Part 5

Tämänlainen liike tietysti syntyy monenmoisista syistä: luokkavastakohdat, sota, sielullinen tartunta, utopistiset haaveet, epäkohdat y.m. Mutta varmaankin on olemassa myös suuri joukko persoonallista vaikutusta. Olisi niin ollen valaisevaa voida luoda silmäys johtavien henkilöiden luonteihin, mitkä vaikuttimet heitä johtavat, millaisia miehiä he ovat: heidän luonteensa, vallanhimonsa, älynsä, tempperamenttinsa; missä väleissä he ovat keskenään, mitä vehkeilyjä heillä on ollut kulissien takana, missä määrin tässä taistelevat Manner ja Valpas, Tokoi ja joku muu j.n.e. Kenen tai keiden heikäläisten henki tässä enin vaikuttaa. Millä kannalla lie esim. Valpas? Häntä ei taaskaan näy missään. Kiihoittaako hän vai pidättää? Kuinka tämä kettu lopulta vetänee häntänsä saksista? Onko hän jo tehnyt tehtävänsä vai vieläkö hän nousee harjalle, kun toinen aalto nousee? Pitäisi päästä kosketukseen jonkun heikäläisen psykoloogin kanssa saadakseen materiaalia. Ne ovat kaikessa tapauksessa kirjallisesti katsoen intressantteja miehiä. Sitä ovat muuten pahantekijätkin.

*

Edullinen asemamme.

Taistelu, joka nyt on alkanut, tulee olemaan meille erittäin kiitollinen siihen nähden, missä asemassa me seisomme. Se on vanha ja tuttu. Vastassa on väkivalta kaikkein räikeimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossaan. Me taistelemme kansanvallan ja kansan itsemääräämisoikeuden puolesta ja pyrimme "rauhaan ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia", tahdomme vain antaa kansalle, koko kansalle, minkä yksi sen luokka siltä riisti. Tämä taistelu ei siis ole luokkataistelua, vaan vapaustaistelua. Me tahdomme vapauttaa maamme Venäjästä.

Heidän aatteellinen asemansa, köyhälistön tilan parantaminen, on kyllä luja sekin, mutta vain näennäisesti; sitä heikontaa jokainen reformialote, joka meidän puolelta jo oli tehty ja joka todistettavasti olisi tullut tehdyksi ilman tätä keinoa. Muuta etua heillä ei ole. Mutta monta epäetua: he rikkoivat oman aatteensa kansan oikeudesta kokonaisuudessaan päättää kohtaloistaan. He turvasivat Venäjään. Heidän täytyy tunnustaa väkivallan oikeutus. Sitten se suunnaton määrä käytöllisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat heitä joka askelella, jo repimistyössäkin, mutta vielä tuhat kertaa enemmän rakentamistyössä. Heidän oma puolueensa ei tyydy repimiseen. Kansa m.m. tahtoo leipää ja nyt se on _heidän_ hankittava. Meiltä voidaan ottaa, mikä meillä sitä vielä mahdollisesti on, mutta meitä ei voida pakottaa sitä heille luomaan. Ja vaikka pakotettaisiinkin, ei sitä tietä kuitenkaan saataisi mitään aikaan. Ei vanki ja orja voi tehdä luovaa työtä.

Taistelun lopullisesta päättymisestä ei voi olla muuta kuin yksi mieli, vaikka me aseellisesti joutuisimmekin tappiolle ja vihollinen miehittäisi koko _meidän_ maamme.

*

"Täytyy voittaa."

