsa. En voi kieltää, että siinä on jotain sovittavaa häneen nähden. Hän ei sano persoonallisesti tuntevansa eikä edes nähneensäkään ainoatakaan johtajaa. Ketään heistä hän ei ole tavannut, ei puhunut sanaakaan heidän kanssaan; kun he ovat poistuneet, kurjasti jättäneet kaikki tuuliajolle, istuu hän heidän pöytänsä ääreen ja ryhtyy puolustamaan heitä, puhumaan heidän puolestaan. Hän ottaa kantaakseen kaikki heidän syntinsä ja pyytää heille armoa ja anteeksiantoa. Hänellä näyttää samalla olevan aavistus siitä, kuinka hänen itsensä käy. Hän puhuu työväen asiasta, mutta samalla itsestäänkin. "Me astumme sankoin joukoin hautaan, käymme riemulauluin kuolemaa kohti". Hän sanoo luotettavalta punaisella nauhalla varustetulta työläiseltä kuulleensa, että on niitä, jotka opettavat: ensin tapetaan porvarit ja sitten omat johtajat. Hän varoittaa kuulemasta niitä ääniä. Samalla hän koettaa rohkaista kestämään viimeiseen saakka. Hänen kirjoituksensa otsikkona ja aiheena on: "Ei kuolema, vaan elämä." Ei kuolema, vaan kuolleista ylösnouseminen on työväen luokan edessä. Jokaisen on astuttava suojelemaan jokaisen työläistoverin jokaista hiuskarvaakin. Työväenluokka voi elää ja voittaa ainoastaan silloin, kun se kaatuu yhtenä miehenä, sillä ainoastaan siinä rautaisessa yhtenäisyyden tunteessa on sen luokan voima, elämä ja tulevaisuus. Hän kehoittaa edelleen kokoontumaan tätä ylösnousemusta ja uutta elämää varten työväen talon ympärille. "Maailmalla on teillä köyhyys, ainoastaan täällä omassa talossanne on teillä rikkaus ja ystävät. Siitä talosta ei pidä lähteä silloinkaan, kun se ehkä joskus on autio, sen ovet vihollisen lukolla lukitut. Silloinkin on teidän syvin elämänne elettävä täällä ja täältä on taas alettava uusi tie entisten ystävienne keralla."

Entisten? Siis niiden, jotka ovat vieneet työväen asian siihen, missä se nyt on. Jättäneet sen oman onnensa nojaan ja pelastaneet vain itsensä. Johtaneet kansalaissotaan kiihoittamalla luokkasotaan. Ei ole minusta Rantamala koskaan ollut kovinkaan hyvä valtiollisena kirjailijana, mutta on hän sittenkin liika hyvä puhumaan Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. puolesta. Sillä hän nähtävästi sittenkin on pohjaltaan ollut rauhan mies. Tosin yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, kuka hänet oikein ymmärtänee. Hänessä kuvastuu kaikki ne eri suunnat, jotka koko työväenliikkeessä tätä nykyä. Hän on milloin rauhan mies, milloin sodan, milloin on asiaa ajettava miekoin, milloin auroin. _Nyt_ hän taas tuomitsee sotaa, mitä sitten tehnee huomenna. Hän uskottelee, ehkä uskookin, ja ehkä on hän osaksi oikeassakin kirjoittaessaan, että "tästä talosta on tämänkin kansalaissodan aikana lähetetty porvarien luo rauhan sana, vilpitön rauhan sana." Vielä yhden sellaisen sanan hän sanoo olevan sieltä tulossa. "Juuri tätä kirjoittaessani lennähti taas pöydälleni uusi rauhanlintunen."

Mikä lintu se lienee?

Lopuksi Rantamala tässä kirjoituksessa, joka vaikuttaa puheelta _nykyisen_ työväenliikkeen haudalla, kehoittaa Suomen työväkeä "näinä raskaina päivinä rientämään kuulemaan sydämensä jaloimpia ääniä."

