Part 3

Olemmehan jo hiukan alkaneet kuulla, miten siellä punaiset sotaa käyvät, millaiset ovat heidän sotalakinsa, miten he kohtelevat aseettomia ja vankeja, miten ryöstävät, polttavat, surmaavat, telottavat ja kiduttavat. Ja me tietysti saamme tietoomme vain murto-osan siitä, mitä tehdään ja tapahtuu. Kaikessa tapauksessa alkaa meillä olla jotenkin selvä kuva siitä tyypistä, joka on nähty ja tunnettu perikuvallisen punakaartilaisen nimellä. Semmoiseksi, kuin miksi hän on osoittautunut, emme olisi häntä toivoneet mekään, jotka olemme hänen vihollisensa. Sen kansan vuoksi, johon kuulumme, olisimme suoneet hänet toisenlaiseksi. Niin olisivat nähtävästi suoneet johtajatkin. Heille on tyypillinen punakaartilainen nähtävästi ollut katkera pettymys. Aatteen sotilas ei kaikesta päättäen vastaa ihannetta, minkä heikäläiset idealistit ovat tahtoneet hänestä itselleen luoda. Yksi näistä idealisteista on nähtävästi Yrjö Mäkelin. Hän tekee nyt kaikki voitavansa vielä viime hetkessä puhaltaakseen miehiin oman paremman henkensä. Hänellä on tänäisessä "Tiedonantajassa" kirjoitus "Aseellinen mies", jossa hän ottaa esittääkseen kapinan ja kapinasotilaan mallikuvan ylhäiseltä, miltei akateemiselta juhlapuhujakannalta. Hän maalaa meille molemmat oman paatoksensa väreillä.

Tausta, jota vastaan hänen ihannemiehensä asetetaan seisomaan, on kylläkin komea. Hän on jo kauan ollut selvillä siitä, että työläiset kautta maan tulisivat vaihtamaan työaseensa kivääreihin. Oli valittavana vain joko alistettu asema tai nouseminen vastarintaan. Ja Suomen työväki valitsi _yksimielisesti_ jälkimäisen vaihtoehdon. Hän on varma siitä, että historia on hyväksyvä tämän Suomen työväen menettelyn. Historia hyväksyy aina välttämättömyyden, ja tämä jos mikään oli _välttämätöntä_.

Historia hyväksyy työväen vallankumouksen kuitenkin eräällä ehdolla, sillä, että se voi hyväksyä sen tavan, millä asestettu työväki panee sen toimeen. "Sinun _toiminnastasi_ se riippuu yksinomaan, toveri, joka kivääriä kannat", huudahtaa Mäkelin ja asettaa hänet jalustalle semmoisena kuin hän soisi hänen olevan.

Punakaartilaisen tulee Yrjö Mäkelinin hahmottelemana olla 1) _valiomiehen_, kaikista alhaisista vaistoista vapaan henkilön ja moraalisesti korkealle kehittyneen yksilön; 2) siveellisiltä ominaisuuksiltaan paljoa etevämmän vastustajaansa, jos hän mielii tämän todella ja lopullisesti voittaa; 3) ei kostonhaluisen; 4) toverikuria pyhänä pitävän; 5) lujan ja järkähtämättömän niitä kohtaan, jotka uhkaavat työläisten elämisen oikeutta, j.n.e., mutta 6) lempeän ja oikeudenmukaisen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtovat pysyä syrjässä tästä nyt syttyneestä taistelusta. Hänen tulee toimia niin, että sotajalalle nousemista kauhistuneetkin ovat lopulta pakotetut tunnustamaan, että hän on 7) jalo ja ylevämielinen, oikeudentuntoinen ja ritarillinen. Hänen, vallankumouksen sotilaan, on pyrittävä siihen, että ase työläisen kädessä ei ole sorron välikappale, vaan kaikkien aseettomien turvaamisväline, hänen tulee suojella kaikkia työn luomia arvoja, pitää kurissa hylkyaineksia, joita niitäkin myönnetään olevan, mutta jotka (tietysti) ovat porvarillisen, kapitalistisen järjestyksen luomat.

_Jos_ hän, punakaartilainen, on kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin, jos hän kykenee säilyttämään puhtaana vallankumouksen punaisen lipun, silloin on tulevaisuus, lähinkin tulevaisuus heidän ja silloin "voidaan jokaisesta laukauksesta asettua vastuunalaiseksi historian jumalan ja kansainvälisen köyhälistön edessä."

