Part 4
"Unhottakaa näiksi päiviksi kaikki keskinäiset riitanne. Isänmaan etu ennen kaikkea! Tehän tiedätte, että viholliset ovat tämän kaupungin vallien edustalla. Jos heidän onnistuu nousta valleille ja etuvarustuksille, niin mitä luulette siitä koituvan seuraukseksi? Sen, että jo vajaan tunnin kuluttua olisi kaupunki liekkien vallassa ja sellaisina kauhun hetkinä valtaisivat voittajat talot, kadut ja torit. Voitte kyllä kuvitella mielessänne, minkälaisia hirmutöitä silloin tehtäisiin. Vaimo ryöstettäisiin mieheltään, lapset vanhemmiltaan, rakastavat ja sisarukset toisiltaan, ja miten raa'at sotamiehet sitten heitä kohtaan käyttäytyisivätkään, sen voi jokainen teistä hyvin ymmärtää! -- Liittykää kaikki yhteen ja ottakaa minun kanssani osaa puolustukseen, jättäkää siksensä keskinäiset riitanne ja näyttäkää, että rakastatte isänmaatanne ja uhraatte vaivanne sen puolustamiseen! Kun vihollinen sitten on pakoitettu peräytymään, niin silloin on ilonne todellista ja oikeutettua ja silloin voitte, jos tahdotte, jatkaa kinastelujanne, mutta unhottakaa ne toistaiseksi, se on minun tahtoni ja käskyni!"
Tuskin oli kuningas Kustaa ehtinyt lopettaa puheensa, ennenkun kansa jo ilmaisi riemuaan huutamalla yhteen ääneen: "Eläköön kuningas Kustaa! Me seuraamme häntä!"
Briitta Kron piti parhaana, ainakin tällä kertaa, hillitä ilkeätä sisuaan. Hän nimittäin huomasi, että muuten koko kaupunki olisi sotajalalla häntä vastaan, sillä uhkauksia ei suinkaan säästetty. Mutta ennen poistumistaan "Ankkuri"-kapakan edustalta, pui hän molempia nyrkkejään Rolf Krookille ja sanoi harmistuneena:
"Odotahan! Pidän sinut ja kaikki toisetkin kyllä muistissani."
"Ha, ha, haa!" nauroi ukko Krook ja katsoi uhkaavasti vanhaa eukkoa. "Uskottavastikin sinut sitä ennen lannistetaan niin, että itsekin pidät parhaana nöyrtyä. Minä puolestani teen kaiken voitavani edistääkseni Agdan ja Granmarin naimisiin menoa, siitä voit kyllä olla varma."
Kuninkaan puheen innostuttaman kansanjoukon suhde Briitta Kroniin vaikutti niin, että hän katsoi itselleen sopivammaksi väistyä. Luonnollisesti ei hän ollut ollenkaan hyvillään Rolf Krookille eikä hänen samoin ajatteleville tovereilleen ja lupasikin itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa panna tahtonsa täytäntöön.
Kiukusta sähisten meni hän nopein askelin kotiinsa, jonne sulkeutui yksinänsä miettimään, mitenkä hänen tulisi menetellä saavuttaakseen tarkoituksensa mitä pikemmin.
"Niin se kyllä käy hyvin", huudahti hän lopuksi. "Siinä sekamelskassa, joka pian syntyy, uskon kyllä vieväni asiani voittoon. Minä en anna perään, ennen kuin olen saanut tahtoni perille!"
13.
Kapteeni Sverre Haraldinpoika koetti nukkua, mutta turhaan. Painajaisen tavoin kiusasivat kaikennäköiset ilvekuvat hänen mieltään niin, että hänen täytyi jättää tilapäinen lepopaikkansa ja mennä raittiiseen ilmaan.
"Tekeepä mieleni käydä Gudmaria tervehtimässä nähdäkseni, mitenkä hänen asiansa ovat", ajatteli hän.
Muutaman minutin kuluttua oli kapteeni Sverre puoliksi lahonneen ladon edustalla.
"Mitä?" huudahti hän. "Ovi on auki ja -- --"
Molemmat sotamiehet, jotka omin lupinsa olivat poistuneet vartiopaikaltaan juuri silloin kun vangit olivat paenneet, palasivat nyt takaisin.
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" ärjyi kapteeni Sverre. "Kuinka olette vartioinneet?"
Toinen sotamies vastasi vapisten: "Me emme voineet uskoa, että -- --"
"Te ette saa uskoa, vaan ainoastaan totella", keskeytti kapteeni. "Sytytä soihtu, jotta voimme tutkia ladon!"
Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun soihtu syttyi. Kun se vihdoinkin rupesi palamaan, meni kapteeni Sverre molempain sotamiesten seuraamana latoon. Siellä ei ollut ainoatakaan olentoa lukuunottamatta surkeasti valittelevaa Saituri-Pelleä. Kapteeni silmäili hetkisen hänen pöhöttyneitä kasvojaan, tempaisi sitten rievun hänen suustaan ja kysäsi:
"Tässä kaikessa piilee petos. Kuka on sinua noin kohdellut? Vastaa heti!"
Saituri-Pelle kohosi voimakkaasti, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut tilaisuuden täysin siemauksin ahmia raitista ilmaa.
"Herra, minut on vangittu", sai hän vaivalla sanotuksi.
"Vangittu? Mitä se tahtoo sanoa?"
"Toiset vangit sitoivat minut."
"Tiedätkö, mihin he pakenivat?"
"Luonnollisesti kaupunkiin."
"Mutta", sanoi kapteeni Sverre samalla hämmästyneesti katsellen ympärilleen, "missä on korpraali Gudmar?"
"Gudmar?" toisti toinen sotamiehistä. "Häntä en ole nähnyt pitkään aikaan."
"Onkohan täällä lähistöllä vihollisia?"
"Emme me ainakaan ole huomanneet."
Muutaman silmänräpäyksen mietittyään sanoi kapteeni Sverre kääntyen siihen sotamieheen, joka viimeksi oli puhunut:
"Mene nopeasti hakemaan tänne kaksikymmentä miestä!"
Sotamies riensi pois.
* * * * *
Kun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali Gudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten vast'edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi parasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui hän:
"Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut haltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi luonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt'eipä mahdottomaksikin, huomaamatta tunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme sen tien kuin äsken mainitsin."
Agdakin puuttui puheeseen ja sanoi:
"Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä luultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle -- --"
"En minäkään", keskeytti ukko Stehn, "minä kannatan Agdaa ja ehdotan, että heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin suuri kannattamaan meidät kaikki, ja -- --"
Nyt keskeytti Granmar vuorostaan ukko Stehnin ja sanoi:
"Joutuun veneelle, meillä ei ole aikaa viivytellä!"
"Hiljaa!" kuiskasi samassa nuori tyttö. "Minä kuulen hiipiviä askelia."
Pakolaiset piiloutuivat nopeasti kahden tiheän pensaan taakse.
Hiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat pakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia pensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre Haraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.
"Mihinkähän hän on mahtanut joutua", lausui hän itsekseen. "Onko hän ehkä joutunut surman suuhun?"
"Hän on se norjalainen kapteeni", kuiskasi Granmar ukko Stehnille. "Jospa voisimme saada hänet kiinni!"
Granmarin ehdotus toteutettiin heti paikalla. Kapteeni Sverre ei enää ehtinyt ottaa montaakaan askelta, ennenkuin hän tunsi olevan kolme lujakouraista miestä kimpussaan.
"Antautukaa!" kuiskasi Granmar. "Teidän ei tarvitse mitään pelätä, ellette tee vastarintaa."
Yllätys oli niin odottamaton, että norjalainen kapteeni oli aivan neuvoton. Ennenkuin hän selvisi ensimmäisestä hämmästyksestään, huomasi hän, että kätensä olivat sidotut.
"Joutuun nyt veneelle!" huudahti Granmar. "Meillä ei ole aikaa viivytellä!"
Tuskin olivat pakolaiset saaliineen ehtineet poistua, ennenkuin korpraali Gudmar oli herännyt ja melkein äänettömästi noussut ylös.
"Mitähän tästä mahtaa tullakaan?" mumisi korpraali Gudmar itsekseen. "Se on minun syyni, että vangit ovat päässeet karkuun ja että kapteeni itse on joutunut vangiksi, mikä höperö olinkaan? Mitä nyt teen?"
14.
Kun Saituri-Pelle tunsi olevansa vapaa, oli hän oitis tehnyt päätöksensä.
Tuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon yllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle hyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden päänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi Saituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin voimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli ohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.
Toisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille veneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle rantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi viimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä enemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän pakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän käsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että kapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis laisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä seikkaa lähemmin tutkimaan.
Ja kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas juoni. Hän ajatteli itsekseen:
"Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin luultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa minua siellä, -- -- mutta", keskeytti hän ajatuksensa, "miten saavat sotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea minua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai mukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla levollinen."
Mitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin joelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja olivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene oli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi epävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä jalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.
"Sitten me kannamme häntä", sanoi Granmar painokkaasti. "Minä luulen tuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä."
Tosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään auttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin kulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet kuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia olemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä kohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain liikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä käyttääkseen.
Stehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät kuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.
Kun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli niin kapea käytävä tai polku, ett'ei kaksi ihmistä olisi voinut toisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin silmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin mustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui keskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle ja huusi:
"Saituri-Pelle!"
Saituri-Pelle oli todellakin joutunut vihamiehensä käsiin.
