Part 1

E-text prepared by Juha Kiuru

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA III

Loppuviikot

Kirj.

JUHANI AHO

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.

SISÄLLYSLUETTELO:

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta. Mitä emo laulaa, sitä poika visertää. Kotitarkastus sekin. Taas "kyyhkynen". Latinaa. Kuninkaan apua. Uhataan pärttylinyöllä.

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta. Senaattori Renvallin haastattelu. Myöhäistä paheksumista. Romahdusta kaikkialla. Pois sodan jaloista. Mietteitä Saksan avusta. Levoton yö. Sotatietoja.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta. Elämäni ihanimpia näkyjä. Noormarkun murhat. Tohtori. O. Rosenqvist murhattu. Kaikki valetta. Viljaa muka tulee. Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta. "Tarmon" lähtö y.m. huhuja. Hyljännevät poikasensa. "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta". "Kaikille kaikkialle Eurooppaan".

Torstaina 14 p:nä maaliskuuta. "Vaikka me sen itse sanomme". Vakavata tulossa. Kai valkoistenkin sota on sotaa. Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan. Kosteikko.

Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta. Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta. Suukopu ja muu kopu. Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille. Rahat pakoretkillä. Jokapäiväinen kohtaus.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. Ei tirise tippaakaan. Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta. Vallankumouksen vuosipäivä. Toisen hepo, oma ruoska. Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia. Tietoja rintaman takaa. Ukko Ursin. Epämääräisiä uutisia.

Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta. Yhä kiihtyy. Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot. Venäjä ja me ja muu maailma.

Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta. Kiittämätön talonpoika. "Tuho on ovella". Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Torstaina 21 p:nä maaliskuuta. Suomi voisi olla suurvalta. Ensimmäinen rauhanääni.

Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta. Uudet luudat. Kootaan matkarahoja. Millä kylvetään? Laulaen päin. "He ja me". Kevät saapuu -- eikä saavu.

Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta. Ennenkuin suo sulaa. Nouseva kosto.

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta. Palmut ja punaiset paperiruusut. Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta. Tämä on myös uskonsota. Eräiden sosialistien selostus. Ei bolshevikkeja. Tietoja Tampereelta.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta. Pyhä Ilion ei saa kaatua. Valpas tarjoo rauhanpiippua. Lakilapsonen. Eräs kokous.

Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta. Vilppulan tappio -- provokatsion tulos. Yhteiset tietotoimistot. Junat menevät vain -- pohjoiseen. Maailma ylösalaisin. Komeaa.

Torstaina 28 p:nä maaliskuuta. Sosialidemokraatinen militarismi. Tulevat kieliolot. "Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta". "Oman kuvansa mukaan". Kirjallisuutemme "punainen" loimi. Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta. Godenhjelmien kylvämä siemen.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta. Puhelimet suljettu. Hiiret. Saksalainen vaara. _Tämän_ isonvihan muistot.

Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta. Siperian vilja saapunut. "Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin". Minä vain paikkaisin.

Maanantaina 1 p:nä huhtikuuta. Jos Saksa _ei_ voittaisi.

Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta. Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen. Tokoi ja isänmaa. Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta. Sirolan viimeinen puhe. Sirola jääkäreistä. Asema vahvistuu. Heränneitten lippu ja sotahuuto. Harakiri.

Torstaina 4 p:nä huhtikuuta. Loppuhälytystä. "Rauhallista" kaikilla rintamilla. Saksalaiset jo Karjalla. Senaatintalo tyhjenee. Varokeinoja pommituksen pelossa.

Perjantaina 5 p:nä huhtikuuta. Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa. Uusi hallitus. Täysin taistelukuntoinen punakaarti. "Venäläisiä on -- valkokaartissakin". Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia. Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta. Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan. Kaikki yhteen kasaan.

Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta. Hautajaissaatto. Puuttuu nimi ja allekirjoitus.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta. "Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä. Valppaan viimeinen tahto. Kaikki on menetetty. Saksalaiset marssivat. Pois! Smilga sähköttää. "Suomen vapaalle kansalle".

Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta. Laivasto riisuttava aseista. Itä lähtee -- Länsi tulee! Uusia rintamia. Kun paino kerran poistetaan. Outo otus. Porvarit pinnalla. "Työmies" aavistelee diktatuuria. Irmari Rantamala yksin. Trotskin sähkösanoma. Saksalaiset yhä lähempänä. Kauppalaiva palaa.

Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta. Rauhan "vaatimuksia". "Kyyhkynen" sekin.

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta. Viimeinenkö päivä? Raamatunkäännöskomitea. Lentokone levitteli. Punaisten esikunta on paennut. Aika olikin jo lähteä. Kuuluu ammuntaa. Salaperäinen alus. Merkkitulia merellä. Hymni Punakaartille. Huomenna se ratkaistaan.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta. Nainen aseissa. Nyt se alkaa. Kaduilla ammutaan. Saksalainen laivasto tulee. Valkoiset. Pian kai törmäävät yhteen. Laivasto lähenee.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta. Voittajain päivä. Näen saksalaiset. Tähtitornin mäellä. Siltasaarella. Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen! Säänmuutos. Vankijono.

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta. Ihmiset pyhiinvaeltavat. Vanha raamattuni. Historiamaalarin aihe. Saksalaista meriväkeä. "Schneller!" Viimeinen "Työmies".

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta. Säätytalolla. Turunkasarmilla. Oli ehkä onni. Kotka ja leijona. "Freiheit"! -- ja "Freiheit". Ruumissaarna. "Der rote Unverstand". Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta. Kaatuneiden haudat. Vankien kuulustelussa. Venäläiset tällä hetkellä.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta. Kansantalo ja sen henki.

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta. Homo homini lupus. Helsinki tällä hetkellä. "-- Kun on niin paljon sikoja".

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta. Valo- ja varjopuolia. Sotasanomat. Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta. "Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta. Ei tunnu ilo ilolle. Saksalaiset vieraamme. Käynti "Posenilla".

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta. Suomenlinnassa.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta. Heidän jälkimaineensa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta. "Nälkä on punikki".

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.

Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.

Lapset leikkivät vimmatusti punakaartilaisia kadulla ikkunani alla. Heillä on punaiset nauhat lakissa ja punainen rieputöyhtö keppikiväärin päässä. Marssitaan, juostaan, komentosanat ovat venäläiset. Joskus on heillä potkukelkka automobiilina. Yksi vetää, toinen työntää, kolmas istuu kivääri ojona ja neljäs on pitkällään, niin ikään kivääri ojona.

*

Koti-tarkastus sekin.

Erääseen taloon tulee tuollainen tavallinen aseidenetsijäretkikunta. Talossa asuu ainoastaan naisia, pari vanhempaa tätiä. Etsijöille koetetaan selittää, kuinka nurinkurista on epäillä, että täällä voisi olla mitään aseita, mutta pyydetään samalla vain olemaan hyvät ja katsomaan. Avataan aluksi laatikot, kaapit ja kaikki. Etsijäin joukossa on huligaanimaisia nuoria miehiä, jotka esiintyvät röyhkeästi ja mahtavasti ja näyttävät olevan johtavassa asemassa, mutta on myös muuan vanhempi mies, joka koko ajan näyttää olevan nolo saamastaan luottamustehtävästä, täytyen hänen kuitenkin seurata mukana. Vihdoinkin ovat hakijat löytäneet jotakin. Avataan laatikko, jossa on kaikenlaisia rautakaluja. -- "Ahaa, täällä on -- mitäs nämä on?" -- Yksi naisista sanoo, että ne ovat entisten lasten leikkikaluja, mutta mikä mikin kalu on ja mihin pienokaiset niitä aikoinaan ovat käyttäneet, sitä hän ei enää osaa sanoa; eivät ole jättäneet selostusta koneittensa käyttämisestä. Silloin astuu tuo vanhempi mies esiin ja painaa laatikon kannen päättävästi kiinni. Ja kun toiset toverit ovat siitä poistuneet, avaa hän sen taas ja ottaa jonkun vehkeen käsiinsä ja hypistellen ja katsellen sitä sanoo liikutettuna: "Eihän sitä tiedä niiden pienten raukkain, eihän niitä niiden asioita ymmärrä muut kuin ne itse." Ja toverien jälkeen mennen: -- "Lähtekää pois, pojat, ei täällä ole mitään, taisi tulla erehdys, kaikkeen ne komentavatkin." Hänellä oli kai hänelläkin ollut lapsia, leikkikaluineen, joita hänellä ei enää ollut.

