Part 7

— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.

Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä ja arvasi tytön nukkuvan.

Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.

Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen. Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan. Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista — elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan puhella _hänen_ kanssaan ja _hänestä_, — ja oli kuin nuo kuulumattomat sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.

— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin _sinulle_, sinulle, jota rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut, onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä _veit_ sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni, mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni. Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken! Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä, lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.

Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää, joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa, tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen. Ja Kaarlo sitte...? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi ja pakollinen ystävyys on... Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi _täytyy_ minun siis palata hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi ruohokentällä hänen ikkunansa alla.

— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte, etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! — Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.

Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta, portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään _hänen_ luokseen, hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin. Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.

— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja, joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja _puhukaamme_ toisillemme _siitä_, joka palaa kuluttavana hehkuna mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.

— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö — pyydän sitä! _Uskokaa_ minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.

Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.

— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.

— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.

Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu, siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.

— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani... luulin, että voisin sen tehdä... mutta välistä on ihminen heikko raukka... eikä minulle ollut mahdollista... siksi on minun nyt puhuttava saadakseni ilmaa... Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua, otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä lähdin kävelemään puutarhaan, ja.... enkä voinut vastustaa, minun täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi... ja niin hiivin hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas, sillä olihan se muuten kuin vakoilemista... tehän luulitte olevanne yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä... mutta samalla olin kuitenkin iloinen, että ette nähneet minua.

Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen, vaan tunsin, että minun _täytyy_ saada nähdä teidät ja puhutella ennenkuin eroomme... silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle... ja te näitte minut. Oi, sanokaa... kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko, onnettoman luo?... Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja kokemattomia emme tienneet, mitä teimme... Mitä sitte tapahtui, sitä emme voi muuta kuin valittaa... Tiedättekö... joskus nuo menneisyyden muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni... silloin menetän ajatus- ja toimintakykyni... tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi, kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa imee! Kuinka voimme?

Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä. Hän oli kalpea, huulet vapisivat.

— Kuulkaa... minä rukoilen teitä... kuulkaa minua... Puhukaa kauniita, lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!

Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi sydämelleen.

— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö, kenelle se lyö? Minä sanon sen teille... se sykkii _hänelle_, jolle se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii... _hänelle_, jolla kerran lupasin ikuista uskollisuutta... Norlannin tyttärelle, metsien ja koskien maan lapselle... Jos voisitte _aavistaa_, mitä kaikkea olen kärsinyt näinä vuosina... Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa juuri tänä kesänä... tällä hetkellä... Sen, mitä nyt sanon teille, te ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että minä _rakastan, rakastan, rakastan_ teitä! Elämäni hyvä hengetär, sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin... en koskaan voi unohtaa teitä... en koskaan.

Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille rauhaa. Me _voimme_ vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme itseämme, enkä _minä_ näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt teitä... Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet... olen sen tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne... vapautukaa! Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis _itsenne tähden_, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä, niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella teitä... olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana Norlannissa.

Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään henkeä.

Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki ääneensä.

Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.

— Niin, niin... mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.

Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.

— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan. Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään... Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan, hellästi ja hiljaa.

— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi... Kuinka saattaisin jättää teidät yksin tänne metsään? Ei... ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? — Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen, nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.

Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.

— Kiitos... Kiitos!

Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.

Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos! Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti — miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.

— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.

Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään. Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.

Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.

— Sinä säikäytät minua... Herää! Mikä sinun on, lapsi?

Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen, mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian, että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla ääneti.

— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla äänellä.

— Tulette tietystikin.

— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?

— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!

Maria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota hän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia toinen kysymys:

— Kauvanko siihen on aikaa?

— Ei vuottakaan.

— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.

— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.

Maria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt väärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen paremmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän yöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.

* * * * *

Aamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;

— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin maannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt... Minun täytyy tänään levätä koko päivä.

Hän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan hellästi ja huolellisesti.

9.

Se oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli nukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta tuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin silmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.

Erik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea ja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei Maria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan veneelle.

Nyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:

— Lähdetäänkö sitte?

Mariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat ja silmissä oli väsynyt katse.

Ei kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin. Mutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille kätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:

— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, — kiitos _kaikesta_. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.

Erik puristi hänen molempia käsiään.

— Kiitos! Kiitos!

Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista, istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta, jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.

* * * * *

Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa, vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa, mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin. Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:

— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja kalpealta — miten on laitasi?

— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.

— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella tavallaan.

— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko olla niin kiltti?

— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.

— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle terveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria olisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa laivalla?

— Ei! Kaarlohan on konttorissa.

— Niin... hän on... mutta... Oletko kirjoittanut?

— Olen!

— Mutta, Mari kulta, tämähän on _liikaa!_ Minä saatankin sitte sinut kotiin asti.

— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi Askerin portilla.

Maria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli hän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua, mutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.

— Jaha, sinä olet jo kotona.

Kylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät Marian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä myötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään jälellä.

— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin häntä oli tervehditty.

— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.

— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.

Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.

— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?

— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.

Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen lähteä.

Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.

— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä, ennenkuin toinen ennätti poistua.

— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.

— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.

Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat vaieten.

— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran lempeämmällä äänellä.

— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.

— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä puhuttelemaan häntä.

— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy säälini häntä.

Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.

Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen, mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta, jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.

— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän olevan katettuna salissa.

— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi Maria ystävällisesti.