Part 3

Kun ei voi olla mukana juuri missään, joutuu väkisinkin vain kuvittelemaan. Ja aina palaa kuvittelu siihen, kuinka ne aikovat saada pystyyn uuden yhteiskuntansa, kuinka sitä hallita, järjestää, kuinka hoitaa nälänhädän. Sillä kai heidän täytyy tietää, että se on nyt heidän suoritettavansa, ilman porvariston apua muussa kuin mikäli porvaristo on siinä apuna omia asioitaan järjestäessään. Eivät kai he voine kuvitellakaan, että porvarit tämän väkivallan ja suunnattoman oikeudenloukkauksen jälkeen ja kaikkien heidän ihanteittensa häväistyksen jälkeen voisivat olla mukana muuten kuin passiivisina katselijoina, jotka samalla joka hetki vaanivat, miten kaataisivat heidän valtansa. Porvarit tulevat tietysti olemaan lakkotilassa. Rikkureita tulee mahdollisesti olemaan, mutta ei näillä uusbobrikoffilaisilla pitkällekään päästäne. Niitä vastaan varmaan nousee sitkeä moraalinen ja aineellinen boikotti, eivätkä mitkään paremmat ainekset liity heihin jo siinäkin pelossa, että kun asiat rupeavat menemään entistä menoaan, heidän kautensa on lopussa. Jos sosialistien omasta leiristä löytyy kykyjä, sitten se ehkä menee jonkun aikaa. Mutta ellei löydy, silloin tulevat uutta regimiä avustamaan vain heikot voimat, joiden avulla he eivät saa mitään aikaan. Kuta perinpohjaisemmin kumouksellinen suunta koettaa mullistaa, sanokaamme vaikka uudistaa, sitä suurempi on työ. Siihen vaadittaisiin neroja ja korkeampaa sivistystasoa, kuin mitä meidän maassa on. Olisivat kai ne jo tulleet näkyviin, jos niitä olisi ollut. Puoluejärjestömiehiä heillä kai on, mutta ei sen monimutkaisen koneiston hoitajia, jommoinen yhteiskunta on. Varsinkin nyt, kun tuhannet uudet alotteet ja tehtävät kysyvät maan kaiken älyn ja tarmon. Ei siitä mitään tule. Yritys tuntuu tällä hetkellä niin mielettömältä, että siihen ryhtyminen ehkä oli vain pakotus, jota äärimmäisten puolelta mahdollisesti on harjoitettu johtajia kohtaan hengen uhalla.

*

Sosialismin häviö.

Eräs nuori mies, joka on sosialisti, on vakuutettu siitä, että tämä on sosialismin häviö vuosikymmeniksi. Minä sanoin siihen, että jos vanha järjestys saadaan palautetuksi ja itsenäisyytemme turvatuksi ja venäläiset pois, meistä kaikista tulee sosialisteja siinä merkityksessä, että koetamme vaikuttaa yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi niin paljon, kuin se suinkin on mahdollista.

*

Tämän täytyy päättyä romahdukseen.

