Part 12

Jos tähän saakka olisi ollut jotain turvaa mielivaltaista, päähänpistoista punaterroria vastaan, ei sitäkään nyt enää ole olemassa. Tässä julistuksessa ei ole aikaa eikä paikkaa niinkuin yllä.

*

Runoilija J. Siljo on kuollut haavoistaan -- se kaunisilmeinen poika, ujo tulisielu.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.

"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.

Isäntä Kansanvaltuuskunta lähti jo talostaan, mutta sen uskollinen rakki "Tiedonantaja" jäi vielä pariksi päivää -- ehtiihän nopsajalka, pystykorva jälempääkin. Sen päätoimittaja lienee ollut Eetu Salin, puolueensa mefisto. Haukuttuaan täällä haukuttavansa -- ja hyvin se sen tehtävänsä suoritti -- se tänään aamulla otti jalat alleen luultavasti yhtyäkseen omaansa Viipurissa. Lehtipoika ilmoitti, että tämä on viimeinen numero. Itse lehti sanoo: "Tiedonantaja ei ilmesty huomenna, tiistaina."

Milloin ilmestyvät "Helsingin Sanomat?" Joko viikon päästä? Missä kunnossa lienevät painokoneet? Onko kaikki paperi kulutettu? Erkko istuu vankina Katajanokalla ja Ivalo Fenniassa, sairaana.

*

Valppaan viimeinen tahto.

"Tiedonantaja" lähti, "Työmies" jäi -- kuinka kauaksi? Ei se ainakaan tänään vielä ole millänsäkään. Se on ehompi entistään. Siinä esiintyy itse Valpas, joka koko kapinan ajan on ollut piilossa. Mies, jonka henki toimii jokaisen punakaartilaisen ruumiissa, jonka omallatunnolla on tuhansien veri, sekä punaisten että valkoisten, se mies tulee nyt näiden ruumiiden yli tarjoomaan rauhaa ei n:nnellä hetkellä, vaan sanokaamme viittä minuuttia vaille 12. Luulisi, että hän alistuu ja taistelun menetettyä pyytää armoa ja rauhaa joillain siedettävillä ehdoilla lieventääkseen joskaan ei omaansa, niin edes onnettomuuteen saattamiensa kohtaloa. Mutta sitä hän ei tee. Hän lähtee siitä, että molemmat taistelijat yhä ovat tasaväkiset, ja että sovitaan pois vanhat vihat ja jäädään ennalleen.

Ensin on tehtävä aselepo sinä ja sinä huhtikuun päivänä sillä tavalla kuin Punaisen ja Valkoisen Kaartin esikunnat lähemmin sopivat. Kun se on tehty kokoontuu eduskunta. Eduskunta _hyväksyy_ Suomen tasavallalle Valppaan laatiman valtiosäännön, jonka mukaan kaikki lainsäädäntö- ja voimaansaattava valta kuuluu eduskunnalle. Eduskunta valitsee hallituksen ja korkeimpien oikeuksien jäsenet enintään viideksi vuodeksi kerrallaan. Hallituksen puheenjohtaja on samalla tasavallan esimies, mutta tällä presidentillä ei ole mitään erityistä lainsäädäntöoikeutta, eikä mitään muutakaan itsenäistä toimivaltaa.

Jollei eduskunta tälle pohjalle rakennettua valtiomuotoa hyväksyisi, pannaan toimeen kansanäänestys kahdesta valtiosääntöehdotuksesta, joista toisen "tulee olla" sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän hyväksymä.

Ennen hajaantumistaan on eduskunnan hyväksyttävä laki vuokra-alueiden muuttamisesta itsenäisiksi tiloiksi, jonka mukaan vuokraajat saavat alueensa omakseen melkein ilman korvausta. Missä korvaus tulee kysymykseen, suorittaa sen valtio.

Sodan takia elintarpeensa menettäneille on niitä toimitettava valtion kustannuksella.

Armahdus kaikille muille paitsi sodan aikana yksityisiä rikoksia tehneille. Jos yksityiset rupeaisivat vieromaan vallankumoukseen osaaottaneita, niin etteivät nämä kunniallisella työllä saisi elatustaan Suomessa, on heille valtion puolesta turvattava elämisen tai maasta poistumisen mahdollisuus.

Siis punakaartille ei ainoastaan amnestiaa, vaan myöskin eläke siksi, kunnes saavat kunniallista työtä -- tai matkarahat Amerikkaan.