"Työmiehen" n:ossa 26 on alakerran kirjoitus "Työväen vallankumous", joka erinomaisesti valaisee sitä henkeä, josta tämä vallankumous on puhjennut ja jota sen hyväksi koetetaan ylläpitää. Maalataan ensin tunnettu musta tausta nykyisen yhteiskuntajärjestyksen kaikkine kauhuineen, joihin kuuluu sekin, että kapitalistinen luokka yhä edelleenkin myrkyttää työväkeä viinalla -- tässä kieltolain maassa! -- ja rasittaa uuvuttavan pitkillä työpäivillä -- tässä 8-tuntisen työpäivän maassa! Sentähden ja monesta muusta syystä täytyi työväen, kun eivät muut keinot auttaneet, nostaa luokkansa taistelulipuksi vallankumouksellinen sosialismi. Se lippu on punainen siitä työläisverestä, jonka kapitalismi on iskenyt vuotamaan. Työväenluokka ei voi parantaa olojaan kapitalistisen riistojärjestelmän puitteessa. Järjestötoiminnalla, osuuskunnilla, kunnallisella ja eduskunnallisella toiminnalla sitä ei voida saavuttaa. Ne ovat hyvät olemassa työväen voimien kokoojina, sen tulevaisuuden kehittäjinä, vallankumouksen varmistajina. Mutta mikään näistä ei yksin vapauta köyhälistöä eivätkä ne voi kaikki yhdessäkään sitä tehdä. Ainoastaan vallankumouksen tie, joka kulkee niiden rajojen yli, voi sen tehdä, ainoastaan työväen luokan yleinen vallankumous voi heidät vapauttaa.

Niin, kaikki, mistä työväelle itselleen on hyötyä, siihen sillä on siis oikeus. Kun ei eduskunnallinen ja muu rauhallinen toiminta auta sitä siihen, on sellainen toiminta hyljättävä, luovuttava koko periaatteesta ja turvauduttava toisenlaiseen toimintaan toisenlaisen periaatteen mukaan.

Tietysti palataan entisiin menettelytapoihin, jos näistä uusista ei olisi apua. "Kantoja" vaihdetaan kuin takkeja. Näyttää kuitenkin jo heti tälle taipaleelle lähtiessä olevan epäilyksiä siitä, päästäänkö sitä tietä perille. Sillä heti myönnetään, että vallankumouksen lopullisesti menestyäkseen tulee olla kansainvälinen.

Mutta jos sellaista kansainvälistä vallankumousta ei synnykään tähän kiireeseen, vaikka Lenin lupasi? Jos niillä muualla maailmassa onkin vielä jotain toista touhua, ennenkuin ehtivät tai tahtovat tulla meidän punaisten avuksi? Jos tässä lähdettiin liika hätäisenä etujoukkona ryntäämään ja joudutaan satimeen? Eikö olisi voinut vielä odottaa hiukan. Jos nyt Venäjältä ei tulekaan toivottua apua tai jos se osoittautuu riittämättömäksi sitä apua vastaan, jota uhattu vanha yhteiskunta saa muualta? Sillä kai Mannerheimillakin on oikeus hakea liittolaisia vieraalta maalta, koska Mannerkin sen tekee. Vai onko siihen oikeus vain toisella eikä toisella?

Kirjoittaja näyttää itsekin epäilevän sitä, ettei taistelun hetki ollut oikein valittu. Jotkut voittamattomat tekijät näyttävät sen määränneen. Siitä huolimatta hän kuitenkin varmasti tietää, että voitto on oleva heidän. Mistä hän sen tietää. "Työväen luokan täytyy voittaa..." Ja niin ollen: "Eläköön siis työväen vallankumous!"

_Täytyy voittaa_ -- mutta jos ei sittenkään voita. Jos vallankumous sittenkin menee myttyyn? Olisiko mahdollisesti ollut vielä kerran syytä koettaa saada aikaan jotain eduskunnallisella ja sen semmoisella vanhanaikaisella toiminnalla?

*

"Hallitus alotti."

On tietysti odotettavissa aivan hillitöntä, häikäilemättömintä kiihoitusta vallankaappauksen pysyttämiseksi. Kaikki valheet tulevat nyt jos milloinkaan uudelleen ja uudelleen toistettaviksi. Niin tulee varmaan toistumaan väite, että se oli senaatti, joka alotti, porvaristo, joka hyökkäsi. Tämän päivän "Työmiehessä" on kirjoitus otsakkeella: "'Suomen hallitus alkanut verisen kansalaissodan. Työtätekevä luokka nousee puolustamaan nuoren tasavaltamme vapautta, kansamme oikeuksia, onnea ja elämää."

Kirjoituksessa sanotaan:

"Hallitus julisti kylmäverisesti sodan työtätekevää luokkaa vastaan. Ja nyt se on täydessä käynnissä. Hallituksen murhajoukot liikehtivät teurastustöissään, repivät valtion rautateitä ja räjäyttelevät rautatiesiltoja rikki, tuhoavat näin yhteiskunnan kallista omaisuutta ja tahtovat täten _nälällä tappaa_ kansalaisemme, koettaessaan liikenteen keskeyttämisellä estää elintarpeitten kuljetuksen paikasta toiseen."