Hyväpä niinkin, hyvä, että katumus tulee, vaikka viimeiselläkin hetkellä. Mutta onko se vilpitöntä vaiko tekopyhää, miehen, joka ainakin näinä kapinaviikkoina on usuttanut, kironnut, rienannut, ilmiantanut raivoisammin ja tehoisammin kuin kukaan? Missään tapauksessa ei hän enää saa pysäytetyksi mäen alla pyörää, joka murskaa alleen työväen liikkeen ja sen tähän liikkeeseen panijat.'

*

Trotskin sähkösanoma.

Sanotaan olevan varmoja todistuksia siitä, että kapina alkoi venäläisten suoranaisesta kehoituksesta. Trotskilta saapui sähkösanoma: "Nyt on aika ryhtyä toimiin. Keskittäkää 15000 miestä Helsinkiin ja ottakaa valta käsiinne."

*

Saksalaiset yhä lähempänä.

Saksalaiset ovat nyt Masabyn ja Bobäckin välillä, toisten tietojen mukaan jo Grankullassa. Heitä on myöskin jo Mikkelspiltomissa Loviisan radalla, matkalla Lahteen.

*

Kauppalaiva palaa.

Tänään on nähty suurta kauppalaivaa hinattavan Groohaaran ulkopuolella. Siellä se sytytettiin palamaan. Vähitellen alkoivat liekit leimahdella yhä korkeammalle. Se palaa parhaallaan eikä näytä aikovan pian sammuakaan. Siinä sanotaan olevan monen miljoonan arvosta kauppatavaraa, kankaita y.m., jotka näin estetään joutumasta saksalaisten käsiin ja joita ei ehditty muulla tavoin realisoida. Laiva ja tavarat lienevät englantilaisten.

Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.

Rauhan "vaatimuksia".

Se rauhanlintunen, jonka Rantamala eilen kertoi lennähtäneen "Työmiehen" toimituksen pöydälle, oli eräs "ehdotus kansalaissodan rauhalliseksi lopettamiseksi", jonka ovat tehneet eräät sosialidemokraatit, jotka koko kansalaissodan ajan ovat olleet syrjässä aktiivisesta toiminnasta. Nämä henkilöt ovat: Arrt. Aalto, Eri. Aarnio, Julius Ailio, Väinö Hakkila, K. Heinonen, Lauri af Heurlin, Väinö Hupli, Rieti Itkonen, J. A. Kemiläinen, J. W. Keto, K. Lindroos, Paavo Raittinen, Matti Paasivuori, Toivo Salmio, Hannes Ryömä, A. Halme, K. V. Saxell, Oskari Suutala, Väinö Tanner, Väinö Vuolijoki ja Miina Sillanpää.

Ehdotus on melkolailla merkillinen historiallinen asiakirja, joskaan ei muussa suhteessa, niin siinä, millaisia ehdotuksia sos.-dem. puolueen tyynemmätkin ainekset vielä kaikkein kriitillisimmällä hetkelläkin katsovat voivansa esittää. Vaikka esitys onkin kuolleena syntynyt sikiö, en sitä sentään tahdo sivuuttaa. On erinomaisen kuvaavaa, että he tämän rikollisen kapinan loppuselvitykseen lähtiessään eivät katso olevan aihetta lähteä tutkimaan, kenen syytä on sodan syttyminen, koska sen selville saaminen on tällä hetkellä muka toisarvoinen asia. Tärkeintä on, että tämä sota mitä pikimmin rauhallisella tavalla saadaan loppumaan, jottei se iskisi parantumattomia haavoja kansaamme ja ehkäisisi sen tulevaa kehitystä. Lopettaminen on sitäkin kiireellisempää, koska jo parin viikon kuluttua täytyy maanviljelystöiden olla täydessä käynnissä, jos tässä maassa mielitään turvata edes jotakin elämisen mahdollisuutta ensi kulutuskauden varalle. Heille on siis tämä verinen kysymys etupäässä elintarvekysymys, puhtaasti materiellisen pulman ratkaisu. Siltä pohjalta lähdettäessä ei varmaankaan ketään ihmetytä, mitä sitten seuraa, minkä perusteiden mukaan, millä tavalla ja millä ehdoilla rauha heidän mielestään on solmittava. Soveliain riidan ratkaisija on heidän mielestään Suomen Eduskunta, maan laillisesti valitut kansanedustajat. Eduskunnalle pannaan siinä suhteessa eräitä ehtoja, jotka ovat "ehdottomasti taattavat, jos yhteiskunnallisen rauhan säilyttämistä ollenkaan ajatellaan." Ne ehdot selviävät seuraavasta.