*

Taas kyyhkynen.

Näin taas tänäänkin "kyyhkysen", hyvin korkealla, jossa kaarrellen se häipyi hattarapilven taa Porkkalaan päin. Siellä on vielä jäät, laivasto ei pääse tulemaan, mistä sitten aikoneekin. Mutta aurinko sulattaa niitä, meren aalto syö reunaa, hakkaa ja murentaa ja sula avartuu avartumistaan. Yli koko Suomenlahden ulottuvana kaarena Hangosta Tallinnaan tunkee laineiden vapauttava rintama itää kohti. Paljon sovittaa Saksa tällä teollaan sitä, mitä se ehkä tässä sodassa on rikkonut. Sovittaa imperialistisen valloittajapolitiikkansa erehdyksiä sekä Elsassissa että Etelä-Jyllannissa että muualla. Se suorittaa ahdinkoon joutuneen onnettoman pelastustyötä. Se on ritarin retki vangitun neidon vapauttamiseksi lohikäärmeen kouristuksesta. Olemme kuin maanvieremän, kuin lumivyöryn, kuin hajonneen rakennuksen alle joutuneita. Elämme vielä, äänemme kuuluu heikosti pelastajan korvaan, hän tulee lapioineen, kirveineen, kuokkineen ja kaivaa meidät ulos. Elämme vielä, "kyyhkynen" hyrrää meille sanomaa, että odottaisimme vielä hetken, vielä kaksi. Se on suloista soittoa. Pelastumisen varma toivo hivelee ihanasti rintaa. Ei saa huutaa, ei hihkaista, on oltava, niinkuin ei mitään olisi. Mutta radiotietä kulkee kiitokset tuhansin sydämensykinnöin.

*

Latinaa.

Ollessani tänään tavallisella uutistenkeruu-käynnillä tuotiin tieto, että saksalaiset ovat vallanneet Turun. Siitä syntyi tietysti iloinen hälinä läsnäolevien kesken. Siellä ne siis ovat, sieltä ovat "kyyhkyset" tänne lennelleet. Mutta jos se onkin ankka? Ei, tieto on aivan varmasta lähteestä. Eräs professori on sen kertonut, hän on nähnyt sähkösanoman. Pitäisi soittaa ja kysyä. Menkää soittamaan! Latinankielen lehtori menee puhelimeen. Keskustelu käy latinaksi, jotta eivät punaiset ymmärtäisi. Jännittävä odotus. No, mitä, mitä? Hän selostaa sanasta sanaan keskustelunsa.

_Professori:_ Tota Aboa est expugnata. Albi et germani Aboam expurgaverunt.

_Lehtori:_ Unde id habes?

_Professori:_ Partim per telegramma, partim aliter.

_Lehtori:_ Vale!

_Professori:_ Sit tibi somnus felix.

P.S. Seuraavana päivänä luimme lehdistä, että Sirola vielä samana päivänä, jona germaanien ja valkoisten olisi pitänyt vallata ja puhdistaa vanha Auran kaupunki, oli puhunut siellä kaatuneiden haudalla. Missä siis saksalaiset lienevätkin, Turussa ne ainakaan eivät ole.

*

Kuninkaan apua.