Herää itseä tutkisteleva kysymys, onko tämä vain villiintymistä, mielettömyyttä ja venäläistä tartuntaa, vai olivatko epäkohdat niin suuret, niiden poistaminen tavallisilla keinoilla niin mahdoton saada aikaan, että muuta mahdollisuutta päästä siedettävämpiin oloihin ei enää ollut olemassa. En tunne työmiesköyhälistön tilaa niin hyvin, että tietäisin, kuinka suuri heidän paljon huudettu kurjuutensa todella on. Mutta sen ainakin luulen huomanneeni, että tuskin koskaan reformeeraushalu porvarillisissa on ollut vilpittömämpi ja suurempi kuin juuri nyt, jo Suomen tasavallan valtiollisenkin tukemisen vuoksi. Minä luulen, että joka jänne, joka hermo olisi ponnistautunut ja pinnistäytynyt saamaan aikaan olotilaa, joka olisi turvannut sen vaurastumisen sisäänkinpäin. Tämän raivokohtauksen täytyy olla suurelta osalta ei fyysillisen, vaan psyykillisen. Se on kuumetila, joka syntyy terveimmässäkin organismissa ulkoapäin tulleesta vaikutuksesta. Se on huumausta, myrkytystä ja sitä seuraavaa hermostusta. Se on hypnoosia ja humalaa, jonka päätän siitäkin, että se on saanut valtaansa niitäkin, jotka eivät ole olleet kurjuuden kanssa missään suoranaisessa kosketuksessa, vaan menevät mukana intoutuneina ainoastaan aatteesta ja sanoista. Onhan näistä huumausaineista monta kertaa puhuttu: kiihoitus, valhe, vääristely, kaikkein kehnoimpiin intohimoihin vetoaminen, rajantakainen tartunta, punakaartilaispakotus j.n.e. -- jonka kaiken hermovalmistelun jälkeen kiihoittuneissa aivoissa saadaan syntymään usko mustimpaan valheeseen, mitä tässä valheen maassa on koskaan keksitty: että porvaristo aikoi asevoimalla hyökätä köyhälistön kimppuun. Sen vuoksi täytyi köyhälistön asestautua. Tämä vallankaappaus on perustunut valheeseen ja vääristelyyn ja sentähden täytyy sen päättyä romahdukseen, jos totuus yleensä voittaa. Se on hulluutta ja valhetta ja rikosta kaikkea sitä vastaan, mitä Suomessa on totuttu pitämään totena, oikeana ja pyhänä. Minun täytyy tässä päiväkirjassani luultavasti vielä monesti palata tähän ja purkaa mieleni ainakin itselleni, neljän seinäni sisässä, sillä olenhan vanki, jonka ääni ei kuulu niitä kauemmas.

*

Aaveita.

Olemmehan täällä vihollisen vallassa, hänen armoillaan, hänen panttivankeinaan. Mahtaneeko sota jatkua niin kauan, että linna joutuu piiritettäväksi? Kuinka meitä silloin kohdellaan? Valitaanko meistä joitakin ammuttavaksi? Eiväthän nämä ole mitään järjestynyttä väkeä, vaan osaksi kaikkein raakamaisinta joukkoa, marraskuun murhamiehiä, joita johtajat eivät voi pitää kurissa, vaikka tahtoisivatkin.

*

Jos vallankaappaus jää pysyväiseksi pitemmäksi aikaa ja valtion raha-asiat menevät niin rappiolle, että ei voida maksaa ulkomaisten lainain korkoja, valtion ja kuntain, jos kaikki pysähtyy, niinkuin kaiken varmaan käy, joudumme nuorine itsenäisyyksinemme ehdottomasti ulkovaltain administratsion alaisiksi. Ne tietysti silloin muutenkin käyttävät hyväkseen meidän ahdinkoamme. Vieneekö Ruotsi sittenkin Ahvenanmaan?

*

He ovat laskeneet väärin.

Vallankaappaajilla on kyllä takanaan ja tukenaan suuri maailman aate. En ole erityisesti perehtynyt sosialismiin, mutta siitä päättäen, että se kaikissa maissa on niin levinnyt, siinä täytynee olla niin paljon oikeata ja totta, että sen on päästävä aatteillaan kokeilemaan. Mutta kuinka hyvänsä, se teko, millä meidän sosialistimme ryhtyivät sitä toteuttamaan, tulee ikuisiksi ajoiksi leimaamaan heidät asiansa ja isänmaansa pettureiksi. He kantavat nurjaa kilpeä kumpaakin vastaan. Voisivatko Ranskan sosialistit koskaan tulla kutsumaan saksalaisia sosialisteja tällä tavalla avukseen, jos Saksa olisi miehittänyt maan? Olisiko Belgiassa tällä hetkellä mikään täntapainen mahdollista?