Mutta ellei hän nyt olekaan sellainen eikä tule toimimaan niinkuin Y.M. toivoisi? Jos hän ei olekaan mikään valiomies, henkisesti ja siveellisesti vastustajaansa korkeammalla, jos hän on kostonhaluinen, kuriton, julma ja puolueellinen toisin ajattelevia kohtaan, epäritarillinen, aseettomien kauhu j.n.e., jos hän ei ole eikä hänestä tule kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi olla ja miksi tulla -- kuinkas silloin käy sen asian, joka on pantu hänestä riippumaan? Y.M.:n resonemangin mukaan ei historian silloin tarvitse antaa sille hyväksymistään.

En olisi Yrjö Mäkelininä uskaltanut asettaa kaikkea tuon yhden kortin, punakaartilaisen korkeiden siveellisten avujen, varaan. Mutta uhkapeliähän tämä on ollut kaikki.

Niinkuin jo sanoin: olisin tietysti suomalaisena ylpeä, jos suomalainen punakaartilainenkin seisoisi aatteellisesti ja siveellisesti sillä jalustalla ja sitä taustaa vastaan, minkä Y.M. hänelle asettaa ja luo. Mutta jos hän olisikin sellainen, vaikka millainen -- hän on virittänyt kansalaissodan, kulkee ja taistelee venäläisen riveissä, kylki kyljessä kiinni maansa peri- ja verivihollisen kanssa, kantaa nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan, saattaa sen sanomattomaan turmioon ja hätään, turmelee oman asiansa, toimii tietämättään taantumuksen palveluksessa -- vaikka hän olisi persoonallisesti pyhimys ja Herran enkeli, ei mikään historian jumala voi kruunata häntä sädekehällään, ainoastaan kietoa säälin ja surkuttelun kuolinliinan hänen, erehtyneen ja harhaanjohdetun, ympärille.

*

Virastoveli rintamaveljelle.

Leikkaan ja liitän tähän päiväkirjaani seuraavan, erään "Veljesi virastossa" kirjoittaman "Kirjeen kaartilaistoverille", joka hyvin valaisee nuoren vallankumouksellisen, nähtävästi herkän ja runollisen "sielun" mielipiteitä ja mielentilaa. Se on nähtävästi vilpitön esitys ilman varsinaista vääristelyä ja agitatsiotarkoitusta. Semmoisena sillä on melkoinen psykoloogisen asiakirjan arvo. Siitä näkyy m.m. mikä suuri merkitys varsinkin nuorten kumouksellisen mielialan kehittymisessä oli sillä aina toistetulla ja uskonkappaleeksi käyneellä valheella, että ne olivat porvarilliset, jotka alottivat ja että aseihin tarttuminen oli muka välttämätöntä itsepuolustusta.

Kunnon veli!

Tämä on merkillistä. En tahdo saada sitä päähäni, että sinä olet sotilas ja minä virkamies. Joka aamu, kun havahdan virastohuoneen sohvalla, hierasen silmiäni ja kysyn itseltäni: mitä minä täällä teen? -- Mutta sitten muistan sinut ja teidät kaikki, tuhannet toverimme siellä pakkasen kynsissä Pohjolan hangilla, ja heti selviää minulle tehtäväni: olen sen koneiston palveluksessa, jonka on vastattava "selkäpuolen järjestämisestä". Kavahdan pystyyn ja käyn käsiksi papereihin, joilla saan valuttaa mustetta teidän vuodattaessa vertanne valkohangille. --

-- -- -- Kun tuntuu olevan hetken rauha yön tunneilla, pistän paperille joitakin mietteitä, joita aivoissani kuumeisina pyörii.

Kummallinen on tämä kumous. Ei osannut sitä tuollaiseksi kuvitella. Kuvauksissa, joita luimme, oli etualalla suuret mielenosoitukset, valtavat kansanjoukot, katusulut, taistelu poliiseja ja sotaväkeä vastaan, muutaman vuorokauden hurja temmellys ja sitten ratkaisu: voitto tai tappio. Nyt ei ole niin. Miksi? Siksi, että se temppu suoritettiin meidänkin puolestamme Pietarissa jo lähes vuosi sitten ja silloin keskeneräiseksi jäänyttä kumousta korjattiin jonkun kerran kesällä, kunnes sitten marraskuun vallankumous loi bolshevikitoveriemme johdolla työväen vallankäytön.