"Kun maan hallitus on täten kamalalla, rikollisella ja ennenkuulumattomalla toiminnallaan johtanut nuoren tasavaltamme ja kansamme vapauden ja elämän vaaranalaiseksi, kun se on erikoisesti ryhtynyt hyökkäämään työtätekevää luokkaa vastaan, on hallitus nostattanut toiminnallaan järjestyneenkin työväestön jalkeilleen, pakottanut sen nousemaan ja suojelemaan kalleimpia oikeuksiaan ja elämäänsä. Sunnuntain kuluessa työväestön keskusjärjestöjen viestit vierivätkin yli maan, joissa kehoitettiin järjestynyttä työväkeä kokoamaan voimaansa, voidakseen ryhtyä puolustaumaan roistomaisen hallituksen raakoja ja raivokkaita hyökkäyksiä vastaan. Ja nopeasti onkin työväestö voimansa mobilisoinut. Ilahuttavan yksimielisinä seisovat työväestön joukot hallituksen verihurttia vastaan valmiina oikeuksiensa puolesta taistelemaan. Työväestöön ei ole voinut vaikuttaa porvarillisten sanomalehtien ja agitaattorien vimmatut saarnat ja puheet, joilla he ovat koettaneet halventaa ja häväistä työväestöä ja työväenliikettä. Eivät ole tehneet vaikutustaan ne intohimojen loihtimiset, joita on koetettu nostaa ahdasmielisen 'isänmaan' alttarille kaikilla keinoilla, lahjomisilla ja hajotuslehtien perustamisilla. Tyyneinä olemme jaksaneet kestää häväistykset, rauhallisina seisoa keskellä porvariston kansallisten, juoppohulluutta muistuttavien mässäysten keskellä. Sillä me tiedämme, minkälainen se _teidän_ isänmaa meille on. Me tiedämme, että teidän isänmaa on meille kurjuuden pesä, vankila ja metsästysmaa, jossa me olemme ja elämme kuin ahdistetut metsänotukset, ja joissa monella meistä ei ole kiveä, jolle saisi päänsä lepoon kallistaa."

"Työmiehen sydämeen ja päähän on juurtunut ja kasvanut sosialismi. Ei viekkaudella, saivartelevilla todistuksilla eikä väkivallalla, ei makasiinikivääreillä ja pommeilla eikä joukkoteurastuksilla sitä voida hävittää. Jokaisella työläisellä on sisässään, tietäen tai tietämättään, sosialismin itu. Vainot sosialistisia järjestöjämme vastaan meitä elähyttävät, lisääntynyt vaara terästää rohkeuttamme. Hallitus ja porvaristo saakin nyt nähdä, että heidän lahtarikaartinsa ja murha-aseensa eivät meitä pelota. Sillä meitä elähyttää ylevä ja jalo aatteemme. Ja se, jota tietoisuus omista oikeuksistaan elähyttää, ei pelkää. Me käymme vakaumuksemme määräämää tietä yhä ja aina eteenpäin, vaikkapa tiemme sullottaisiin ruumiita täyteen. Ja nyt kun hallitus on ryhtynyt meitä vastaan hyökkäämään, käymme yhä rohkeammin rinnoin puolustamaan _ihmisoikeuksiamme, kansamme onnea, vapautta ja rauhaa_, jotka kaikki aikoi kansaansa pettänyt hallitus tuhota ja riistää."

Kun tämä vallankaappaus kerran on päättynyt, on heille ja meille opettavaa nähdä, miten heidän onnistui puolustaa "nuorta tasavaltaa" ja "kansamme oikeuksia ja onnea ja elämää" -- mitä näistä kaikista on jälellä, kun nämä rivit pääsevät julkisuuteen.

*

"Työmiehen tietoja".

"Työmies" väittää, että "lahtarit" ovat salakavalasti ammuskelleet Fennian, Kämpin, Ateneumin, Vaasan pankin sekä useista Esplanaadin ja Aleksanterinkatujen varsilla olevista talojen ikkunoista, kellareista ja ullakoilta. -- Se on tietysti kaikki mielikuvitusta tai provokatsionia.

