Part 9

— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen? Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen. Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!... Oi, ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä arvaan... Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän, täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa, en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä tunnen tällä hetkellä... Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista, että _sellainen_ mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?

Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin silmiinsä.

— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla rauhassa.

— Kuollako? Ei! _Nyt_ sinun täytyy elää — elää _meille!_

— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!