"Nyt olen saanut sinut vihdoinkin kiinni", riemuitsi nuori aseseppä. "Et enää koskaan tee Agdalle etkä minulle mitään konnanjuonia. Nouse ylös!"
Oikein säälitti katsella Saituri-Pelleä. Kaatuessaan oli hän loukannut kasvonsa niin pahoin, että veri vuoti virtanaan. Hän tahtoi puhua, mutta ääni tarttui kurkkuun. Hän sai lausutuiksi ainoastaan katkonaisia sanoja.
Vahvalla kädellään piti Granmar hänestä kiinni, sillä Pelle koetti päästä irti, mikä ei kuitenkaan onnistunut.
"Nyt taasen eteenpäin!" komensi nuori aseseppä ja kulkua jatkettiin tosin hitaasti, mutta varmasti kuten ennenkin. Yht'äkkiä katkaisi pakolaisilta tien musta rivi.
"Takaisin!" kuiskasi Granmar. "Nyt eivät ole asiat niinkuin pitäisi."
Peräytyminen alkoikin heti, mutta tuskin olivat he ehtineet ottaa viittäkäänkymmentä askelta, ennenkun sekin tie oli suljettu.
Tuskin olivat pakolaiset ehtineet tointua ensi hämmästyksestään kun kuului karhea ääni:
"Nyt olemme saaneet heidät kiinni ja voimme pelastaa kapteenimme."
Korpraali Gudmar lausui nämät sanat.
"Hyvä Jumala! Olemmeko taasenkin vankeina?" huokaili Agda huolestuneena.
"Olemme, ja juuri kun olimme vapaaksi pääsemäisillämme", huudahti silkinkutoja Gorm katkerasti.
Ruori aseseppä oli sillävälin tehnyt nopean päätöksen. Kovalla äänellä lausui hän:
"Niin pian kuin yksikin teistä lähestyy, on kapteeninne kuoleman oma!"
Ja nämät sanat lausuttuaan, asetti hän leveäteräisen, terävän miekkansa Sverre Haraldinpojan rinnalle.
Norjalaiset, jotka sillä aikaa olivat tulleet lähemmäksi, juoksivat nopeasti takaisin nähdessään Granmarin uhkauksen. Miten nyt tuli menetellä.
Kului muutamia minuutteja. Granmar, Agda, Stehn ja Gorm olivat piirinä kapteeni Sverren ja Saituri-Pellen ympärillä ja he olivat lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen asti.
"Päästäkää minut hyvällä irti, niin teitä kohdellaan hyvin", ähkyi norjalainen kapteeni. "Muuten -- --"
"Mitä muuten?" huudahti Granmar vihaisesti.
"Muuten olette tuhonne omat", lisäsi kapteeni. "Minä tunnen kyllä mieheni."
Tämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta hiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata kapteenin sanoihin, sai hän yht'äkkiä niin voimakkaan iskun takaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett'eivät ehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen norjalaisten vankeina.
Kun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli teeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän vartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:
"Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä tarkemmin silmällä."
15.
Kun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin miettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin toisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän useammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon kirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:
"Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en koskaan saisi kuullakaan! Mutta", jatkoi hän ajatuksissaan, "ei suinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin."
Kierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt on rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli kokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai kuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä aikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin juuri kokoon.
Briitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi päästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen hän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä Saituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?
Pian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän tuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä irroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka kirkui:
"Minun täytyy päästä mukaan! ehkäpä voin olla teille hyödyksi."
"Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!" kuului pari matkalaista huutavan, johon eräs kolmas lisäsi:
"Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen tiedän jo vanhastaankin."
Pari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas ääni:
"Antakaa hänen tulla mukaan!"
"Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta", väitti edellinen. "Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin, mutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen alukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse ja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi."
Hän ei saanut kuitenkaan kannatusta ja Briitta sai seurata mukana.
Pistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin vähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin Hisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet veneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä myös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon johtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen porvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen lyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli lähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta Kron:
"Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä tiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme sieltä jotain, joka -- --"
"Kyllä minäkin sinne osaan!" keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva. "Minä olen ollut siellä monta kertaa."
"Sehän on hyvä", lausui upseeri. "Sinä eukko, näytät minulle oikotien ja sinä", jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, "menet sen osaston etunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden tulen väliin."
Pian senjälkeen marssivat molemmat joukot eri teitä pitkin ladolle.
* * * * *
Ne hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten vangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän mielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle, tunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet olisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he rohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.
Mutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle nimittäin tiesi, ett'ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni Sverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta asesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin oli norjalaisten vankina, mutt'eiväthän he hänelle saattaneet aikaan mitään pahaa.
Kapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä ankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin sotamiehiä, niin ett'ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä ladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä järjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.
"Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun", mumisi hän itsekseen. "Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen."
Molemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa yhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset tiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu alkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.
Kapteeni Sverre oli paraillaan katsomassa vankejaan.
"Miten nyt jaksat?" kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen aivan tämän nenän eteen. "Osamme ovat luullakseni vaihtuneet."
"Kuka tietää vaikka ne vieläkin vaihtuisivat!" vastasi Granmar rohkeasti.
"Ho, hoo!" nauroi kapteeni pilkallisesti. "Minä pidän kyllä huolen siitä, ett'eivät vaihdu."
Näin sanoen kiirehti hän pois ladosta. Töin tuskin oli hän ehtinyt pistää päänsä ovesta, ennenkun metsästä kuulunut laukaus sai hänet nopeasti vetäytymään takaisin. Yksinäistä laukausta seurasi tuota pikaa yhteislaukaus, ja ennenkun kapteeni Sverre ehti toipua ensi hämmästyksestään, ryntäsivät molemmat vapaaehtoiset joukot kahdelta taholta.
Norjalaiset suoriutuivat kuitenkin yllätyksestä ja järjestäytyivät tappeluun.
"Ahaa! Mehän saamme apua!" huudahti Granmar ja vetäisi nuoren tytön rintaansa vasten. "Jumalan kiitos!"
Sillä aikaa kun ulkona oteltiin, rikkoivat vangit ladon oven. Samalla hetkellä ryntäsi Rings Grimson joukkoineen esiin. Gudmar asettui heitä vastaan. Kun hän huomasi, että vangit olivat päässeet irti, alkoi hän muutamien miestensä kanssa heitä ahdistaa.
Vangit eivät olleet kuitenkaan aseettomia. Kaatuneilta sotamiehiltä oli heidän onnistunut ottaa aseita, joihin monta norjalaista kaatui voimakkaista ja hyvin osatuista iskuista.
Granmar ja Stehn olivat asettuneet ovelle. Heidän takanaan seisoivat silkinkutoja Gorm ja Agda, viimeksimainitulla sanomaton tuska kauniilla kasvoillaan.
Taistelu oli ankara. Stehn oli jo lievästi haavoittunut ja eräs luoti, joka lensi hänen ja nuoren asesepän väliltä, oli lävistänyt nurkassaan vapisevan Saituri-Pellen rinnan, kun aivan yht'äkkiä kuului taistelun tuoksinasta huuto:
"Missä on Agda? Missä on poikanitytär? Sinä kurja! Mitä olet hänelle tehnyt?"
Näin huutaen ryntäsi Briitta Kron nyrkit sojossa nuoren asesepän eteen. Hopeasta vauhdistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ehtinyt perille, vaan kaatui kuulan lävistämänä maahan, Agda tahtoi juosta ulos, mutta Granmar pidätti hänet sanoen:
"Sinä et saa antautua tuollaiseen silminnähtävään hengenvaaraan. Me odotamme siksi, kunnes tappelu on loppunut."
Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi korpraali Gudmar hänen kimppuunsa. Alkoi tuima käsikähmä. Gudmarilla tuntui olevan tavattomat voimat ja aluksi oli Granmarin vaikea puolustautua. Lopuksi sai hän entisen levollisuutensa takaisin ja torjui mitä kylmäverisemmin hyökkäykset.
Vapaaehtoiset göteborgilaiset taistelivat tavattoman urhoollisesti ja työnsivät vähitellen norjalaiset yhteen läjään. Kun Gudmar näki sen, aikoi hän rientää heille avuksi, mutta menetteli niin varomattomasti, että Granmarin pitkä miekka tunkeusi hänen rintaansa. Parahtaen kaatui Gudmar kuolon kamppailussa olevan Briitta Kronin viereen, joka taistelun vihdoinkin päätyttyä veti viimeisen henkäyksensä Agdan sylissä.
Norjalaisten onnistui lopuksi päästä pakoon, menetettyään taistelussa nuoren kapteeninsa.
Sitä riemua, joka syntyi, kun vapaaehtoiset palasivat sotavankeineen takaisin kaupunkiin, voi tuskin sanoin kuvata. Kuningas kiitti mieskohtaisesti vapaaehtoisia sankareja ja Rolf Krook kestitsi heitä yltäkylläisesti luonaan pari tuntia. Kuningas Kustaa lahjoitti nuorelle asesepälle suurehkon rahasumman ja vähän sen jälkeen kun norjalaiset lopullisesti vetäytyivät rajan yli, vietti nuori aseseppä Agdan kanssa häitä. Ja onni oli aina edelleenkin nuorikkojen jokapäiväisenä vieraana. He juhlivat yhdessä toisten norjalaisten vankeina olleiden ystäviensä kanssa sitä päivää, jolloin heidät hädän hetkellä niin onnellisesti pelastettiin.