Meidän sosialistimme näyttävät tehneen sen kevein mielin, aivan niinkuin olisi luonnollisin asia maailmassa, että isänmaanrakkautta sanan tavallisessa merkityksessä ei olisi olemassa meidän kansassamme. Sitä tietysti on. Sitä on työväessäkin, toivottavasti kurjimmassakin köyhälistössä. Valkoisen armeijan nousun luulisi todistavan, kuinka voimakas tunne venäläisviha todella on. Laskivatko "taktikot" näin täydellisesti väärin? Kuinka he muutoin olisivat uskaltaneet käydä taisteluun porvarillis-talonpoikaista rintamaa vastaan ja sitä rintamaa vastaan, jonka täytyy ennemmin tai myöhemmin syntyä heidän omienkin miestensä rinnoissa?

Toinen laskuvirhe, yhtä suuri, oli se, että he alottivat taistelunsa, ennenkuin sosiaalinen taistelu muissa maissa oli ehtinyt alkaa. Tässä niinkuin kaikessa muussakin he nähtävästi luottivat Leniniinsä, hänen uskotteluihinsa. Auttaako Lenin heidät pulasta? Hän on luvannut. Mutta onko venäläinen koskaan pitänyt, mitä on luvannut? ja onko juutalainen? Mannerilaisen mullistuksen onnistuminen lepää venäläis-juutalaisten lupausten pohjalla.

_Jos_ he kuitenkin saisivat pysyväistä apua, ja jos me taas tarvitsisimme apua, mutta emme saisi, jos Mannerheimin armeija ei kestäisi, Saksa ei pääsisi eikä tahtoisi tulla, eikä Ruotsikaan, olisi asemamme todellakin toistaiseksi koko lailla arveluttava. Mutta minä olen varma siitä, että me ajan ollen selviäisimme voittajina siitä pelkästään sen kautta, että meidät kukistettiin venäläisten avulla.

Suomen itsenäisyys Venäjää vastaan ei olisi voinut toivomallakaan toivoa itselleen voimakkaampaa liittolaista kuin sosialistien liitto venäläisten kanssa. Nehän olivat tataarit, jotka yhdistivät Venäjän ja valmistivat sen vapauden. Ja samantapaisia esimerkkejä kai historia tarjoaisi muitakin.

*

Selviääkö koskaan?

Kuinka kauan kestänee yksimielisyys sosialistien kesken? Kuinka pitkälle seuraavat n.s. paremmat ainekset mukana? Kyllä kai se kestää niin kauan, kuin leipää ja lämmintä riittää eikä leskiä tehdä liiaksi. Ne ovat muuten luultavasti keskenäänkin yhtä häikäilemättömiä kuin porvareja kohtaan.

Selviääkö heille milloinkaan että se ei ollut porvaristo, joka hankki sotaa, ja ettei se tahtonut tuhota työväen luokkaa? Tuskin, viimeiseen saakka he pitävät kiinni siitä harhastaan, jottei taistelun siveellistä oikeutusta heiltä riistettäisi. Sen kysymyksen selvittää vasta tyyni vastainen tutkimus. Se sekoittuu nyt vereen. Niin kauan kuin aseet kalskaa, ei kysytä, kenen ase ensiksi kalskahti. Ne heiluvat nyt molemmin puolin eikä kukaan luovu taistelusta, vaikka huomaisikin olevansa alkusyyllinen.

*

Yhteistyö lopussa

Jos eduskunta vielä joskus voisi kokoontua, ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään, että sen porvarilliset voisivat työskennellä niiden sosialistien kanssa, jotka ovat olleet mukana toimeenpanemassa tätä vallankaappausta.

*

Ainahan kehuitte voittaneenne.