Ennenkuin joukot kummallakaan puolella ovat taipuvaiset aseistaan luopumaan, on löydettävä oikeamielinen ratkaisu vaikeimmalle kaikista esiintyvistä kysymyksistä, nim. sille, missä määrin yhteiskunta ryhtyy käyttämään lakiin perustuvaa rankaisuoikeuttaan kansalaissodan aikana tapahtuneisiin rikoksiin nähden. Ehdottomana vaatimuksena on tällöin pidettävä, että kaikille taisteleville joukoille, jotka toiminnassaan ovat noudattaneet esikuntiensa määräyksiä sekä kansainvälisiä taistelutapoja, taataan etukäteen täydellinen rankaisemattomuus. Muiden rankaisemisesta tai rankaisematta jättämisestä päättäköön _vasta valittava Eduskunta_.

Rauhantarjoojain käsityksenä on, että edelläoleva on ainoa mahdollinen tie ristiriidan rauhalliseen ratkaisuun. Senvuoksi he rohkenevat ehdottaa seuraavaa menettelytapaa tämän tuloksen saavuttamiseksi:

Suomen Kansanvaltuuskunta ja Punaisen Kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sekä Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sopivat sotatoimien lakkauttamisesta kaikilla kansalaissodan rintamilla huhtikuun -- päivänä 10 päiväksi sillä tavoin, kuin edellä mainitut yleisesikunnat keskenään asiasta lähemmin sopivat.

Heti välirauhan tultua allekirjoitetuksi kutsuu vuonna 1917 valitun Eduskunnan puhemies Eduskunnan koolle _Turkuun_.

Eduskunta käsittelee senjälkeen lopullisen rauhan ehtoja ja tulee sen päätökseksi ja molemmin puolin noudatettavaksi se, mistä sosialidemokraatisen eduskuntaryhmän enemmistö toiselta puolen ja eri porvarillisten ryhmien jäsenten enemmistö toiselta puolen yhteisesti sopivat.

Eduskunnan tekemän lopullista rauhantekoa koskevan päätöksen tulee sisältää m.m. vakuutus siitä, että: 1. Yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapauden säilyttäminen taataan; 2, Tähänastisten ja niiden mukana myöskin vuoden 1917 Eduskunnan päättämien yhteiskunnallisten lainsäädännöllisten saavutusten säilyttäminen taataan; 3. Kaikille taisteleville joukoille, jotka ovat toiminnassaan noudattaneet esikuntiensa määräyksiä, ja kansainvälisiä taistelutapoja, taataan täydellinen rankaisemattomuus. Sen lisäksi tulee Eduskunnan laatia ja hyväksyä ohjelma m.m. seuraavien kysymysten ratkaisua varten: 1. Suunnitelma Suomen uudeksi tasavaltaiseksi valtiosäännöksi kansanvaltaisella pohjalla; 2. Suunnitelma torpparivapautusta tarkoittavan lainsäädännön perusteista; 3. Suunnitelma kansanvaltaisen järjestysvallan luomiseksi maalle sillä pohjalla, että se tulee olemaan hallituksen käytettävänä; 4. Puolustuslaitoksen aikaansaamista tarkoittavien ehdotusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä on päätettävä; 5. Kansalaissodan yhteydessä tapahtuneiden rikosten anteeksiannon laajuudesta on päätettävä.

Jos lopullinen rauha edellämainituilla perusteilla saadaan solmituksi, lopetetaan heti kaikki sotatoimet, armeijat lasketaan hajalle ja sekä Kansanvaltuuskunta että Senaatti luopuvat tehtävistään.

Tämän jälkeen valitsee Eduskunta maalle uuden Väliaikaisen Hallituksen, jonka käytettäväksi luovutetaan riittävän luja järjestysvalta sekä tarpeellinen rajavartiosto samoin kuin oikeus väliaikaisesti säätää lakeja elintarvekysymysten ja valtiotalouden alalla.