Vakinaista sotaväkeä ei Suomen tasavalta aseta. Ainoastaan rajojensa vartioimista varten saa se asettaa 3000-miehisen vartioväen, jonka käyttämisohjeet eduskunta laatii 2/3 enemmistöllä. Jos siis sosialistit eivät tahdo asettaa tätä vartioväkeä esim. Venäjän rajalle, saa ryssä tulla vapaasti maahan, milloin sosialistit katsovat sen sopivaksi.

Se on kaikki tämä sitä paksuinta, sitä raainta pilaa, mitä Valpas koskaan on laskenut. Tosissaan hän kuitenkin on olevinaan. Hän on esittänyt sen jo joku aika sitten joillekuille porvarillisille, jotka eivät ole olleet siitä tietääkseenkään, mikä "Työmiehen" mukaan on todistuksena siitä, että "porvaristo ei halua sovintoa."

Niin kauan kuin eduskunta näistä juttuaisi tai niistä toimitettaisiin kansanäänestys, seisoisivat valkoiset ja punaiset vastakkain kuukausmääriä asemillaan ja luultavasti olisi myöskin saksalaisten jäätävä odottamaan tätä äänestystä. Entä kevätkylvöt?

Tätä sopimusta käytäntöön panemaan ehdottaa Valpas toistaiseksi asetettavaksi Väliaikainen Valtuuskunta-nimisen valtioelimen, jossa tulisi olemaan kaksi tusinaa jäsentä, kaha kumpiakin, 12 sosialistisen eduskuntaryhmän ja 12 porvarillisten valitsemaa, siis yhtä monta punaista kuin valkoistakin. Nämä eivät saa tehdä päätöksiään sen mukaan kuin satutaan olemaan saapuvilla tai voidaan tulla. Jos jonkun punaisen täytyy poistua, täytyy jonkun valkoisenkin poistua. Valtuuskunnalla on kaksi puheenjohtajaa, yksi sen molemmista ryhmistä. Kaksi kahta vastaan, eikä edes puheenjohtajan ääni voi ratkaista, vaan ehkä syrjään pantu lippu, arpa, milloin jumalan arpa, milloin pirun.

Sen pituinen se kompromissi-ehdotus. Se on kyllä paljoa pitempi, mutta jo tämä selostuksenikin riittäköön näytteeksi Valppaan viimeisestä tahdosta.

*

Kaikki on menetetty.

Nyt Rantamalakin myöntää "Työmiehen" pääkirjoituksessa "Suomalainen murhenäytelmä", että kaikki on menetetty. "On mahdoton enää kenenkään kieltää sitä tosiasiaa, että Suomen kansan ylle on heittäytynyt verinen murhenäytelmä ja nyt seisomme siellä, missä saamme aavistuksen sen murhenäytelmän peloittavasta syvyydestä."

*

Saksalaiset marssivat

Karjalta Hyvinkäätä kohti. Ovat jo Lohjalla. Toinen osasto marssii Helsinkiä kohti ja on jo Kööklahdessa.

Laivasto voi olla täällä minä päivänä hyvänsä.

*

Punaisten rintama Toijalassa on murtumaisillaan!

*

_Pois!_

Hangossa käyneet venäläiset neuvottelijat ovat palatessaan tuoneet tiedon, että venäläisten laivojen on oltava täältä poissa t.k. 12 p:nä. Jos jäät estävät niiden lähdön tai ne eivät muuten kynnelle kykene, saa laivastoon jäädä ainoastaan 8 miestä laivaa kohti.

*

Smilga sähköttää.

On kaapattu näin kuuluva sähkösanoma, jonka Smilga täältä on lähettänyt Scheimannille Moskovaan: "Saksalaiset rientävät pikajunan vauhdilla suurin voimin Hyvinkäätä ja Helsinkiä kohden. Tilanne toivoton. Toivon kuitenkin ehtiväni tyhjentää Helsingin."

Ja sitten tipahtaa kirjelaatikkoon silkkipaperi, josta luen lopullisen toteutuksen kahden kuukauden kaikille toiveille:

*

'Suomen vapaalle kansalle.

Te huudatte meitä hädässänne. Me tulemme ystävinä auttamaan teitä hädässänne murhaajalaumoja vastaan, jotka hävittävät järjestyksen, lain ja vapauden teidän maassanne. Meitä käskee siihen ihmisrakkauden ääni. Emme tule valloittajina emmekä tahdo omistaa itsellemme palaakaan kalliin isänmaanne alueesta, emme myöskään aio sekaantua sisäisiin puoluetaisteluihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin kansanne vapauttamiseksi!