Saksan ja Suomen välinen rauhansopimus on "Työmiehelle" tietenkin "gefundenes Fressen". Se on saanut siitä lähetiltään Tukholmasta tiedonannon, jonka mukaan sopimus sisältää m.m. sen, että molempien maiden alamaiset saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oman maan kansalaiset. Vaikka ilmeisesti on kysymys ainoastaan _taloudellisista_ oikeuksista ja vaikka "Työmies" itsekin arvelee mahdollisesti niin olevan, olettaa se kuitenkin, että on kysymys myöskin _valtiollisten_ oikeuksien myöntämisestä ja kirjoittaa sen johdosta suurella sirolamaisella paatoksella Suomen riippumattomuuden menettämisestä. Lehti ei ole tietävinäänkään, että siinä sopimuksessa, jonka kansankavalluskunta juuri ikään teki venäläisten kanssa, näille myönnetään täydet valtiolliset oikeudet.

Saksalais-suomalaisen sopimuksen ohella pitäisi myöskin olla olemassa joku "lisäpöytäkirja". Mitä tämä sisältää, sitä "Työmies" ei tiedä, mutta arvelee mahdolliseksi, että se ehkä sisältää "jonkin saksalaisen prinssin asettamisen Suomen kuninkaaksi." -- Olisiko lehti ehkä saanut tuntua virtauksista, joita täällä kyllä liikuskelee siihen suuntaan, että meidän olisi Saksasta muun avun lisäksi saatava kuninkaan apuakin?

*

Uhataan pärttylinyöllä.

Meitä nähtävästi tällä hetkellä, punaisen vallan lopun lähestyessä, uhkaa vakava vaara anarkististen ainesten puolelta. Viime yönä ja tänään on kuulunut kaupungilta alinomaista ampumista. Kerrotaan, että ryssät ja punaiset tappelevat keskenään aseista ja muista tavaroista, joita nuo tahtovat viedä ja nämä pidättää. Toisten arvelujen mukaan he vain "juhlivat" vallankumouksensa vuosipäivää.

On myöskin jo kauan kiertänyt huhuja, että anarkistien pääkalloklubi Katajanokalla ryhtyisi käymään täällä porvaristoa vastaan samaa sotaa kuin Venäjälläkin, tappamalla ja ryöstämällä. Näinä päivinä on tilanne siinä suhteessa nähtävästi hyvinkin täpärällä, siitäkin päättäen, mitä porua punaiset itse pitävät siitä. Heidän päällikkönsä (Haapalainen, Wesley, Nyqvist ja Talvio) heittäytyivät miltei polvilleen venäläisten toverien, matruusien ja sotilaiden, eteen, rukoillen heitä muodostamaan "rintamaa anarkismia vastaan". Suuri vaara, anarkian vaara uhkaa! Tämä vaara kasvaa kuin ohdakkeet nisupellossa. Elkää salliko rikollista toimintaa enemmän kuin mekään! On sattunut -- valitettava kyllä -- tapauksia, jolloin epäjärjestyksen tai erehdysten tähden ovat joutuneet kärsimään myös venäläiset toverit. Mutta elkää niiden tähden antako katkeroittaa mieltänne j.n.e.

Näin ruikuttavat vain ne, joilla ei ole mitään muita keinoja käytettävänään. Punakaartin johto ja Helsingin järjestyslaitos eivät siis kykene torjumaan hävityksen vaaraa ja ylläpitämään järjestystä millään muilla keinoilla kuin pyytämällä anteeksi, että heidän on täytynyt sitä tehdä. Kurjempaa kuvaa niistä kehutuista vallankumouksen suurista saavutuksista tuskin voi antaa, kuin minkä asianomaiset itse antavat.