Ne puhuvat yhtä mittaa siitä sorrosta, jota työnantajat harjoittavat työväkeään kohtaan. Sen ikeen luomiseksi tarvittiin nyt muka tämä kaappauskin. Olen seurannut "Työmiestä" kohta vuoden päivät. Jokikisen lakon jälkeen, olipa lakko tehdastyömiesten tai maatyöväestön, on "Työmies". suurilla kirjaimilla julistanut: "Lakko päättynyt työläisten täydelliseen voittoon." Ovatkohan olot tässä vanhassa yhteiskunnassa olleet niin tuiki mahdottomat, kun sen puitteissa aina on päästy siihen, mihin on pyritty?

*

Punakaartilainen.

Kun palaan illalla kotiin ja näen noiden nuorien poikien pistin olalla patrulloivan kadulla synkkien kivimuurien välissä, kysyn itseltäni, mikä mahtanee oikein olla heidän mielialansa. He ovat nyt aseman herroja. Ei kukaan saa liikkua ilman heidän lupaansa, he voivat vangita kenen tahansa, ampua sinne ikkunoihin ja saada kipsin katosta rapisemaan porvarin sänkyyn, jossa tämä loikoo pehmoisella patjallaan, hiukan peloissaan ja harmissaan ehkä, mutta kuitenkin vielä verrattain ennallaan.

Jaksaako punakaartilainen ylläpitää itsessään vihaa ja kiukkua? Luuleeko hän olevansa vangitun pahantekijän vartija? Onko hän mielestään ehkä yhteiskunnan herra nyt, väristessään tuiskussa ja tuulessa? Luuleeko hän porvarin häntä ja hänen pistinvaltaansa vapisevan? Ajatteleeko hän, että kun aika tulee ja toinen menee, hän todella on valtaava nuo kivimuurit ja kansoittava ne omillaan, ja että porvarit saavat muuttaa Sörnääsiin ja Kallioon? Arvatenkin.

Tietysti hän ei ole niin paljon ajattelija, että ymmärtäisi, että vaikka Catanin ja Grönqvistin kivimuurit tyhjennettäisiin nykyisistä asukkaistaan, ne eivät minkään yhteiskunnallisen vallankumouksen jälkeen muuttuisi _köyhälistön_ kasarmeiksi. Kyllä niissä aina tulee asumaan porvari, rahamies, rikas, "riistäjä". Sinä, poikaseni, ehkä ajat entisen porvarin pois, mutta sijaan tulee toinen porvari, oma porvarisi. Ne porvarit kantavat jo korkeita palkkoja sinun senaatissasi ja sinun virastoissasi.

Ei ole isoa eroa sen vartiosotilaan välillä, joka Seynin patrullina kierteli kaupunkia ja seisoi hänen palatsinsa edessä, ja sen välillä, joka punakaartin käskystä seisoo passissa. Onhan tosin hiukan. Entinen vartijasotilas raahasi uupuneet raajansa Turun kasarmiin, ja heittihe siellä vartiohuoneen kovalle penkille levähtämään hetkeksi, kunnes taas tuli vuoro lähteä passiin. Tämä nykyinen, vallankumouksen vartija, astelee ylpeänä Smolnaansa entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin, potkaisee kengät jalastaan hienolle matolle ja heittäytyy savuke hampaissa ylpeän venakkorouvan entiseen sohvaan. Tunteeko hän siinä sijassaan ollessaan suurtakin tyydytystä ja saavutetun vallan hunajan makua? Suon sen hänelle kernaasti, jos niin on. Erohan on olemassa, mutta kuinka oleellinen se on? Eikö se ole talviyön unelma niinkuin kaikki tämä muukin, ainakin häneen nähden? Saavuttiko hän muuta kuin hetken vahingonilon marssia kadulla porvarin kauhuna, porvarin, joka pysyy, vaikka kaikilta maailman keisareilta katkaistaisiinkin kaula, jota kaikilta porvareilta ei voida katkaista?

Et sinä siinä tuon pistimesi kärellä ehdi maailman pellosta kaivaa kaikkia ohdakkeita. Juuret jäävät, ja ennenkuin olet ehtinyt pellon laitaan ja luulet viimeisen hävittäneesi, tekee ensimmäinen uhrisi jo taintaan pellon toisessa laidassa.

