Part 5

Yrjö Mäkelin sanoo tänään joukon kärkeviä sanoja meille porvareille siitä, että me huokailemme: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" Meillä on ollut suuren persoonallisuuden kaipuu ja me olemme sitä varsinkin viime aikoina ruikuttaneet. "Olisipa meillä vain Mechelin vielä keskuudessamme -- ovat porvarit näinä aikoina usein huokaisseet." Porvarit otaksuvat, että joku semmoinen elävä persoonallisuus voisi puhaltaa henkeä heidän kuolintautia sairastaneeseen luokkaansa. Kyllä heillä on käytettävänään henkisiä kykyjä, mutta eivät ne mitään silloin enää saata toimittaa, kun koko luokan historiallinen tilinteon hetki on koittanut.

Totta onkin, että meiltä on puuttunut johtavia miehiä. Totta, että entiset ja uudet johtajat eivät ole olleet tehtävänsä tasalla. Onhan tässä huokailtu, jos lie haikailtukin, että mistä saadaan sekään Suomen tasavallan presidentti, kun sen valitsemisen aika tulee.

Luulen kuitenkin, että Y. M. liian aikaisin iloitsee siitä, että porvarillisten johtajan-etsintä on oleva turha. Miehiä ilmestyy aina, kun niitä tarvitaan, joskaan ei heti ensi hätään, niin ainakin toiseen. Venäläisen sorron vastustamis-aikana ei tarvittu niin paljon miestä kuin mieltä. Mieltä oli, sitkeää ja lujaa rintamaväkeä, joka oli joka paikassa eikä oikeastaan missään. Muita päitä pitemmät päät olisi pian katkaistu. Ne, mitä oli muita näkyvämpiä, ne poistettiinkin, mutta ei vastarinta siitä sanottavasti kärsinyt. Saattoipa olla parempikin, ettei vasituista kapteenia ollut, jonka varaan ja komentoon olisi heittäydytty -- niin miehistö tunsi sitä suuremman vastuun ja kehittyi vähä itsekukin siihen tehtävään, jota se tämän viimeisen tingan tullen nyt suorittaa valtiolaivaamme pelastaessaan.

Kun tämä sota puhkesi, niin tarvittiin kuitenkin välttämättä sen johtajakin, ja ylipäällikkö putosi kuin pilvistä, tuli suomalais-kansallisen suuren nousun etumies sieltä, mistä häntä kaikkein vähimmin olisi voinut odottaa -- Venäjän rintamalta. Kuka tämän maan suomalaisista oli ennen kuullut puhuttavankaan Mannerheimista? Mannerheim tuli, näki ja -- voittanut hän ei vielä ole, mutta voittaa varmasti. Siinä on nyt _se_ huokailtu ja haikailtu suurmies sillä sijalla, joskaan ei Kustaa Vaasa, niin ainakin Vaasan Kustaa. Kun hän on tehtävänsä suorittanut ja kun ilmestyy uusia tehtäviä, jotka mahdollisesti eivät ole hänen, nousee varmaankin aikanaan uusia miehiä. Mäkelin ilkkuu meitä liian varhain Mechelinien puutteesta.

Heillä on toisin -- kehuu Mäkelin. Heillä on niin hyvin asiat, että he eivät suuria miehiä tarvitse eivätkä kaipaa. Epäilen sitä tosin, luulen, että heidän valtiollinen ja strateeginen asemansa olisi hiukan toisin, jos valtuuskunnassa ja esikunnassa ei olisi Manner ja Haapalainen. Mutta olkoon, että riittää, kun he kaikki ovat vain "rintamaväkeä" ja "heidän yhteinen käskijänsä on historiallinen välttämättömyys".

Se ajoi heidät liikkeelle. Jokainen kunnon toveri ryhtyi uusissa oloissa täyttämään hänelle määrättyä velvollisuutta. N.s. johtajat saivat käskyn ja tekivät työtä käskettyä. Ja tulevat edelleenkin sitä käskyä noudattamaan, "sillä me olemme päättäneet yhdessä taistella ja voittaa".

