Part 1

Produced by Juha Kiuru

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA II

Kolmas ja neljäs viikko

Kirj.

JUHANI AHO

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1918.

SISÄLLYSLUETTELO:

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta. Sovinnollisella mielellä. Kaunokirjailijat haaveilevat. Vaikutelma Siltasaarelta. Rauha solmittu. "Haapalainen on porvari". Mitä se kaikki kuuluu meihin? Uusia "neuvostoja". "Kuulumatonta raakuutta" -- kenen? Tyypillinen yllytyskirjoitus. Kansanvaltuuskunta -- Washingtonin kabinetti. Ruvetaan jo syömään rukiin siementä. Kaarti ottaa omansa, mistä saa. Rahalla ja valheella.

Tiistaina 12 p:nä helmikuuta. He ja me. Entinen "vapauden aika" ja nykyinen. Tahrivat, tuhrivat. Ryöstösotaa tämä on. Pääasia. Pakopirtillä. Tanssitaan -- veri vuotaa. Verikoston vaistot. Omantuntoni ovea kolkutetaan. Ylösalaisin.

Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta. Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla. Virastoveli rintamaveljelle. Vielä hirmutekojen rankaisemisesta. Puolueettomat venäläiset. Korpilaki. Ei pidä vaivata valtiota. "Eteenpäin!" He toivovat. Ihmiskalastusta. Raitiovaunut ja vallankumous.

Torstaina 14 p:nä helmikuuta. Kun voitamme, kuinka sitten? Maaseudulla. Hyvä mies ammuttu. Viranhakijoita. Vanhaa kaunaa. Heidän vaikeutensa. Virkamiesten vastarinta.

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta. Aivan niinkuin ainakin. Suurista miehistä. Senaattori runoilee. Kiristystä tulossa. "Mitä varten?" Tuhatvuotinen valtakunta.

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta. Muuan päivä. Sotarunoudesta. Muuan seikkailu. "Naputtaa vain!" Punainen idylli. Pikkueläjät. Seynin tapaan. Trotski onnittelee. Ei tule apua. Punakaartin raportteja. En kernaasti uskoisi.

Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta. Kaivopuistossa. Tuppurainen ja tappurainen. Vankien toivo. Juttuja esimerkin miehistä.

Maanantaina 18 p:nä helmikuuta. Antonius Caesarin ruumiin ääressä. Venäläisten lähtö. Punainen lippu on verilippu. Onnellisia miehiä. Veljeytymisestä ja sisartumisesta.

Tiistaina 19 p:nä helmikuuta. Tyynnyttelyä. Lohduttava tieto. Punakaartilaisen palkka. Valtiopäivämies voidaan panna viralta. Tokoi on yhä enemmän helisemässä. Yliopiston vuoro. Koko hyvin. Senaattori taas runoilee. Iivo Härkönen senaatissa. Kahnauksia. Vielä autolla ajajista.

Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta. Kiukuttelua. Manner evästelee. Mikä meitä mahdollisesti odottaa. Ohjeita "tuomareille". Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet. Orjatsalo ennustaa. Matala moraalimme.

Torstaina 21 p:nä helmikuuta. Kätilö Manner. Siviilijutut saavat levätä. Venäläisten irtaimisto. Aito meikäläistä.

Perjantaina 22 p:nä helmikuuta. Diplomaattinen kirjeenvaihto. Vihdoinkin. Tokoin toimia ja toiveita. Suuria lapsia. Lauantaina 23 p:nä helmikuuta. Uutispörssi. Pohjalaista sisua. Sota kuin sota.

Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta. Ruvetaanko ottamaan panttivankeja? Hämärtää. Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?

Maanantaina 25 p:nä helmikuuta. Tämän päivän tietosato. Rovasti Kössi Ahmala. Saksa auttaa meitä varmasti. Valtiosääntö.

Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta. Kaikki hyvin. Inhimillisiäkin tunteita. Tervehdys valkoisesta Suomesta.

Torstaina 28 p:nä helmikuuta. Ei ole päässyt. Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.

Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta. Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen. Setelisota. Olevinaan oikein sukkelaa. Helsingin kaupungin rakennusmailla.

Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta. Toteutui pikemminkin. Pakko-otto alkaa.

Sunnuntaina 3 p:nä maaliskuuta. Kokous senaatintorilla.

Maanantaina 4 p:nä maaliskuuta. Suomi luovutettu Venäjälle.

Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta. Terrori täydessä käynnissä. Ruotsalaiset sovintoa hieromassa. Tarkastuksia kahviloissa. Ojankaivuun talvella. Nurmijärven Punikit ja punikit. Narsissit ja tulpaanit. Muistutus sopimattomasta käytöksestä.

Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta. Välivaltioaatteesta. Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla? Olemmeko marionetteja? Ei vielä "kyyhkysiä".

Torstaina 7 p:nä maaliskuuta. Työmiehet, tehkää rauha! Meitäkin pelätään

Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta. Meitä rohkaistaan. Päät pystyyn!

Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta. Jotain on tekeillä. Punaisten puhelinpuheluja. Vapauttaja saapuu.

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.

Sovinnollisella mielellä.

Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut. Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.

Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista, mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä vähemmän rangaista.

Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle, varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella, heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen: "Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian", köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on semmoisenaan kaunista. Minunko _täytyy_ pitää heitä vihamiehinä, kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja entistä kovempi kurjuus.

*

Kaunokirjailijat haaveilevat.

Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen, paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.

Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän, kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin. Meidän on jätettävä -- tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä -- _kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule, että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan, mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.

On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.

Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan alla -- mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.

Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?

Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä, vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin, väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.

Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.

*

Vaikutelma Siltasaarelta,

Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita -- tavattomasti alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta, hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata, jota se luulee rakentavansa.

*

Rauha solmittu.

Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?

*

"Haapalainen on porvari."

Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on porvari."

*

Mitä se kaikki kuuluu meihin?

Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen aamukoitossa" -- sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen. Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y--ö. Hän on nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen, mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä. Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa. Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava _sota_ maansa riistävälle porvaristolle, mutta _rauha_ juoksuhautojen takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.

Tämä uuden internatsionalen ohjelma on -- niin väittää kirjoittaja -- noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen, viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.

Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani, kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille, jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.

Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.

Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että "sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin -- se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.

*

Uusia "neuvostoja".

On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle. Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset (J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine -- ketä sitten lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty. af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo" kuitenkin pian paranevansa.

Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista? Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.

*

"Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?

Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista tulevat tekemään.

Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.

Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle. Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan. Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta, mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet, koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki. Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.

Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton, sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat ampuneet -- 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen -- täytäntöön panosta.

*

Tyypillinen yllytyskirjoitus.

Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä". Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L--ki". On syytä silloin tällöin vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia, joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja jota hengittävät.

Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun -- unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa, näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle on koittanut ratkaiseva hetki -- _kaikki_ voittaa tai _kaikki_ menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa? Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty, epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole kirkastunut. -- Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin, köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon päivä -- ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen -- rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto -- antakaa meille leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi -- ja niitti itselleen kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.

Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin, vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella katua -- joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla, uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille, nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä voittoaan katkeraan kostoon -- ei, vaan yhteiskunnallisia kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia elämänarvoja vastaavaksi -- vastaavaksi uuden maailman köyhälistön ihanteita.

*