Sanonko sinulle jotain, harhaantunut nuori mies, heitä pistimesi, mene maalle, osta lähtiessäsi oikein iso kuokka, tee siihen tukeva varsi ja astu isävanhasi torpparin pellolle, joka kasvaa rikkaruohoa, koska hän ei ole jaksanut niitä kyntää pois, käy kaikella reformiraivollasi niiden kimppuun. Maatasi _noin_ mullistamalla sinä olet alkanut mullistaa maailmaa.

Hyvää yötä, vihamieheni, jota en osaa vihata, vaikka tahtoisin ja pitäisi.

*

Missä vihollisesi?

En saa sinua vielä ajatuksistani, pistinpoika. Sinä tartuit aseeseesi siinä tuimassa tunnossa, että nyt sinä näytät lahtarille, joka väijyy sinua joka ullakolla, joka ikkunassa, hiipii takanasi joka katukulmassa, Kaivopuiston ja Kaisaniemen joka puun takaa. Sinä et pelkää, sinä astut silmä säihkyen toverisi rivissä, käsi liipasimella, alttiina kuolemalle, jolla herra sinua uhkaa, valmiina antamaan takaisin, valmiina kaatumaan ja valmiina kaatamaan kansansortajan, työväen verivihollisen, porvarin, herran, joka muka valmistautui sinua teurastamaan, jota kavalampaa ja katalampaa ei ole maailmassa. Häntä vastaan olet lähtenyt sotaan, tarttunut murha-aseeseen, jonka sait veljeltäsi venäläiseltä -- kiitos hänelle, kunnon toverille, joka auttaa ja tukee sinua ja porhaltaa kanuunoineen ja kuularuiskuineen avuksi, jos tulee hätä ja tarvis.

Nyt sinä siellä marssit ja tähystelet ja odotat, mutta missä on vihollisesi? Miksi lahtari ei hyökkääkään, ammukaan? Laukaiset ilmaan, manataksesi, kiihottaaksesi hänet esiin. Et ole vielä oikein tottunut aseeseesi, kuula menee omia teitään, sattuu seinään, pölähtää, pamahtaa. Ahaa, siellä hän on! Ja sinä alat vimmatusti paukuttaa siihen, mistä pölähti. Koko komppania sinuja ampuu. Te valtaatte talon, te pidätte kotitarkastuksen -- "aseet tai henki!" Siellä on jossain komerossa vanha ruostunut haulikko, seinällä sapeli 1808-09:n sodan ajoilta, jotka viet voittosaaliinasi; olet säikäyttänyt puolikuolleeksi jonkun vanhan rouvan, herättänyt sylilapsen keskellä yötä parkumaan. Mutta vihollistasi, aseellista vihollistasi et ole löytänyt. Et löydä häntä mistään täältä, et voisi vuodattaa ainoata veripisaraa, jollet ampuisi aseetonta ja pakolaista. Drumsön ja Degerön jäillä olet kai saanut ammutuksi joitakuita nuoria miehiä, jotka pyrkivät pois piiritetystä kaupungista ja yön hämyssä hiipivät ohitsesi. Venäläinen veikko Harakan patterista valaisee sinulle ampumalinjaasi -- ahaa, tuolla se hiihtää -- pang! -- pang! Sinä riemuitset, se oli lahtari, herraspoika -- yhden sait, satoja pääsi. Sinulla ei ole täällä, urhea sankari, vertaistasi vihollista, kuinka ja mistä häntä etsinetkin.