Mutta jos on niinpäin parempi, niin juuri sitenhän on myöskin tapahtunut porvarillisellakin puolella. Rintaman takaa ei tänne paljoa kuulu, mutta on kuulunut sentään jotain. Pohjalaisten talonpoikien luja tempaus, valkoisen Suomen nousu -- mitä se on muuta kuin historiallisen välttämättömyyden aikaansaamaa _kansan_ nousua, jossa jokainen kunnon kansalainen täyttää hänelle määrättyä velvollisuutta. Siellä siis samoin kuin täällä. Mutta siellä _sen lisäksi_ Mannerheim -- täällä Svetsnikoff. Alussa ei sielläkään ollut suurmiehiä, ei edes johtomiehiä. Mutta kun tarvittiin, jo tuli. Rukous: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" kuultiin.

Sosialistit ovat kaikessa laskeneet väärin, arvioineet kieroon, kaikessa erehtyneet Suomen kansasta, luultavasti siitäkin osasta, jota he luulevat tuntevansa ja vielä johtavat.

Liitän tähän enemmittä omittani Yrjö Mäkelinen kirjoituksen ennustukselliset loppusanat:

"Johtajia porvaristolle ei ilmesty enää. Niitä on voinut, erinäisin edellytyksin, ilmestyä vain luokan historiallisena nousuaikana. Mutta nyt elää porvaristo surkeata laskeutumisaikaa ja siksi se kykenee synnyttämään vain rosvopäälliköitä, -- mitkä järjestynyt työväki, ihmiskunnan yhteisen hyvän takia, pyytää sulkea punakaartin suosiolliseen huolen pitoon."

*

Senaattori runoilee.

Lieneekö koskaan mikään senaattori tai muu hallitusmies julaissut runojaan virallisessa lehdessä, Keisari Nero kai olisi, jos siihen aikaan olisi ollut sellaisia julkaisuja. Tapauksen harvinaisuuden vuoksi kopioin tähän Suomen kansanvaltuuskunnan oikeusasiain valtuutetun Suomen kansanvaltuuskunnan "Tiedonantajassa" tänään julkaiseman runon:

KANSAN OIKEUS.

Kirj. _L. Letonmäki_.

Saa hautaan jo luut tahot siirtää tuon rikkaitten oikeuden. Punakaartien pistimet piirtää lain uuden nyt Suomellen.

Pois hautahan oikeus rikkaan ja kirous kiveksi sen! Ajan uuden ja toivehikkaan luo kumous köyhillen.

Laki uus, ole sorretun suoja ja siunaus köyhien, ole ihmisyys-viestin tuoja säde kärjessä pistinten!

*

Kiristystä tulossa.

Väkivaltaisuus ja kaikkinainen pakotus yhä laajenee. Ei näy enää olevan rahaa tilausten maksamiseen, koska tavaroita aletaan rekviroida väkisin. Niinpä uhataan kauppaliikkeiltä, jotka kieltävät liikeluoton Helsingin kaupungin sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksilta, kieltää sähkö, kaasu ja vesi. Samoinhan voidaan ja kai tullaankin tekemään yksityisillekin. Otetaan pois välttämättömimmät elämisen ehdot, mikä on samaa kuin panna kidutuspenkille se, joka ei hyvällä suostu. Kaikessa taistelutaktiikassa, sekä ulkoisella että sisäisellä rintamalla, näkyy venäläiset menettelytavat. Eläkäämme siis pimeässä ja kantakaamme vettä naapurin kaivosta, niin kauan kuin sitä siellä on. Aurinkoa he eivät sentään voine sulkea kivimäkeen.