Muistathan, kuinka sydäntämme sykähdytti viime kevättalvella tulleet tiedot, että kukistettu oli verisen tsaarin valta. Salamana iski silloin mieleemme, molempien mieleen yhtaikaa: entä meillä? Mitä teemme me? Onhan niin paljon kumottavaa täälläkin! -- Tuo ajatus mielessä syöksyimme tuhansin tovereinemme työpaikasta kadulle ja Siltasaarta kohti ohjasimme askeleemme. Lähdimme tunnussanaa hakemaan.

Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin, saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme, oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus, torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti! Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta, mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." -- Olisi tosiaankin sietänyt.

Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme 8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli. Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on -- aika tarpeellinen asia nyt.

Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean. Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat: eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset, joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. -- Ja silloin, kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on _jotain_ tehtävä tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin -- eivät tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen tuntomme sanoi, että _taistelua on nyt jyrkennettävä_. -- Mutta onko se sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille, auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat, luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.

Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme: eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa? Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja "haaveilemasta".

Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni _vallankumouksellinen sosialidemokratia!_ Me ymmärsimme "laillisen" taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä _työtä tekevän kansan aseistaminen_ kaiken varalta.

Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!) sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset, jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.

Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä. Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia -- jos saimme ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan. Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja pimeiltä sotilailta ostaen.

Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä. Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko. Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle. Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee, olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt: meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt -- ja yhtä ja toista muuta.

Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on, että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa. Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa oli se lyötävä maahan.

Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä. Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan, veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen" nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa -- ja olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat muka "laittomina" hajoittavansa.

Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.

Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian puolesta. Minä kadehdin sinua. -- Sinä voit arvostella ankarastikin meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen. Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin voimaperäistä työtä täällä.

Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan. _Me olemme luomassa uutta_. Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava, kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa, siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä, tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille alttiina.

On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja -- ehkä vielä taistelen rinnallasikin!

Tervehdä tovereitasi.

*

Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.

Sosialistien paremmisto on aina vaatinut, että yksityisten rikoksia ja hirmutekoja ei saa kirjoittaa puolueen laskuun. Mellakat ja ryöstöt ovat tuomittavat ja rangaistavat. Ja niitä kyllä ohimennen tuomitaankin ja _luvataan_ rangaista, mutta niin pian kuin tuomion välttämättömyys on myönnetty, seuraa säännöllisesti pitkä puolustuspuhe, jossa koetetaan selittää ja ymmärtää, ja lopulta pannaan kaikki porvarien syyksi. Kun eduskunnassa oli esillä välikysymys Turun mellakoista, oli siellä yksi ainoa sosialisti, joka todella tuomitsi niitä, kaikki muut "ymmärsivät". Merkitsen taas sellaisen tapauksen muistiin. Eräässä kirjoituksessa tämän päivän "Tiedonantajassa" on puheen ollessa sodan raakuuksista, seuraava lause: "Emme voi emmekä tahdo väittää, että jokainen punakaartilaisen teko olisi puolustettava, _joskin_ se on ymmärrettävä." Mutta jos _jokainen_ punakaartilaisen teko on ymmärrettävissä, on se kai myöskin anteeksiannettavissa ja tulee luultavasti anteeksi annettavaksikin. En ole ainakaan nähnyt mainittavan ainoatakaan tuomiota, vielä vähemmän sen täytäntöön panoa, jonka näin totean, en tiedä joko monennenkin kerran.

*

Puolueettomat venäläiset.

Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat käyttävät konnan keinoja... Me toivomme, että venäläiset toverimme pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen vallankumouksen vahingoittamisesta."

*

Korpilaki.

Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä n:ossa:

"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. _Kuitenkin olkoon syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme_. Siinä muodossa, että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä nykypäivinä tapahtuu."

*

Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.

*

Ei pidä vaivata valtiota.

Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) -- noin vain ilman muuta, yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja turvataan sen saavutukset."

*

"Eteenpäin!"

_Irmari Rantamalalla_ on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista, minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä hänen mammuttiromaaninsa -- Harhama. Tässä muutamia otteita:

Eteenpäin!

Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!

-- Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."

Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa. Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!

Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana! Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja. Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin yhden ainoan vastauksen:

Aseisiin!

Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää. Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.

Eteenpäin!

Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:

Eteenpäin mars!

Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole silloin muuta tietä kuin:

Eteenpäin!

Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa. Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.

Eteenpäin!

Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa kohti. -- Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat korpit.

Eteenpäin!

Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on edessä. Sitä kohti.

Eteenpäin!

-- -- --

Eteenpäin! Sun luo, vapaus, sun luo!

Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa ovat meille haudatut. -- -- -- Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä. Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin siis:

Eteenpäin!