Mihin ihmeeseen ne katosivat? Sinä saat tietää, että oikea sinun arvoisesi vastustaja ei ole kokoontunut Helsingin ullakoille, vaan että hän on päässyt siirtymään Pohjanmaalle, Savoon ja Karjalaan, Suomen sydämeen, sinne, mistä sinäkin olet kotoisin, missä veljesi raataa torpparina tai pikkutilallisena maalla, jonka sinä jätit. Sinä palat taistelun halusta, sinä tahdot vapauttaa heidät lahtarien hirmuvallasta, ja sinä riennät Mannerheimin rintamaa vastaan Vilppulaan tai jonnekin sinne.

Minä nyt en tahdo kysyä, mitä tunteita sinussa mahdollisesti herättää matruusinen matkaseurasi. Sivuutan sen tällä kertaa ja kysyn toiste, kun olet hiukan tyyntynyt. Pyydän vain, että puhut totta, kun tulen kysymään: eikö sinua sentään pari kertaa, puoli kertaa ilettänyt jokin, etkö tuntenut tunnossasi jonkun pahan ja äitelän makua?

Sinä saavut rintamalle. Sinä makaat vallihaudassasi ja tuolla lakeuden toisessa laidassa makaa joitain toisia, jotka sinua ampuvat ja joita sinä.

Keitä ne ovat? Minä tiedän, ja minä kuiskaan sen täältä saakka korvaasi. Ne ovat niitä, mitä muuten lienevätkin, jotka tahtoivat puhdistaa tämän maan, jonka nimi on Suomenmaa ja joka heille on n.s. isänmaa -- et kai kuule näitä sanoja aivan ensi kertaa, joskaan et ole kuullut niitä aivan usein -- puhdistaa niistä, joille tämä maa on ollut vieras maa, jota he ovat vuosisadan sortaneet, orjuuttaneet, ryöstäneet, syöneet ja saastuttaneet sekä aineellisesti että aatteellisesti. Niitä ne ovat, joita sinä nyt ammut ja ajat takaa. Noita kohtaan ovat heidän kuulansa tähdätyt, ja samalla myös sinua. Sinä et kuule minua, ja jos kuulet, tiuskaat tietäväsi sen asian paremmin kuin minä. Ne ovat helsinkiläisiä herraslahtareita, jotka ovat valmistaneet tätä sotaa köyhälistöä vastaan, porvareita ne ovat, kansan ja köyhälistön verivihollisia, ja _niitä_ sinä ammut.

Ja sinä ammut ja hyökkäät pistin tanassa. Ne pakenevat! Hurraa! Voitto!

Mutta kuka on tuo, joka makaa verissään sinun tielläsi metsän reunassa, suullaan hangessa, kaatuneena suksiensa päälle, selässä kontti?

Porvariko, lahtariko, riistäjäkö, kapitalisti?

Talonpoika se on, köyhä talonpoika vaatteista päättäen. Paikatut housut, lammasnahkalakki. Aioit ensin potkaista roistoa, mutta jätät sen tekemättä. Olet jossain nähnyt tuon kontin. Kumarrut ja käännät kiireesti ruumiin selälleen nähdäksesi kasvot.

Tunnet vanhimman veljesi, torpan miehen. Hätkähdät kysymään itseltäsi: minunko kuulani hänet tappoi? vaiko ehkä veljesi venäläisen kuula? Et sillä hetkellä saa selvitetyksi, kummanko soisit tapahtuneen.

Sitten kysyt: mitä hänellä oli täällä tekemistä? Hän ei voi vastata, hänen lasiset silmänsä tuijottavat ilmeettöminä lumettuneiden luomien alta kylmään avaruuteen. Sinä et uskalla itse vastata: hän taisteli lahtariaatteen puolesta köyhälistöä vastaan, -- vaikka mielesi ehkä tekeekin. Et myöskään usko, että joku entisen tsaarin entinen kenraali olisi saanut hänet liikkeelle korkeata palkkaa vastaan. Et myöskään usko, että hän oli harhaan johdettu. Minä voisin vastata, mutta en sitä tee, koska tiedän, ettet minua usko. Siksi en vastaa. Mutta miksi en sittenkin vastaisi, uskoitpa tai et. Hän lähti liikkeelle puhdistaakseen maansa ryssistä ja ryöstäjistä.