Tämän tapahduttua määrää Eduskunta uudet vaalit ja julistaa itsensä hajaantuneeksi.

Tämä rauhanehdotus on tietysti kaikinpuolin mahdoton toteuttaa. Ei ainoastaan siihen nähden, että se on tehty liian myöhään, vaan toiseksi siitä syystä, että punaisen armeijan johto, jolla kansanvaltuuskunnan paettua on kaikki määräämisvalta omalla puolellaan, ei siihen suostuisi, ja jos suostuisi, ei se saisi eikä voisi saada hajallisia, ominpäin toimivia joukkoja minkäänlaiseen sopimuksen tekoon. Sissisota, murhat, ryöstöt jatkuisivat. Ja ennen kaikkea siksi, että eduskunnan porvarillinen osa ei ikinä suostuisi minkäänlaisiin neuvotteluihin Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. kanssa ja tunnustamaan heitä sen jälkeen, miten he ovat täällä venäläisten turvin ja avulla ja aseilla menetelleet, yhdenvertaisiksi säännöllistä sotaa käyviksi puoliksi, joille olisi annettava amnestia kaikista heidän rikoksistaan ja vapautettava kaikesta vastuusta.

Täällä on joskus suunniteltu sos.-dem. puolueen tulevaisuuden mahdollisuuksia tässä maassa jollain uudella pohjalla ja uusien miesten johdolla. Eivät ainakaan nämä kapinasta syrjässä pysyneet kykene puoluettaan uudesta luomaan. Ehdotuksellaan, jossa ei ole paheksumisen sanaa tapahtuneiden hirmujen johdosta, he ovat repineet kaikki sillanrakentamismahdollisuudet porvarillisen yhteiskunnan ja oman ryhmänsä välillä.

Ainoa, joka heidän olisi pitänyt tehdä, olisi ollut kääntyä punakaartin puoleen, osoittaa sille, kuinka johtajat ovat sen pettäneet ja hyljänneet ja vaatia heidän luovuttamistaan ja rankaisemistaan omien päiden päästimiksi ja sitten jatkuvan verenvuodon lopettamiseksi valkoisen lipun nostamista ja armon anomista ilman mitään muita ehtoja kuin mitä voittajan jalomielisyys ja inhimillisyys voivat tarjota. Ei kai siitäkään nyt enää olisi ollut mitään käytännöllistä tulosta, mutta olisivatpa ainakin pesseet kätensä ja sanoutuneet julkisuudessa irti, nyt kun sen vihdoinkin voivat tehdä.

Siinä muodossa kuin "rauhan vaatimus" -- sillä siksi he sen nimittävät -- nyt on tehty, on se sekä avuton että hävytön.

*

"Kyyhkynen" sekin.

Tapasin tänään kadulla "Helsingin Sanomain" toimitussihteerin, joka pyysi minulta kirjoitusta lehtensä ensi sunnuntain n:oon. Oltaisiinko siis jo niin pitkällä, että _sanomalehdet_ taas voisivat ruveta ilmestymään!

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.

Viimeinenkö päivä?

Tämä päivä _voi_ olla vallankumouksen viimeinen. Saksalaiset ovat jo aivan muurien ulkopuolella, missä asti, sitä ei vielä tiedetä -- tai en ainakaan minä ja ne, joita tapaan.

*

Raamatunkäännöskomitea.