Saksalaisten Suomen joukkojen ylipäällikkö von der Goltz.

Huhtikuussa 1918.'

Siinä on nyt venäläisille nimi ja allekirjoitus, jota he kaipasivat. Tervehdys on kirjoitettu ruotsiksi. Suomensin sen siitä. Käteni vapisi ensin, vakaantui sitten riemuisaan kulkuun. Enkä välitä huolehtia huomisesta. Tuli mikä tuli, kunhan kerran tuli _tästä_ loppu. En tahdo nyt uskoa mitään entisistä pahoista aavistuksista. Ei tule verta vuotamaan enemmän, kuin on kaikkein välttämättömintä. Punaiset toivottavasti antautuvat ensimäisen laukauksen jälkeen. Järjestyksen palauttaja saapuu tyynesti kuin Berliinin tottunut poliisi, saartaa, sanoo: "kädet ylös!" Kädet nousevat ylös. Metelöitsijät viedään poliisiasemalle, siellä pidetään lyhyt tutkinto, nimet merkitään, saatte mennä, saapukaa silloin ja silloin oikeuteen vastaamaan omien viranomaistenne edessä. Käännös ympäri, mars!

Ja sitten saksalainen varmuuden vuoksi patrulloi muutaman ajan. Mannerheim saapuu, eduskunta kokoontuu, paraateja, juhlia, kukkia, veljeytymistä -- hyvästi! Kiitos! Kyllä me nyt jo hoidamme itse itsemme.

Kevät tulee, muuttolinnut saapuu. Sitten kokoon kampsuni ja olen parin viikon päästä Viitasaarella ongella. Ja kaikki oli vain pahaa unta. Oliko?

Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.

Laivasto riisuttava aseista.

"Utro Pravdyn" tietojen mukaan on Saksan hallitus Suomen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti vaatinut heti ryhdyttäväksi Itämerellä olevaa Venäjän laivastoa aseista riisumaan. Tämän aseista riisumisen tulee olla suoritettu 12 p:nä huhtikuuta klo 12.

Venäjän meriasiain komissario on antanut sähkösanoman sisällöstä tiedon kansankomissarioiden neuvostolle Moskovaan ja vastaussähkösanomassa kansankomissarioiden neuvosto käskee merivoimien päällikön heti täyttää kaikki Saksan sähkösanomassa esitetyt vaatimukset. Tämän kansankomissarioiden neuvoston määräyksen nojalla meriasiain komissariaatti lähetti Itämeren laivaston päällikölle Shtshatnille sähkösanomalla määräyksen aivan viipymättä ryhtyä täyttämään Saksan vaatimuksia ja kiirehtiä siinä niin, että laivaston aseista riisuminen on lopetettu 11 p:nä huhtikuuta. Laivoista riisutut tavarat on lähetettävä Kronstadtiin.

*

Itä lähtee -- Länsi tulee!