Hetken päästä kysyt taas: mitä minulla on täällä tekemistä?

En tiedä, mitä vastaat, mitä sinulle alkaa selvitä sen johdosta, kenen olet ampunut, ketä vastaan taistelet?

Se sinulle kaikessa tapauksessa _on täytynyt_ selvitä: tapoin veljeni.

Ja _jos_ sinä et ole luokkapeto, ihmishirviö, vaan olet suomalainen ja ihminen, niin sinä heität pistinkiväärin maahan ja otat veljen selkääsi ja kannat hänet lähimpään riiheen odottamaan, kunnes olet saanut kyhätyksi arkun, johon hänet panet, ja ajat lähimpään hautausmaahan. Mitä sinun sitten on tehtävä tällä hetkellä, sen saat selvittää Jumalasi ja omantuntosi kanssa, jos sinulla niitä on. Jos ne sanovat sinulle, että sinun on etsittävä käsiisi kivääri siitä, mihin sen jätit, ja riennettävä uuteen taisteluun ja vielä ammuttava toinen veljesi ja kolmas, niin monta kuin niitä on, niin mikset tekisi sitäkin kaiken sen lisäksi, mitä jo olet tehnyt.

Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.

Suomi--Kreikka.

Vanha Venäjä pyrkii varmasti valloittamaan meidät takaisin tätä tietä. Entinen koetti yhdenmukaistuttaa meitä ylhäältä päin, painaa alas uppiniskaisia päitä omien päittensä tasalle ja alemma. Se alotti virastoista ja virkamiehistä, se oli sen tekniikkaa. Tämä uusi demokratian yhdenmukaistuttamistyö kouraisee alhaaltapäin, sisempää, se alkaa kansasta ja imettää sitä tuhansista nisistään. Tänne on nyt saatava Leninin Venäjän taso, niinkuin ennen oli aikomus saada ja osaksi saatiinkin tsaarin Venäjän taso. Meidän lammikkomme ja heidän suonsa välille oli jo syntymässä, tai ainakin ajateltiin syntyväksi vedenpitävä väliseinä, pato, jossa olevien sulkujen avulla toivoimme saavamme itse määrätä oman vedenkorkeutemme. Tuo sulku vuotaa ja sitä ei tahdotakaan paikata, ja siten heidän vedenkorkeutensa määrää edelleenkin meidän vedenkorkeutemme.

Tässä jatkuvassa tasallapitämistyössä on vanhoilla "mustilla sotnioilla" varmasti kätensä mukana. Ne pyörähtivät hetkeksi pihalle, mutta tulivat kohta takaisin ja istuvat luultavasti vanhoilla istuimillaan ja johtavat salaisia lankojaan. Ennen Venäjä päästää veljeskansansa, Puolat, Ukrainat, Donit vapaiksi kuin meidät, jos suinkin voi sitä estää. Kun olisi tarvittu koko kansan tarmo keskitetyksi tätä vaikutusta ja vaaraa vastaan, juuri silloin jakautuu kansa kahtia ja toinen puoli siitä toimii, tietenkö vai tietämättään, herpaisevasti Suomen suurimman unelman, sen itsenäisyyden, toteutumista vastaan.

Se hyvä mahdollisesti uudistuvasta venäläisvallasta ehkä on oleva, että veljeily loppuu. Kun ruoska taas vinkuu ympäri korvia, herättää se nekin, jotka nyt vielä eivät kykene käsittämään, että veljeilystä ei missään muodossa ole mitään hyötyä millekään luokalle tässä maassa. On kaameaa nähdä, ettei tästä ole oltu sen enemmän selvillä.