Olen viime päivinä istunut ja kääntänyt raamattua. Komiteamme täytyi kapinan puhjetessa palata takaisin sen senaatintalon huoneen suljetulta ovelta, jossa työskentelimme. Komitea ei kuitenkaan lopettanut työtään, kaksi sen jäsentä työskenteli koko kapinan ajan. Sitten kokoonnuttiin kaikki lopputarkastukseen. Luulen, että olemme ainoa valtion komitea, joka on työskennellyt tänäkin aikana. Se on vähän niinkuin vertauskuvallista. On se meidän työmme ollut sitä vähän muutenkin. Meillä on ollut istuntohuoneemme enimmäkseen Säätytalolla kaikkina näinä uuden eduskunnan monivaiheisina vuosina. Eduskunta kokoontuu, salit ja käytävät täyttyvät, siellä touhutaan ja tupakoidaan. Sosialistit oukailivat ja osoittelivat meitä, pitivät kai meitä jonkinlaisina iänikuisen vanhan ajan huuhkaimina, jotka kyllä ajetaan ulos tornistaan, jahka vain päästään tuulettamaan. Kerran jo saivatkin meidät siirretyksi alikertaan välikerrasta, jossa meillä oli huoneemme heidän ryhmäkokoussalinsa, entisen porvarissäädyn istuntohuoneen viereisessä sivuhuoneessa. Oltiin liian lähellä, olisi voitu kuulla, mitä oven takana toverit puhuivat. Sivistysvaliokunta toisen oven takana ei meitä vieronut. Sosialistit ottivat meidän huoneemme puoluekansliakseen. Mutta kun valtiopäivät olivat lopussa, kömmimme takaisin. Oli taas hiljaista ja työrauhaista, ei kukaan tullut kurkistelemaan papereihimme. Valtiopäivät monta kertaa hajaantuivat tai hajoitettiin, me vain pysyimme. Joku teki vitsin: "Idén är evig, skuggorna vika".

Mutta lopulta tuli lähtö koko Säätytalolta, ei auttanut. Tilanpuute muka. Valiokunnat tarvitsivat tilaa, valiokunnat, jotka eivät saaneet mitään aikaan. Meidät työnnettiin senaatin ahtaaseen kirjastoon, sieltä sitten kahteen kamariin, joissa oli välkeä olla ja jonne saimme saijut kirkollisasiain toimituskunnasta. Punakapinalliset ottivat tammikuussa senkin haltuunsa. Nyt on työskennelty komitean jäsenen professori Arthur Hjeltin luona. Vilpoisaa, leppoisata työtä niinkuin Lutherilla Waitburgissa. Ei ole tarvittu pirua vielä mustepulloilla heittää. Nähtävästi on hänellä ollut tärkeämpää toimittamista, kiljuvana kulkiessaan. Mutta kovin meitä punakaartilaisvahdit Merilinnan kulmassa kerran epäillen katselivat. Oli kulmain alla ilme, kuin olisivat aikoneet viedä jonnekin sanan. Vaan ei ole äijää vielä näkynyt. Mutta jotain harmia se varmaankin on tehnyt. Ei pidä hihkaista, ennenkuin on päässyt ojan yli. Ei tiedä vielä, missä siivossa lienee meidän siisti huoneemme senaatintalossa, arkistomme ja kirjat, jotka sinne jäivät.

*

Lentokone levitteli tänään näin kuuluvaa julistusta, jota miliisin estelyistä ja ahdisteluista huolimatta on saatu käsiin joitakuita kappaleita:

'Saksalaiset joukot ovat astuneet Suomen mantereelle vapauttaakseen tämän maan ja saattaakseen jälleen voimaan järjestyksen. Laiton, punainen valta on pian luhistuva. Punaiset joukot ovat Karjan asemalla ja kaikkialla, missä ovat yhtyneet taisteluun, lyödyt perinpohjin. -- Ne, jotka laskevat aseensa ilman vastarintaa ja antautuvat, saavat pitää henkensä. Mutta se, joka kostonhimossaan punaisen puolueen tappion johdosta uskaltaa nostaa kätensä lainkuuliaisten kansalaisten henkeä vastaan tai tehdä pahaa saksalaisille joukoille, saa tuntea sotalakien koko ankaruuden.

Saksalaisten joukkojen ylipäällikkö.'

*

Punaisten esikunta on paennut.

Omat olivat koettaneet sitä estää asemalla, mutta käsipommeja heittämällä olivat päässeet. Riihimäellä oli heidät vangittu ja tuotu takaisin. Näin on kertonut eräs punaisten johtomiehen vaimo Keravalta.

*

Aika olikin jo lähteä.