"Työmies" ilmoittaa suurella tyydytyksellä, että rahapaja on vallattu ilman minkäänlaista vastustusta lahtarien puolelta. -- Jopahan ne nyt jäivät siihen teurastajiaan odottamaan. Saa nähdä, mitä sepät nyt aikovat ruveta takomaan.

Siveellisellä kauhulla kertoo "Työmies" sellaisista "roistontöistä" kuin että erästä Turkuun menevää sotilasjunaa on ammuttu ja että Hillosensalmen rautatiesiltaa on yritetty räjähyttää, joka on valtion omaisuuden katalaa hävittämistä. Meidän pitäisi tietysti antaa heidän juniensa kulkea rauhassa ja ehkä mennä itse näyttämään "valkoista" lippua merkiksi, että rata heidän sotilasjunilleen on selvä.

*

Oikeudesta tarttua aseihin.

Rauhan ystävien kanssa olen näinä päivinä paljon keskustellut oikeudesta tarttua aseihin. Olenhan ollut itsekin sillä kannalla, että aseihin ei saa tarttua, koska hengen ottaminen on rikos. Mutta minulle näyttää käyvän samoin kuin kaikille rauhanystäville silloin, kun on kysymys heistä itsestään s.o. itsepuolustuksesta. He eivät voi olla puolustamatta aseiden avulla itseään ja muita silloin, kun heidän kimppuunsa hyökätään eikä mikään muu auta hengen säilyttämiseksi. Järjestysvallalla täytyy myöskin olla oikeus käyttää asetta viime tingassa. Mutta jos kerran itse taistelu puolustautumista varten katsotaan oikeutetuksi, silloin täytyy myöskin saada siihen valmistautua. En näe siis enää muuta eetillistäkään ratkaisua, kuin että aseihin oli tartuttava. Vaikka taistelu näyttää muuttuvankin luokkainväliseksi taisteluksi, siis varsinaiseksi sisälliseksi sodaksi, niin on tämä kuitenkin porvariston puolelta, samalla kun se on taistelua heidän etujensa puolesta, myöskin koko yhteiskuntajärjestyksen ja kaikille yhteisten oikeuksien ja etujen puolustamista, myöskin kaikkien parlamenttaaristen sosialistien ja heidän asiansa puolustamista. Niitä on tässä maassa luultavasti sittenkin enemmän kuin vallankaappauksellisia punakaartilaisia.

Aseihin tarttumisemme oikeutuksen ratkaisee eetillisesti osaksi myöskin se, oliko heillä, hyökkääjillä, siihen pakottava pakko, eivätkö he mitenkään muuten olisi saaneet oikeutettuja vaatimuksiaan toteutetuksi. Minun mielestäni ei tietysti ollut. Itse he kuitenkin ovat siitä lujasti vakuutetut. Jolleivät he luulleet saavansa heille niin tärkeää hallitusmuotoasiaa ratkaistuksi mielensä mukaisesti, olisivat he tietysti kuitenkin voineet saada porvarilliset estetyksi saamasta omaansa läpi. Äärettömässä reformi- ja vallanhimokiihkossaan he eivät malttaneet odottaa hiukan pitkällisempää ja vaivaloisempaa eduskunnallista ratkaisua, vaan ryhtyivät toteuttamaan ohjelmaansa väkivallalla ja vieraalla vallalla. He, jotkut harvat, anastivat aseillaan kansan oman oikeuden määrätä tulevasta kohtalostaan. He ottivat itselleen diktatuurivallan, tekeytyivät tyranneiksi. Tyrannit, rosvot ja ryövärit ovat kukistettavat. Yksityinen voi vielä antaa henkensä mennä, kuolla marttyyrina, mutta yhteiskunta ja kansa eivät sitä voi. Tulee raja, jolloin täytyy antaa periaatteen mennä. Pakko ja hätä ei tunne lakia, ei periaatetta eikä aina etiikkaakaan -- kamalaa kylläkin. Meitä pakotettiin tähän. Me hankimme ensin asestettua järjestysjoukkoa, josta olojen pakosta syntyi sotajoukko. Meillä ei ollut yhtä ainoata kivääriä ennen kuin venäläiset kiväärit suomalaisten käsissä alkoivat paukkua nurkissamme. Meidän syymme rauhanystävinä on siis se, että hankimme niitä liika myöhään. Olimme liika naiveja uskoessamme _kaikkien_ suomalaisten rauhanystävällisiin vaistoihin ja traditsioneihin. Jos meillä olisi heti ollut kättä pitempää, jolla olisimme voineet imponeerata myöskin Venäläisiin, olisi meillä nyt rauha. Nyt on meillä sota, ja rauhanerakkojenkin täytyy myöntää sen välttämättömyys tässä tapauksessa. Vielä kerran saa puhdas periaate istua ja värjöttää kuin viluinen lintu yöpuullaan. Kuinka pitkäksi mahtaneekaan tämä yö tulla?