Onhan täällä vuosien ja varsinkin näiden sotavuosien kuluessa saanut nähdä jos jonkinlaista ryssän touhua, muun muassa, kuinka ne ovat täällä laajentaneet valtakuntansa aluetta rakentamalla rötöksiään kaikkialle, minne vain ovat voineet ja tarvinneet. Missä ryssä kulkee, tuo hän mukanaan kauhean ruman kasarmin, lautaparakin, hevostallin, kaikki tilapäistä, kotamaista, jonka ympärille hän kasvattaa tunkion, niin että tuskin pääsee itse ovesta ulos. Nuo laitoksensa se lätkäyttää mihin vain, välittäen yhtä vähän rakennusjärjestyksistä kuin terveydenhoitosäännöksistä. Ennen sotavuosia se pysyi enimmäkseen Töölöön takalistoilla kasakkakasarmeissaan, tunkien kuitenkin jo silloinkin Kampin alueelle Turun kasarmia myöten. Jo ennen sotaa se myös anasti Suomen sotaväen siistit kasarmit, ja mikä siivo siellä sisällä oli ja on, sen voi aavistaa siitä, millaisessa kunnossa valtakunnan katuosa on ollut esim. Kaartinkasarmin ympärillä. Mihin he sijoittautuivatkin, mukana seurasi aina takapihakulttuuri. Kaikki rapistui ja rähjäytyi. Emmehän ole hollantilaisen siistejä, emmekä preussiläispedantteja mekään, eivät suomalais-ugrilaisetkaan nurkkain ympärykset ole juuri vesiklosetteja, mutta mikä ero, mikä ero sentään! Sotavuosina ilmaantui lautakojuja kaikkine niitä seuraavineen keskikaupungillekin. Missä vain oli varattu joku alue valtakunnallisiin tarkoituksiin, siellä se oli sen näköistä. Ja näiden yhteyttä ylläpitivät ne varastopaikkojen, tallien ja kasarmien välillä liikkuvat rämisevät tarantassijonot, ne laiskasti hiihdättelevät risavaatteiset sotamieskulkueet, jotka hyvin muistamme -- ja muistakaamme aina. Se kaikki olisi ollut nyt lähtönsä edellä valo- ja kinokuvin ikuistettava ainaiseksi mementtomooriksi, jotta sen voisimme elvyttää eteemme joka kerta, kun alkaa ilmetä oireita kansallistunteen heikkenemiseen, veljeytymiseen ja yksiin ryysyihin rupeamiseen. Itsetutkistelumme tässä suhteessa on meille kansallinen elinehto. Meidän ei pitäisi itsemme vuoksi pestä pois kaikkea saastaa. Jonnekin olisi varattava paikka jonkinlaiselle ryssänajan muistojen ulkomuseolle ja siihen oma osastonsa punaryssä-ajan vastaaville reliikeille.

Eikä tämä lokaviemäriys, oikeammin lokatuomarius, kiertänyt meitä syleilyynsä ainoastaan maan puolelta Töölööstä ja Pasilasta päin. Se kiersi tukehduttamaan meitä merenkin puolelta. Mikä siivo Hietalahdessa, Eteläsatamassa ja sen laitureilla, pitkin Katajanokan niemen rantaa, aina Pitkälle sillalle ja Sornäsiin saakka, missä Venäjän laivasto vuosikausia makasi kuin sikalauma siivoamattomassa lätissä. Millaista se huusholli oli, siitä vain yksi esimerkki: kerran Kulosaaren rantoja kävellessäni huomasin jotain ruskeaa kelluvan vedenrajassa tahmeana nauhana; se oli Kruunuvuoren selällä makaavista laivoista mereen heitettyä -- leipää. Laitureihin kerättiin ympäri Suomen rantoja kaikki meidän siisteimmät ja hienoimmat kauppa- ja matkustajalaivamme, tahrittiin harmaiksi, ruskeiksi, talvea varten kerran ainakin muka valkeiksikin, jotteivät nämä jänikset vain näkyisi Saksan maalle. Turha varovaisuus, sillä mitä silmä ei olisi ilmaissut otuksen olinpaikaksi, sen olisi ilmaissut metsästäjän nenä. En luule, että olisi tarvittu asettaa optillisia koneita ilmalaivoihin Venäjän laivaston piilopaikan löytämiseksi.

Käyskentelin tänään pienellä tarkastusmatkalla Eteläsatamassa. Näytti kuin kaikki lika ja loka lähtönsä edellä vielä kerran olisi ulostautunut pinnalle ikäänkuin mukaan pyrkiäkseen tai ainakin hyvästiä heittääkseen, sillä kai sikiö nyt aavistelee loppuaan. Laiturit olivat limaiset mustasta sulavasta jäätiköstä. Viime talven lika liittyy kesäiseen, jota ei ole huuhdottu pois vuosimääriin, muuta kuin minkä sade on sitä tehnyt. Jää satamassa on jo viimeisillään, yhtenä ainoana mustana sohjuna, pinta täynnä törkyä ja jätteitä, joilla varislaumat herkuttelevat keväisen tyytyväisesti raakkuen. Lienee siellä ruumiitakin, en ihmettelisi, jos näkisin kangistuneen käden, sormussormet pois hakattuina, pistävän esiin jäätikön välistä.