*

Mieli pyrkii kuohahtamaan ja kauhistumaan jokaisesta uudesta väkivallan ilmauksesta, niinkuin se joka kerta olisi jotain uutta. Se on oikeastaan turhaa itsensä kiusaamista, turhaa lisäsyiden kasaamista, sillä onhan itse pääfaktumi, koko tämä kaappaus, jo semmoisenaan tarpeeksi suuri rikos.

*

"Mitä varten?"

"Mitä varten?" Ne kysyvät lehdissään yhtä mittaa, udellen ja ihmetellen kaikenlaista, etupäässä sitä, mitä varten se ja se ei ole mukana, ei ole kutsua noudattanut, vaikka uudet taivaat ja uudet maat häämöittävät aivan piha-aidan takana, ei muuta kuin tulee ja ottaa. Tänään kysytään (eräs "Jukka --la"), miksi toinen köyhä taistelee toista köyhää vastaan.

Mitä etuja tavoittelee köyhä talonpoika, muutaman lehmän velkainen isäntä, jolla pienen, huonosti viljellyn maatilkkunsa päällä on lahonut asuntorähjä ja sen nurkissa joukko puolirääsyisiä, raihnaita lapsia nälkäänsä parkumassa ja odottamassa sitä aikaa, jolloin he kykenevät kulkemaan nokisten tehtaitten porteille työvoimaansa kaupalle, isän ja äidin vääntyessä vaivaistalolle? Mitä etuja tavoittelee hän, liittyessään taistelemaan kapitalistiluokan elostelijoin luokkaetujen puolesta, joista eduista ei hän eikä hänen lapsensa koskaan saa vähääkään nauttia?

Itsensä uhraaminen taistelutantereella vaatisi vissejä edellytyksiä. Mutta mitään sellaisia edellytyksiä ei köyhällä talonpojalla tähän taisteluun lähtiessään ole ollut, eikä tule olemaan.

Kun taisto lakkaa, -- jos ne voittaa, joiden etujen puolesta hän taistelee, riistää kapitalisti talonpojan putipuhtaiksi, vie metsät, pellot, kaikki mitä hänellä on ja ajaa hänet perheineen maantielle. Se käy sitä helpommin, mitä loistavamman voiton he riistäjilleen taistelevat. Mitä varten siis he taistelevat?

Siihen ei tuon mukaan kylläkään näyttäisi pitävän olla mitään syytä. Ja kuitenkin he taistelevat siellä, ei vain pikkutilalliset, vaan myöskin torpparit, mäkitupalaiset, itselliset, joilla on senkään verran maata, että ovat saaneet mahtumaan siihen neljä kiveä pirtin neljän nurkan alle. Olisivatko ne kaikki vain harhaan johdettuja ja yllytetyitä? Nähtävästi niillä on joku hämärä, vaistomainen aavistus ja tunne siitä, että suomalainen kapitalismi sittenkin voi tarjota heille etuja, joita venäläis-suomalainen bolshevismi ei voi. Ja olisiko niin, että heillä on jotain tunnetta siitäkin, mitä sanotaan isänmaaksi, Suomeksi, ja että heillä sen etujen valvomisesta on myöskin itselleen etua?

*

Tuhatvuotinen valtakunta.

Oli minullakin nuoruudessani ja on välistä vieläkin romahtaneista ihanteista huolimatta haaveita ikuisesta rauhasta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. Niitä on kaikilla. Niitä oli keisari Nikolaillakin, keisari Wilhelmillä, Wilsonilla y.m., y.m. On aivan ihmeellisesti pinttynyt ja ihmiskunnan veriin syöpynyt se haave. Siihen pyritään kaikkia teitä. Tämän maailmansodan, tämän meidän pikku sodankin saavutusten päämääränä on se uusi Jerusalemi. Sen ihanuuksia ylistelee tänään eräs kirjoittaja "Työmiehessä" kirjoituksessa "Vanha ja uusi maailma". Annan hänen haaveilla ja haaveilen hänen kanssaan:

Uuden mullistuksen mukana muuttuu myös koko maailmanjärjestys. Orjuuden kahleet katkotaan. Kaikkialla pääsevät vapauden tuulet nyt esteettä puhaltelemaan.