*

Mannerheimin täytyy voittaa.

Tämä sota on -- niinkuin ennenkin olen sanonut -- sotaa myöskin Venäjää vastaan, pohjaltaan ehkä oikeastaan juuri sitä. Ensimmäiset sotatoimenpiteet Pohjanmaalla näyttävät kohdistuneen venäläisiä vastaan. Mutta virallisesti se on sotaa omia ryöstäjiä vastaan ja siis sisällinen sota.

Asema on mutkallinen, ja käy siksi yhä enemmän, jos Saksa ja Venäjä eivät tee rauhaa ja heidän sotansa jatkuu. Kuinka silloin on suhtauduttava vangittuihin venäläisiin, joilta on riisuttu aseet?

Tosin me olemme nyt neutraali maa, jolla on oikeus riisua aseet sen alueelle joutuneilta. Mutta toisaalta on venäläisten rintama täällä syntynyt ennen meidän itsenäisyyttämme ja vaikea on kieltää heitä sitä sellaisena edelleen pitämästä, varsinkin jos Saksakin rikkoisi meidän "puolueettomuutemme". Se kai voi helposti vielä tapahtuakin, joskaan ei Torniossa ja Vaasassa, niin ainakin etelässä. Ainakin laivaston kimppuun Saksa voi hyökätä ja silloin voi Venäjä vaatia itselleen toimintavapautta Suomessa ja väkensä vapauttamista ja aseiden takaisin saamista. _Causa belli_ on olemassa, ellei siihen suostuta. Suomen sodan Venäjää vastaan täytyisi puhjeta, jos Venäjä voisi ja tahtoisi. Meidän asemamme olisi ylen arveluttava, kun vielä punakaartilaiset ovat vihollisen puolella. Silloin eivät venäläiset auttaisi suomalaisia tovereitaan sosiaalisen vallankumouksen aikaansaamiseksi, vaan suomalaiset toverit auttaisivat venäläisiä Suomen uudelleen valloittamiseksi.

Jos venäläiset ja punakaartilaiset voittaisivat -- niinkuin näyttää käyvän Ukrainassa ja Donilla -- kuinka sitten muodostuisi maan kohtalo valtiollisesti? Niinkö, että venäläiset jäisivät hallitsemaan meitä punakaartin ja oman väkensä avulla, vaiko niin, että venäläiset jättäisivät maan hallinnon punakaartille, asettamalla tietysti jonkun komissaarin valvomaan Venäjän (vallankumouksen) etuja. Siis oltaisiin uudelleen joko Bobrikoffin ja Seynin ajoissa tai parhaimmassa tapauksessa Porvoon valtiopäiväin jälkeisessä, jolloin maata hallitsi keisari ja virkamiehistö. Manner-Tokoi-Sirola-senaatti kai saisi kummassakin tapauksessa hoitaa maan asioita, kunnes toisin määrättäisiin. Meillä oli jo kerran "sapelisenaatti", joksi sosialistit mielellään nimittävät Seynin senaattia; nyt olisi meillä Mannerin "pistinsenaatti", jota kai toisaalta tultaisiin sanomaan "lahtarisenaatiksi".

Ei, kyllä Mannerheimin _täytyy_ voittaa. Tässä taistellaan kuin taistellaankin Suomen itsenäisyydestä, loppuun asti, kuinka kauan sitä kestäneekin. Se voi kestää kylläkin kauan, sillä niin kurja ei Venäjän tila vielä liene, ettei se hoitaisi tätä rintamaa, vaikka olisikin muilla rintamilla voimaton.