Äsken olivat laivat laitureissa vierivieressään kiinni, limikkäin, sentään vielä jonkunlaisessa järjestyksessä. Muutama päivä sitten olivat siinä vielä entiset keisarilliset aluksetkin, nuo katinkultaansa kiiltävät vanhat kaunottaret, kannella laudoista kyhättyjä vahtikojuja ja katoksia. Oli siellä myös aseistettuja laivoja, niitä lienevät olleet pienempiä miina- ja torpeedoaluksia outoine härrykkämäisine kipinälennätinlaitteineen. Liput olivat olleet aikoinaan puhtaan punaisia, mutta pitkään aikaan ei niissä ole ollut punaisuutta eikä puhtautta, vaan jotain merirosvolaivueen maksankarvallista, kuin hyytynyttä verta. _Se_ väri on nyt venäläis-suomalaisen vallankumouksen lipun väri. Laivat seisovat sikin sokin, pitkin ja poikin, miten ovat sattuneet siihen jäämään toisten lähtiessä. Kaikki paremmat ja vähänkin omin voimin kynnelle kyenneet ovat tänään aamusta alkaen pyrkineet merelle ja kääntyneet itään ja sinne kadonneet. Vielä on joitain, jotka nähtävästi aiotaan pelastaa. Ne lastataan täyteen kaikkea, mitä maista saadaan, rikkinäisiä sairaita autojakin, joita vähän terveemmät hinaavat poisvietäviksi, pakolla otettuja. Tällaista on Smilgan "evakuointi". Aseet jätetään, romu viedään, koska sillä kai vielä Pietarissa on jotain rahanarvoa. Olen nähnyt kuletettavan fikuksiakin. Paljon on laivoista jo myöty, mitä on irtisaatu, kaikki irtonaiset metalli-osat, kompassit y.m. messingit. Toista tuodaan laivoihin, toista viedään niistä maihin. Näin tänään lastattavan eräästä laivasta tavara-autoon niitä telineitä, joihin laivoissa on ollut kiinnitettynä kojeet merkinantoa varten kannelta koneeseen.

Laitureilla käy narinkkakauppa. Sotamiehet myövät paitoja, puseroita, kenkää, jopa kiväärejäkin, eikä siinä kysytä, onko ostaja punainen vai valkoinen. Ostajiako lie ollut odottamassa näkemäni risukasa näitä kiväärejä, sikin sokin heitettyjä, kasan päällä rykelmä matrasseja, vilttejä, sinellejä. Rahat jaetaan tasan matruusien kesken. Se on täydellistä konkurssireliasatsiota, Venäjän tsaarivallan pesän viimeisten rippeiden rahaksi muuttoa sen suurliikkeen suomenmaalaisessa haaraosastossa.

On tulinen kiire ja touhu. Ne, jotka täällä eivät ole koko sodan aikana muuta tehneet kuin vetelehtineet, politikoineet, maleksineet kaduilla ja esplanaadeissa, tuttuilleet ja tyttöilleet, on yhtäkkiä vallannut tarmokas toiminta, sillä saksalainen on sanonut tulevansa perjantaina klo 12. Silloin on oltava tiessään. On lähdettävä, ei auta pashaalustaminen. Pois, pois! Hevosia valjastetaan, luokka päälle, rinnustin kiinni, vaikka valjaat merellä laukeaisivatkin. Olen nähnyt tänään ikkunastani, kuinka joku laiva pysähtyy eikä pääse omin voimin, mutta toiset auttavat, antavat köyden ja niin päästään taas jatkamaan joku virstaväli. Ei ole tullut varatuksi hiiliä ajoissa, vaikka niitä on kukkulamääriä rannoilla. Nyt hakataan niitä irti hiki hatussa, kärrätään vaunuun. Mutta ei ole vetureja eikä hevosia. Hevoset on myöty, veturit ovat punakaartin hallussa. Miehet itse saavat sysätä vaunuja satamaan. Vaunu pysähtyy vastamäessä, sitä nytkytetään kankien avulla tuuma tuumalta. Kai se on pienoiskuva siitä, miltä yleensä tätä nykyä näyttää Venäjällä ja miltä täällä _kaikkialla_ olisi tullut näyttämään.

Heitä ajetaan pois, he pakenevat, heidän liikkeissään on ilme melkein nöyrä ja kiltti. Oli se herra herrallekin. Mikä romahdus! Onko se todellakin totta? Olenko todella saanut elää niin kauan, että sain nähdä tämän, omin silmin edes yhden kohtauksen siitä, kuinka suuri-Venäjä kukistuu. Se on nemesistä, jonka edessä ei voi ilkkua, vaikka tekisikin mieli. Kai täällä on maatansa rakastavia venäläisiä tuota katsomassa, jostain Kaivopuiston ikkunasta. Mikä lie heidän mielialansa?