Tämänpäiväinen "Vapaa Sana" kirjoittaa tämän johdosta:

"Puhumattakaan siitä, että koko 'työväen vallankumous' ei ole mitään muuta kuin puhdasta anarkiaa, on vielä piirejä, jotka kaikesta päättäen katsovat nyt sen hetken koittaneen, jolloin on ryhdyttävä toteuttamaan köyhälistön lopullista vapauttamista kaikista sitä rajoittavista siteistä, m.m. niistä esteistä, joita sille asettaa yksityinen omistusoikeus. Ne hätääntyneet julistukset, joita petturihallituksen molemmat jalot äänenkannattajat sisältävät 'anarkiaa' vastaan, osoittavat, että kysymyksessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan virtaus, joka on punaisille mitä huolestuttavin. Kaikesta käy ilmi sen olevan alkujaan lähtöisin sieltä, mistä punikeillemme muutenkin kaikki hyvä tulee, nimittäin venäläisten keskuudesta. Ne tuhkatiheään tapahtuvat laukaustenvaihdot Helsingin kaduilla, joita useampana iltana on kuultu, ovat ensimmäisiä todistuksia siitä 'sydämellisestä' suhteesta, joka nyttemmin vallitsee punikkien ja tavaritsien välillä. Katsoen siihen kokemukseen, mikä tällaisista roistoväen liikehtimisistä on, voi tyynesti sanoa, että ennenkuin tämä nykyinen leikki on kokonaisuudessaan ohi, punaiset petturit ovat sangen tiukasti toistensa kimpussa."

"Samaan aikaan kuin parutaan anarkiaa vastaan toisella palstalla, kiihoitetaan toisella taas mitä kauheimpiin tekoihin. Voiton siinä suhteessa vei 'Työmies', jossa kirjailija Irmari Rantamala mitä kavalimmalla tavalla, apunaan herra Aarne Orjatsalon valheet, kiihoitti Helsingin roskaväkeä panemaan säätyläisnaisten keskuudessa toimeen 'pärttylinyön' näytelmän. Mitään takeita siitä, ettei tämä kiihoitus kanna hedelmää, ei tietysti ole, mutta paatuneimmankin luulisi sentään ajattelevan, mitä tuollainen teko Suomen 'työväelle' lopuksikin maksaisi".

Lehti kehoittaa kaikkia kunnon ihmisiä iltaisin noudattamaan varovaisuutta ja sulkemaan tarkoin ovensa. Kun punaisten hirmuvalta lähenee loppuansa, voivat ne ryhtyä epätoivon tekoihin, uusilla murhilla kaunistaakseen "vallankumouksensa" historiaa. "Kun taistelun päättyminen perinpohjaiseen ja tuhoisaan kukistumiseen on enää vain lyhyemmän ajan kysymys, täytyy meidän pitää hermomme lujina ja mielemme tyyninä sitä ihanaa hetkeä odotellessa."

En ollut tullut huomanneeksi Rantamalan yllämainittua kirjoitusta. Hain sen käsiini ja siinä on todella tuohon suuntaan menevä kehoitus, tai oikeastaan varoitus semmoiseen ryhtymisestä, mutta sittenkin oikeastaan kehoitus. Kirjoituksen nimenä on "Valkeat rosvot" ja aiheena on Orjatsalon väite, että valkoiset ovat muka ampuneet punaisen ristin merkillä varustettuja naisiakin.

"Missä on porvarillisten naisten ääni silloin, kun heidän miehensä ja poikansa ampuvat heidän sisariansa? Missä on niiden naisasiaa ajavien naisten sydän nyt, kun miehet ampuvat heidän viattomia, turvattomia ja aseettomia siskojansa silloinkin, kun ne tekevät rakkauden kauniita tekoja? Heiltä olisi kuitenkin riittänyt yksi ainoa sana. Jos he olisivat taisteluun lähtevälle pojallensa kuiskanneet: ole ritari ja sankari ja elä satuta kättäsi turvattomaan sisareesi, naiseen, niin se yksi ainoa kuiskaus olisi riittänyt jalostamaan nuorukaisen mielen. Nyt täytyy uskoa, että porvarillinen nainen on kuiskannut sotaan lähtevän poikansa korvaan aivan päinvastaisen neuvon ja siksi hiipivät eteemme tuhon pimeät aavistukset ja aaveet."