Venäjä on oleva vastedes niinkuin tähänkin saakka meille sitä, mitä Persia oli Kreikalle. En ole tähän saakka omaksunut sitä käsitystä, että me olisimme, niinkuin me kehumme ja niinkuin meitä kehutaan, länsimaisen kulttuurin etuvartio itää kohti. Olen antanut m.m. heidän kirjallisuutensa vaikuttaa vaatimattomuuteeni. Vasta nyt alan huomata, että me todella sitä olemme ja että meillä on siinä suhteessa yleis-eurooppalainen vartiopalvelus suoritettavana. Jos heidän yhteiskuntaa hävittävät voimansa pääsevät meidän ylitsemme kulkemaan länttä kohti, jos meidän muurimme kaatuu, silloin se menee tätä tietä Eurooppaankin ja tässä on sen Termopylaia. Meillä on varmaan edessämme monet Maratonit ja monet Salamiit. Meidät pelastaa se, mikä meissä on germaanisuutta, länsimaisuutta. Sitä me samalla myös puolustamme ja siitä meidän on saatava palkkamme siinä muodossa, että se meitä auttaa jo itsensäkin vuoksi. Tässä on yhteiset edut. Emme pyydä apua enää itsemme vuoksi.

On surullista, että se länsimainen henki meissä suomalaisissa, rotusuomalaisissa, on näin heikko, että olemme saaneet sen hengen tunkemaan osaan kansastamme vasta niin matalaan, että tällaista on voinut tapahtua, että ne ovat voineet joutua tuon itämaisen vaikutuksen alaisiksi. Tietysti me sen kestämme, länsimaisuus kyllä kai kestää, mutta sairaita olimme, kovasti sairaita, koska meidän täytyi käydä läpi tällainen parannus, tällainen kriisi, hevoskuuri.

*

On noloa.

Näin paljon olen kirjoittanut ja vasta on menossa vallankaappauksen kolmas päivä. Mikä tästä päiväkirjasta paisuukaan, ennenkuin muutos tulee. Mutta eihän tässä voi muutakaan kuin kirjoittaa se, joka ei koskaan ole muuta voinut. On välistä noloa tuntea, että ainoa ase on kynä, ainoa taistelutanner paperi.

*

"Ei me osata hallita".

Menin, lainkuuliaisena kansalaisena, valitsemaan taksoituslautakuntaa. Siellä seisoi vain joitakuita, joukossa työmiehiäkin. Ovet olivat kiinni. Nähtävästi ei vaalia tulla toimittamaankaan. No niin, eivät sitä ainakaan suurituloiset surre. Vai aiottaneeko heitä verottaa jotenkuten muuten?

Juttelin siellä erään tuttavan kanssa. Hän sanoi odottavain työmiesten päivitelleen, että herrat ovat ryhtyneet panemaan toimeen tämmöistä. Joku oli sanonut: "Kun antaisivat työtä ja palkkaa; eihän me kuitenkaan osata hallita." Niinkuin ei sitä olisi annettu ja annettaisi niin paljon, kuin suinkin voidaan. Kaikesta päättäen he nyt kuitenkin luulevat osaavansa hallita. Sopiihan koettaa.

*

Kaksi rintamaamme.

Eräs toinen tuttava, joka hänkin oli tullut valitsemaan, sanoi kuulleensa, että Svinhufvud on päässyt pakenemaan erään konsulin autolla. -- Luuli, että heidän uutta hallitustaan ei tulla tottelemaan. Minä luulen, että he eivät olisi ryhtyneet tähän, elleivät olisi toivoneet saavansa ainakin osaa valtiokoneistosta entiseen käyntiin, kentiespä joitakin ylihallituksiakin. Yleissulkua he nähtävästi eivät odota tai uskovat sen vastustuksen piankin murtuvan. Kai he laskivat, että tulee olemaan niinkuin Bobrikoffin aikana, että virkamiehet pysyvät, kunnes heidät erotetaan. Ja että on niitä, jotka taipuvat pelosta menettävänsä leipänsä, ja toisia, onnenonkijoita, jotka rupeavat palvelemaan "systeemiä".