Ei kestäne kauan, ennenkuin ne kaikki ovat poissa. Ylihuomenna tuskin on ainoatakaan venäläistä laivaa, joka ei olisi lähtenyt, _jos_ suinkin on päässyt. Saksa tulee, näkee, mutta ei tarvitse voittaa. On jo voittanut. Se saa laskea hienot moottorinsa puhdistettuun laituriin. Itä lähtee, Länsi tulee. Tulisipa nyt pian rankkasade huuhtomaan laiturit, myrsky siivoamaan sataman likaisista jäistä ja panemaan sen loiskimaan uutta aikaa.

Kevät on nopea regissööri. Se saa pian kyllä kulissinsa pystyyn. Ehkä se nytkin yhdessä yössä saa näyttämönsä valmiiksi premiääriinsä. Vuosisatainen draama voi päättyä ja uusi vuosisatainen alkaa meidän nukkuessamme. Draama Idästä ja Lännestä, Aasiasta ja Euroopasta, niiden lakkaamattomasta taistelusta, Ahrimanista ja Ormuzdista. Jota draamaa ei missään ole esitetty niin havainnollisesti kuin nyt täällä Suomessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti, sekä meistä, että meissä itsessämme. Niin selvä ja samalla niin sekava. Ryssät tuolla merellä huppuroimassa omaan maahansa, huutaen ja meluten ja mölisten, jääsohjun seassa, johon saattavat upota vuotavissa veneissään. Saksat tyyninä, täsmällisinä liukumassa hienoissa siisteissä risteilijöissään liput liehuen vapautta, luvaten järjestystä ja lainalaisuutta. Siinä on selvät aatteet vastakkain siinä draamassa, joka nyt kehittyy. Niin selvää ja kuitenkin niin sotkuista. Sillä kuka täältä nyt oikeastaan lähtee ja kuka tänne tulee? Mikä on tätä nykyä itä ja mikä länsi? Venäjän vallankumous se on nyt sen näköistä, kuin mitä se tuossa on, mutta mitä se _oikeastaan_ on? Suuresti katsoen se on kansan voitto sortajistaan, vapautuneen demokratian voitto sitä tyrannisoineesta imperialismista. Ja nyt kuitenkin imperialismi auttaa meidät demokratian sorrosta, meidät, jotka olemme ja tahdomme olla demokraatteja. Siis ovat vastakkain demokraattinen imperialismi ja imperialistinen demokratia, itäisin länsi, ja läntisin itä -- on kuin kuulisin jonkun Shakespeare-draaman filosofoivan narrittelijan ja narrittelevan filosoofin pitävän yksinpuheluaan korvani juuressa. Mikä historiallisen aatedraaman aihe, mikä aarreaitta realistiselle romaaninkirjoittajalle Zolan _La débacle_-tyyliin. Mitkä kontrastivaikutukset, ristiriidat, aatteelliset ja aineelliset vastakohdat, selvemmät, havainnollisemmat, taiteellisemmin valmiiksi järjestetyt _tableaux vivantsit_, elävän elämän elävätkuvat, kuin millään muulla rintamalla koko tässä maailmansodassa.

Vaan olipahan se niin sekavaa kuin onkin, se nyt on ainakin selvää, että maailmaa sen kaaoksesta uudelleen luova historian hengetär tällä hetkellä liitelee Suomenlahden autioiden ja tyhjien vetten päällä, koskettaakseen meitäkin taikasiipensä ainakin yhden höyhenensä kärjellä.

*

Uusia rintamia.

Työmies mainitsee rintamia, joista ei tähän asti vielä ole kuultu. On olemassa Kotkan--Kouvolan ja Loviisan--Lahden rintama. Kai siellä siis taistellaankin ja kukas muu olisi sen saanut käyntiin kuin saksalainen. Ne tulevat nähtävästi vähän itsekustakin paikasta.

*

Kun paino kerran poistetaan.

Tuntuu omituiselta, melkein oudolta, että tästä alkaa tulla loppu. Tähän rupesi jo vähitellen tottumaan, niinkuin epämukavaan asentoonkin tottuu. Täytyy suoristua hiljalleen, ettei selkä katkeaisi.