Saksalaiset olivat jo eilen olleet Albergassa ja Kilossa. Vapauttajain kanssa on jo oltu puhelinyhteydessäkin. Saksalainen upseeri on sieltä jostain soittanut tänne eräälle professorille ja kysynyt, saako hän olla yötä hänen huvilassaan. "Kernaasti, tervetuloa! Olisin mielelläni tarjonnut ruokaakin ja lasin reininviiniä, jolleivät punaiset olisi vieneet kaikkea mennessään. Saanko luvan kysyä, milloin tulette Helsinkiin?" -- "Huomenna tai ylihuomenna".

Nyt kuuluukin jo kanuunain ammuntaa. Vaikka ilmeinen tosiasia siis on, että saksalaiset todella ovat jo näin lähellä, eivät työläispiirit eivätkä luultavasti monet porvarillisetkaan sitä vielä tiedä eivätkä tahdo uskoa. Pistäysin tänään eräässä liikkeessä, jonka hoitaja on sosialisti, vaikkei olekaan punainen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että saksalaiset ovat näin lähellä. Puhe saksalaisista on provokatsiota. Tiedustelin Töölöön raitiovaunun konduktööriltä, näkyikö sielläpäin saksalaisia. Hän sanoi, ettei näkynyt eikä tulekaan näkymään. Jos sieltä joitain on tulossa, ovat ne saksalaisiin univormuihin puettuja suomalaisia. Toisaalla kuulin, että puhe saksalaisten tulosta oli hälytystä, jolla porvarilliset saivat punaiset lähtemään kaupungista. Tätä käsitystä, jonka kohtaa kaikkialla, ilmeisesti levitetään siinä tarkoituksessa, että täällä vielä aseissa olevat punakaartilaiset saataisiin estetyksi laskemasta aseitansa. On nähtävästi aikomus ryhtyä viimeiseen vimmaiseen taisteluun sekä kaupungin ulkopuolella että sen sisässä. Helsinki on kaikesta päättäen valloitettava.

*

Kuuluu ammuntaa.

Nyt -- klo on vähän yli 2:11 -- kuuluu lännestä päin etäistä, kumeaa kanuunan ammuntaa.

*

Nyt -- klo 6 -- on se jo paljon lähempänä, mahdollisesti Pitäjänmäellä. Ammunta on niin järeää ja täsmällistä, että sen täytyy olla harjaantuneen tykkiväen tulta. Mutta yhä uskotaan, että vain punaisten tykistö Albergassa tai jossain siellä torjuu tulellaan jotain pientä joukkoa, jossa ei ole ainoatakaan saksalaista.

*

Pimeän tultua lakkasi ammunta.

*

Sota, oikea sota, on siis tullut minunkin kuuluvilleni. On sekin elämys olemassa. En saa sen tekemästä vaikutuksesta mitään irti. Lienee tällaisten voimakasten sensatsioiden laita sama kuin ruumiin läpi menneen kuulan, joka tuntuu vasta jonkun ajan kuluttua.

*

Salaperäinen alus.

Olin erään tuttavan luona Kauppatorin varrella. Hän kertoi jonkun salaperäisen aluksen tulleen viime yönä klo 12 satamaan Keisarinnan kiven kohdalle ja valaisseen sieltä Ruotsin konsulaatin ikkunoita. Hetken päästä tuli auto ja ajoi laivalle. Aamulla oli laiva kadonnut. Pimeässä ei voinut erottaa, millainen alus se oli, mutta kun siinä oli valonheittäjä, oli se mahdollisesti joku saksalainen tiedustelija.

*

Merkkitulia merellä.

Nyt yöllä välkkää merellä omituisia valoja, ikäänkuin sähkötettäisiin merkkitulilla. Ne kimmeltävät kuin tähdet pakkasessa pyryn edellä. Ne näkyvät Tallinnasta päin jotenkin Äransgrundin yli. Mahdollisesti siellä on saksalainen laivasto tulossa. Olisiko tuo salaperäinen viimeöinen alus ollut siihen kuuluvia?

*

Hymni Punakaartille.

Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" hymni Punakaartille. Se on hymni sen haudalla ja sen ylösnousemiseksi.

"Punakaarti -- se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo työväen luokka tulevaisuudessa rientää joka kerta, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväen luokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."

Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee. Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö, mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."

Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa -- "miehen kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä _parempien aikojen varalle_. Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia, sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."