Entinen kurjuus häviää. Vastakohdat tasoittuvat. Ei nähdä enää yltäkylläisyyttä ja loistoa ja sen rinnalla mitä kurjinta köyhyyttä. Jokaisessa kodissa vallitsee hyvinvointi ja kodin sulous. Vanhuksetkin saavat elämänsä loppuun asti yhteiskunnan varoilla nauttia lastensa parissa kodin viehätyksestä, eikä niinkuin vanhassa maailmassa elää elämänsä surulliset loppupäivät vaivaistalon kurjuudessa.

Työläinen ei saavu, kuten entiset kapitalistien "koneet", työstään kotia toivottomana, allapäin ja uupuneena, vaan reippaana ja ilomielin, tietoisena, että hän ei luo enää rikkauksia yksityisille, vaan että hänen työnsä tulokset tulevat kaikkien hyödyksi. Tunnuslauseena on "kaikki kaikkien hyväksi".

Nälästä ei ole pelkoa, sillä maata eivät omista enää mahtavat kartanonherrat ja talonisännät, jotka vain omiksi tarpeikseen maata viljelevät. Maa on jaettu tuhansille köyhille, jotka innolla sitä viljelevät. Entisistä soistakin on siten tehty lainehtivia viljavainioita.

Rauha vallitsee myös tässä uudessa maailmassa. Kansat ovat lyöneet toisilleen veljenkättä. Aseet, ja varustukset ovat ikuisesti tuhotut. Kauhulla muistellaan entisen maailman sotia, jolloin kruunupäiden käskystä kansat syöksyivät repimään, raastamaan, tappamaan toisiaan. Nyt vasta ovat silmät täydelleen auenneet näkemään senkin hulluuden.

Tasa-arvoisuus vallitsee yhteiskunnassa. Kukaan ei ole toista mahtavampi, eikä kykene häntä sortamaan. Kenkään ei nauti etuoikeuksia. Kaikki ovat vastuunalaisia teoistaan yhteiskunnalle.

Korkealla liehuu uudessa maailmassa lippu, johon on kirjoitettu sanat: Vapaus! Veljeys! Tasa-arvoisuus! -- -- --

Hymni ei pääty tähän. Siinä on loppusäe, joka murskaa tunnelman ja painaa sen tavallisen yllytysartikkelin tasalle.

Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket ennen kuin voitto on saavutettu, niin se merkitsee vaipumista vielä kurjempaan vanhaan kapitalistiseen maailmaan.

Lopun olisi pitänyt kuulua jotenkin näin: "Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket etkä siihen enää koskaan tartu, niin se merkitsee, että olet astunut ensi askeleen vanhan kapitalistisen maailman kukistamista kohti."

*

Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee, kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.

Muuan päivä.

Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini "Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä, täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon; joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.

Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa, että hän voisi yhtämittaa _johdonmukaisesti_ valehdella. Vaikka ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta tiedottaa olemattomista voitoistaan.

Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama. Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.

Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna, joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan, jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia: "Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.

Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:

Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa, valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle sielullinen arvoitus.

Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain loppuisi ennen kuin tämä kapina.

Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen. Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?

Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä paperille pannessa.

Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä, vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena. Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista "durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään -- mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia. Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä, asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista, suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.

Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu, luvaten hyvää.

Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén veljekset teloitettiin -- on joku näkijä lausunut -- kuolivat he kuin kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä hymyllä toisiaan rohkaisten.

Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla, kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!

Enkä _minä_, jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin, aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän eepoksen aiheeksi.

Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta, ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut kahtia. En ole saanut -- varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä molemmissa leireissä -- juuri mitään vastakaikua yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja, en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta, joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.