*

Jos Mannerheim voittaa ja Lenin, joka tukee Manneria, jää vielä valtaan --? kuinkas sitten? Hän on tunnustanut Svinhufvudin, sitten hän on tunnustanut Mannerin, tunnustaako hän taas uudelleen Svinhufvudin?

Ja jos kadetit tai jotkut muut taas saavat Venäjän ohjat käsiinsä?

Miten hyvänsä -- arpa on heitetty eikähän meillä voi mikään tulla pahemmaksi, kuin mitä jo on.

En tiedä mitään, en ymmärrä mitään, en voi mitään, istun vankina kammiossani ja tahrin paperia loppumattomiin. Tekisi mieli mennä käyskentelemään ennen maatapanoa. Mutta jos menisin, minut luultavasti vangittaisiin tai ammuttaisiin. Aika aikaa kutakin.

Keskiviikkona 30 p:nä tammikuuta.

Huhuja.

Eräs tuttava soittaa, että 5000 ruotsalaista vapaaehtoista on tullut yli ja että saksanpoikia on tullut Mäntyluodosta. -- Hämeenlinna on valkoisten käsissä ja parin päivän perästä on Mannerheim täällä. -- Rauhanneuvottelut ovat katkenneet. Saksalaiset ovat pian Räävelissä. -- Viipurissa ovat punakaartilaiset ajetut kasarmeista. -- Myöhemmin hän peruuttaa tiedot epävarmoiksi huhuiksi. Kuinka monta kertaa tämmöiset kiurut noussevatkaan taivaalle suistuakseen sieltä samassa alas!

*

Kadulta.

Menen kaupungille. Siellä on se sama ainainen kuva: loppumaton jalkamiesten jono käytävällä, kadulla ei muuta liikettä kuin joku halkokuorma ja silloin tällöin hurjaa vauhtia kiitävä auto, täynnä punakaartilaisia, kiväärit ojona. Minä suon heille tuon voiton- ja vahingonilon. Mahtaa olla hurmaavaa ensi kerran hallita maan pääkaupunkia, olla herroina ja käskijöinä. Kai siinä heillä nyt on jotain tunnetta Suomen itsenäisyydestäkin, sillä eihän nyt ainakaan matruusit kuohu päälläpäin. On kai jotain omaa oman väkivallankin tunteessa. Porvarit kulkevat tyynen näköisinä, ihmeen tyynen, mutta kyllä kai takin alla kuohuu ja moni nyrkki puristuu. Minulla on yhä ilkeä tunne minua kohdanneesta väkivallasta ja vääryydestä.

Tapaan erään senaatin esittelijäsihteerin. Kun ei muuten voi saada mitään tietoja eikä telefoonikaan ole varma, täytyy niitä kerätä mies mieheltä. Minua huvittaa etupäässä se, mitkä ulkonaiset ja sisäiset vaikutteet veivät tähän. Tuttavani analysoi, että sosialistit joutuivat pyörteeseen sen väärän laskelmansa perustalla, että luulivat venäläisten avulla tuota pikaa riisuvansa aseet suojeluskuntalaisilta, mutta kun venäläiset eivät toivotussa määrin yhtyneetkään avustamaan, he eivät enää voineet peräytyä.

*

Edut ja aatteet.

Olen ollut kosketuksessa eräiden sosialistihenkisten kanssa, jotka pohjaltaan ovat sympatisia kumoukseen nähden, vaikka eivät hyväksykään sen keinoja. He ovat vallankumouksellisia ilman verenvuodatusta. Heidän vallankumousihanteensa on jotain suurlakkopuristuspakotusta porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. He tuomitsevat punaisten ja samalla myöskin valkoisten aseellisen toiminnan ja syyttävät yhtä paljon molempia siitä, mihin on tultu. Ovatpa miltei sillä kannalla, että valkoiset alottivat, ainakin yhtä paljon kuin punaiset.

Heidän mielestään saattaa vallankumoushallitus jäädä valtaan, jos se saa venäläiset maasta pois ja elintarpeita maahan. Heidän mielestään ei ole niin väliä, pääseekö laillinen hallitus ja laillinen eduskunta valtaan, jos tämä työväen hallitus saa rauhan maahan ja yleensä hoitaa siedettävästi maan asiat. He kun samalla ovat rauhanystäviä, on sisällisen sodan jatkuminen saatava estetyksi hinnasta mistä hyvänsä.