Tottua, niin, kun _täytyi_. Mutta helppoa se ei ole ollut. Kidutus on ollut enemmän sielullista kuin ruumiillista. Onhan täällä miten kuten aineellisesti eletty eikä tietääkseni kukaan ole kuollut nälkään. Mistä lienee saatukaan ruokaa, on sitä sentään ollut. Meillä on eletty silakasta ja potatista. Runsas silakan saanti se pelasti Helsingin nälkäkuolemasta. Vaan laihtuneet ovat kaikki, hyvin suureksi osaksi varmaan myös sielullisesta jännityksestä.

Vapaudenpuute -- tuskin on ilkeämpää tunnetta, vaikeammin kärsittävää vaivaa vapaalla miehellä, kuin kulkea väkivallan kytkytnuora jalassaan. Milloin hyvänsä voidaan pidättää ja viedä jonnekin, jossa ei ole oikeutta, ainoastaan armo, jos sille päälle sattuvat. Tai pääset lahjuksilla. Onhan sodan aikana tottunut monenmoiseen turhaan rettelöimiseen ja hankaluuteen; on täytynyt kulkea pimeässä, pitää suurten sakkojen ja poliisin kiväärinkuulain pelossa ikkunat verhottuina, varsinkin näissä merenpuolisissa taloissa, jottei ainoakaan valonsäde pääsisi ulos tunkemaan. Mutta ei silloinkaan ollut sitä, mikä nyt, että miltei mieskohtainen vihamieheni määrää olemisestani ja elämisestäni ja kuolemastani, ehkä jonkun kostonhimoisen tai kateellisen ilmiannosta. Istua kylässä kello kourassa, hypätä kesken kaiken ylös kauhuissaan, että ehkä voi myöhästyä ohi määrätyn kellonlyönnin, juosta läähättäen viimeinen tonttiväli, tulla pidätetyksi, viedyksi poliisiasemalle, suletuksi sinne moneksi yöksi ja päiväksi likaisiin koppeihin -- semmoista se on monella ollut. Se herättää kirvelevää kiukkua, vihaa, sydän tulee ladatuksi pahimmilla tunteillaan, ammoin menetetyiksi luulluilla vaistoilla -- on ajan pitkään parhaalla tahdollaankin mahdoton välttyä demoralisoitumasta, kun sitä kestää viikko viikolta kuukausmääriä. Ei enää välitä, vaikka verta vuotaisi, vaikka jostain valkoisesta väijytyksestä pamahtaisi ja punainen kiväärimies kaatuisi, ehkä itsessään hyvinkin viaton ja hyväntahtoinen työmies, joka on pakotettu pitämään asetta. On suorastaan ihme, että sittenkään ei ainakaan minun tietääkseni ole sattunut ainoaakaan sellaista tapausta. Helsinkiläisellä vastavallankumouksellisella on rautaiset hermot, hirvittävä levollisuus toistaiseksi. Mutta kun veret kerran kuohahtavat, niin kai kuohahtavat yhtäkkiä ja yhtaikaa kaikkien näiden kuukausien paineesta.

Kerrotaan eräästä sairaalaan tuodusta nuoresta punakaartilaisesta, joka kuolemaisillaan ollessaan oli pyytänyt rukoilemaan puolestaan. Kysyttiin kummastellen kuinka hän semmoista pyytää. Hän voihki ja valitti tehneensä niin kauheita, niin kauheita tekoja...

Outo otus.

Eräs haavoittunut punakaartilainen on kertonut Karjan tienoilta seuraavan jutun. Heitä marssii kolmekymmentä miestä maantiellä, kun huomaavat edessään oudon otuksen. Sillä on päässä kypärä, jollaista täällä ei ole ennen nähty. Pukukin on sotilaan, mutta asetta sillä ei näytä olevan muuta kuin kainalossa kävelykeppi, vähän niinkuin ratsumiehen ruoska. Suupielessä on erikoisen pitkä sikari, vatsan päällä riippuu remmissä niinkuin valokuvauskone. Se kävelee, seisoskelee, töllistelee maantiellä. Ei ole niinä miehinäänkään, vaikka näkee meitin tulevan. Me päätellään, että kyll' maar se sittenkin on lahtari, mutta hullu lahtari mahtaa olla, kun ei väistä miehiä. Elukka pitää ottaa elävänä. Muodostetaan ketju ja ruvetaan kiertämään. Silloin se sormii kojettaan ja panee sen rätisemään ja ruiskauttaa, ja meittiä kaatuu 28, ennenkuin ehritään itte laukaista. -- Outo olento oli saksalainen tiedustelija -- mutta jutun todenperäisyyttä en takaa.

*

Porvarit pinnalla.