*

Sotarunoudesta.

Tällä taistelulla on jo runoilijansa. Olen nähnyt näytteitä punaisten purkauksista. Luultavasti on valkoisellakin puolella Tyrtaionsa. Mutta ei sodan aikainen sotarunous ole muuta kuin pamflettirunoutta. Se kyllä yllyttää ja innostaa, mutta ei jalosta. Se on sotahuutoa, se on vain yhden rintaman runoutta. Täytyy peräytyä kauas nykyhetkestä, ajan pitkän perspektiivin taa kuvatakseen sotaa Vänrikki Stoolin henkeen. "Kulneffia" ei nyt kukaan voisi kirjoittaa, "Viaporia" kyllä. "Tag allt hvad mörker finns i graf och allt hvad kval i lif och bilda dig ett namn däraf och det åt honom gif" -- Kaikk' ota haudan synkeys ja tuska elämän, tee niistä hälle nimitys. Häväistys, patto maan, niin nimi kurjan olkohon. Se on toistaiseksi meidän voimakkain, meitä hallitsevin tunteemme tästä sodasta.

Runebergkin rakensi samantapaiselle kiro-paatokselle "vänrikeistään" ainoastaan -- yhden.

*

Eräs tuttavani on käynyt katsomassa ruumiita koleraparakilla. Punaisten uhreilta ovat monelta päät murskatut ja ruumiit ovat alastomiksi ryöstetyt.

*

Muuan seikkailu.

Tapasin erään valtiopäivämiehen, joka oli venäläiseksi meriupseeriksi puettuna päättänyt eräiden toisten kanssa koettaa päästä kotipuoleensa. Jostain syystä oli lähtö häneltä jäänyt, mutta toiset olivat lähteneet. Venäläisen upseerin saattamana he olivat onnistuneetkin pääsemään määräpaikka-asemalle. Siellä he jossain asemahuoneessa uutimien suojassa riisuivat sotilaspukunsa ja saivat ne kätketyksi, paitsi erästä lakkia, joka kiireessä oli tullut heitetyksi uunin päälle ja huomattiin asemasillalta. Miehet joutuivat kiinni ja paikallinen vartio tuomitsi heidät vakoojina ammuttaviksi. Valtiomiesten joukossa oli kuitenkin inhimillisempi mies, joka tahtoi pelastaa heidät ja sai aikaan, että vangitut lähetettiin Viipuriin, saattajana sama mies, joka edelleen halusi pelastaa heidät. Se onnistuikin, vaikka suurien vaikeuksien jälkeen. Kun saattaja vei vankinsa miliisiin ja pyysi passitusta Helsinkiin, antoi miliisimies hänelle kolme kiväärinpatruunaa, yhden kutakin vankia kohti, ärjäisten: "Siin' on passi lahtareille!" Saattaja otti patruunat, mutta ei niitä käyttänyt. Vihdoin onnistuttiin vangit saada siirretyiksi Helsinkiin. Viipurissa olivat he vankilasta toiseen kuletettuina tavanneet m.m. vangituita kaupunginvaltuusmiehiä, m.m. arkkitehti L. Ikosen. Jotka sittemmin surmattiin.

*

"Naputtaa vain!"

Juttu, jonka eri muunnoksissa ja erilailla höystettynä, olen kuullut usealta taholta:

Erään rouvan palvelijatar ilmoittaa lähtevänsä, sillä hän oli vastaanottanut viran senaatissa. "Mitäs Manda siellä tekee?" -- "Minä kirjoitan koneella puhtaaksi." -- "Onko Manda ennen kirjoittanut koneella puhtaaksi?" -- "En ole." -- "Eikö se ole vähän vaikeaa ja outoa?" -- "Naputtaa vain." -- "Entä oikeinkirjoitus ja niin poispäin?" -- "Naputtaa vain."

Tämmöisiä kaskuja kiertää loppumattomasti.

*