Se nyt on pohjaltaan konjunktuurikanta, mahdollinen heille kai siksikin, ettei heidän tunteessaan ole niin voimakkaana kuin esim. minussa suuttumus ja loukkautumus lain ja oikeuden rikkomisesta. Tässä on vapauden, oikeuden ja totuuden periaate kärsinyt enimmin ja se on saatettava takaisin valtaistuimelleen, vaikka maan ja kansan aineelliset edut kärsisivät siitä kuinka paljon hyvänsä. Alussa ei väärälle polulle poikkeaminen näytä niinkään suurelta, mutta kuta kauemmaksi tullaan, sitä harhempaan mennään eikä koskaan jouduta oikeille perille.

Ymmärrän kyllä, että kun ollaan intohimoisesti jonkun asian puolella, tullaan helposti vaientamaan oikeudentunnon ääni, vaikka se joskus pyrkisikin kuuluville. Työväen valtaanpääsö kun on heistä maan ja maailman onni, joutuvat he helposti tinkimään ja ymmärtämään ja anteeksi antamaan. Osalta nykypolvea, varsinkin nuoremmilta, puuttuu n.s. yhteiskunnallista vaistoa. Heillä ei ole laillisuutta ja oikeudellisuutta verissään. Minulla on se siihen määrin, etten voi päästä mihinkään ymmärrykseen, löytää mitään yhteistä pohjaa sen kanssa, joka omaksuu tulokset, jotka ovat saavutetut lievänkin väkivallan, saati sitten punakaartilais-väkivallan avulla. Onhan meidän nuorisomme kasvanut ja kehittynyt aikana, jona tässä maassa, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ei ole ollut muuta valtaa kuin väkivalta, jolloin lain auktoriteettia on jäydetty sekä ylhäältä että alhaalta päin.

Ja nykyinen kumous _on_ väkivaltaa, se on se, joka hyökkäsi ja alotti. Porvariston asettautuminen syntyi veritöiden ja väkivallan johdosta jo kesällä ja varsinkin marraskuussa. Heitä vastaan _täytyi_ tarttua aseihin. Ja kun punakaartin toiminta muuttui valtiolliseksi kumoustoiminnaksi, täytyi myöskin suojeluskuntain asettua valtiolliselle pohjalle. Jollei punakaartilais-väkivalta olisi yhtämittaa uhannut, olisi suojeluskuntain toiminta rajoittunut rauhallisen työn, myöskin lainlaadintatyön mahdollisuuden suojaamiseen. Mutta sellaistakaan aseellista lain ja järjestyksen tukea eivät nämä täydellisen aseettomuuden kannattajat näytä tahtovan antaa yhteiskunnalle. Mutta semmoinen kantahan vie ehdottomasti anarkiaan, niin pian kuin on kymmenkuntakaan tunnotonta miestä.

En tahdo kieltää, ettei minunkin kantaani luokkapuolueeseen kuuluvana ainakin jossain määrin vaikuttaisi luokkaedut ja etten vanhaa yhteiskuntaa tukeakseni tarrautuisi periaatteihini niiden minulle tuottaman hyödynkin vuoksi. Sellaista ei voi torjua, eikä koskaan voi oikein tietää, milloin itsekkäisyys minussakin verhoutuu _sille_ mieluisiin ja sopiviin periaateverhoihin. Minä kuitenkin pyrin siitä pois. Ja minä puolustaun itseni edessä aina sillä, etten minä vastusta sosialismia semmoisenaan. Vastustan luullakseni vain sen toteuttamiseksi käytettyjä _keinoja_. Ja minä vastustaisin niitä silloinkin, jos minun aatteitani tahdottaisiin samanlaisilla toteuttaa. En minä kutsuisi venäläisiä avukseni, vaikka suomalainen sosialismi eduskunnallista, laillista tietä panisi täällä toimeen minkä yhteiskunnallisen mullistuksen tahansa. Kenties tulen tilaisuuteen tämän osoittamaan teossakin, jos taantumus Venäjällä pääsee valtaan ja tarjoaa apuaan täkäläiselle taantumukselle.

*

Aakkosia.

Miten aseellinen järjestysvalta syntyy ja miksi se on tarpeellinen, eli miksi esivalta tarvitsee miekan?