"Minä nimittäin luulen tuntevani ihmissydäntä, ihmispsykologiaa ja elämää jonkun verran ja siksi minä luulen, että porvarillinen äiti ja sisko, kuiskatessaan sotaan lähtevän korvaan alhaisen sanan, tai jättämällä sanomatta sen jalostavan sanan, joka naisen suusta tulleena aina puhdistaa ja jalostaa miehen, huusi yllensä varman ja verisen tuhon. Älköön nimittäin luultako, että mitkään inhimilliset varoitukset riittävät enää sitten, jos miesten mielet valtaa raivo nähdessään viattomien, parhaitten, uhrautuvaisten sisariensa veren vuotavan kylmälle hangelle. Minä tahtoisin kyllä niille, joiden riveihin minä nyt, kuten jokainen meikäläinen, tulen kuulumaan hirsipuuhun ja sydämeni viimeiseen veripisaraan asti, huutaa: säälikää porvarillista naista! Minä olen valmis asettumaan hetken tultua sen porvarillisen naisen ovelle suojelemaan sitä viimeiseen veripisaraani asti kostolta, mutta minä myös en liioittele omia voimiani. Minä tiedän, että jos hetket tulevat, niin silloin lakkaa minun ja jokaisen muun yksityisen sanoilta voima ja hartaimmiltakin rukouksilta teho, ja _totisesti, se muistakaa, astuvat silloin lukemattomat porvarillisen yläluokan naiset yhtenä päivänä manalaan_."

"Jos siis, te porvariston naiset, kuiskasitte poikienne korvaan sen raaistuttavan sanan, jota ei barbaarinkaan äiti sotaan lähtevän poikansa korvaan kuiskaa, niin muistakaa, että sillä hetkellä istahti huoneenne harjalle tuho. Muistakaa yötä ja päivää, että te miltei kaikki olette nykyjään alttiina niiden äärimmilleen katkeroittuneiden, rosvotuiden miesten jalomieliselle armolle, joiden parhaita, jaloimpia tyttäriä ampumaan olette poikanne lähettäneet, ja jos kerran turma astuu ovillenne, _jos yllenne lyö ehkä keskellä kirkasta päivää Pärttylinyön pimeys_, niin työläistyttäriä teurastamaan lähteneiden poikienne miekat ovat liika lyhyet ulottuakseen teitä pelastamaan."

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.

Senaattori Renvallin haastattelu.

Olen kuullut paljon puhuttavan haastattelusta, jonka eräs kenraali Mannerheimin ja senaattori Renvallin puheilla Vaasassa ollut ruotsalainen sanomalehtimies julkaisee, ja kovastikin paheksuttavan sitä, mitä hra Renvall siinä haastattelussa on lausunut kapinallisten rankaisemisesta. Nyt on tuo haastattelu, tietysti mitä agitatorisimmassa tarkoituksessa, julaistu "Tiedonantajassa" -- kuinka oikein, sitähän ei tietysti voi taata. Dokumentilla on arvonsa varsinkin sikäli, miten siinä lausuttu ennakkotuomio on voinut vaikuttaa niihin, joita se kohtaa. Haastattelusta saa muuten täällä Etelä-Suomen säkkiin suljettu tietää kaikenlaista siitä, miten sillä puolella rintaman toimitaan.

*

Myöhäisenä iltahetkenä saapuu haastattelija kenraali Mannerheimin pääkortteeriin Seinäjoelle. Ylipäällikkö pitää asuntoaan sivuraiteille siirretyssä junassa, jossa muuan makuuvaunu on varattu esikunnan asuttavaksi. Vaunun eteinen on tungokseen asti täynnä puhelevia upseereja ja siviilimiehiä. Hänet viedään ovelle, joka avataan äkkiä ilmoituksella: -- "Kenraali Mannerheim!" -- ja siinä seisoo hänen vastassaan muhkea, siviilipukuinen herrasmies, etsimänsä kenraali.

-- Millä voin palvella? kysyy hän tarjotessaan paikan laskupöydän ääressä, joka on täynnä karttoja ja muistiinpanoja.

Haastattelija tekee kenraalille m.m. kysymyksen:

-- Voidaanko taistelun päätyttyä rakentaa yhdistävää siltaa taistelevien kansalaisryhmien välille?

Selvästi ja täsmällisesti vastaa kenraali:

-- Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään sillat ole mahdollisia. Anarkistit ovat itse räjäyttäneet kaikki sillat. He ovat karkoittaneet laillisen hallituksen, he ovat estäneet valtiopäiväin toiminnan, vanginneet sen miehiä. He ovat syösseet Suomen sisäiseen sotaan. Sosialidemokraatit ovat vähemmistö, joka pelolla on yrittänyt hallita enemmistöä. Tällaisen jälkeen eivät sillat enää ole mahdollisia. Ainoastaan yhdestä asiasta voidaan puhua ja se on _rangaistuksesta_.

-- Ja rangaistus? kysyy haastattelija.

-- Se on lain määräämä. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on _kuolema_. Tuota rangaistusta en minä määrää. Sen tekee laki ja sitä on noudatettava.

Tämän jälkeen viedään haastattelija senaattori Renvallin luo viereiseen vaunuun, ja hän tekee, hänelle m.m. seuraavan kysymyksen:

-- Millaisiksi tulevat olot muodostumaan sodan jälkeen tässä maassa?

-- Tällä hetkellä on vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta kuitenkin voin sanoa, että kaikki kapinaan osalliset saavat rangaistuksensa. Heidät tuomitaan maanpetoksesta. Mahdollisesti myöhemmin jollekin osalle annetaan armahdus, mutta vain sillä edellytyksellä, että heiltä riistetään kansalaisoikeudet, joten he eivät enää saa ottaa osaa maan poliittiseen elämään. Heidät muutetaan paarialuokaksi.

-- Voiko amnestia koskea myöskin johtajia?

-- Ei missään tapauksessa. Heitä rangaistaan lain kaikella ankaruudella. He eivät ole nousseet kapinaan tyrannillista hallitsijaa vastaan, vaan laillista eduskuntaa vastaan, jolla Suomessa on korkein valta. Sellaisesta rikoksesta on olemassa vain yksi rangaistus: hirttäminen. En näe mitään muuta mahdollisuutta. Heidän on hengellään hyvitettävä menettelyllään aiheuttamansa ihmishenkien hukkaaminen.

*

Olen tavannut niitä, jotka ovat täysin samalla kannalla. Mutta on toisiakin, jotka paheksuvat tätä jyrkkää kantaa. Jos tässä kapinallisten suureen joukkoon, sen enemmistöön, nähden kapinan selvittelyssä asetutaan hra Renvallin kannalle, on siinä selvittelemistä vuosikymmeniksi eikä siitä sittenkään tule selvää. Tuosta longasta luoteessa, kun se yhtyy siihen sumuseinään, mikä hautoo mieliä täällä lounaassa, syntyy harmaa synkkyys, joka tulee kauan ja raskaana ruuhottamaan Suomen taivaalla.

Mikä uhkaa porvareja pärttylinyöllä, mikä työväkeä kommunardien kohtalolla. Minua molemmat tympäisevät, etten sanoisi enempää.

*

Myöhäistä paheksumista.

Ollakseni tasapuolinen täytyy minun todeta, että punaiset lehdissään viime aikoina ovat paheksuneet heidän tahollaan tehtyjä tihuja. "Työmies" julkaisee seuraavan, mikä sille kirjoitetaan Hyvinkäältä, otsakkeella "Ankarasti tuomittavia tekoja" -- kuitenkin vasta noin kuukausi sen jälkeen, kun ne ovat tehdyt.