Part 5

Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.

Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan. Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta kohtaan oli synnyttänyt -- nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!

Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa -- ei, ei koskaan. Mack oli huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.

Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä. Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan veneeseen.

"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.

Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.

"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen. Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen taakse.

Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.

Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista, ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän, "elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.

Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi. Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu. Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja polki kuivia oksia mielensä mukaan.

Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista -- eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli hän oleva rikas herrasmies -- metsään koko rakkaus! Ja hän läksi kulkemaan kotiinsa.

Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." -- "Ei kai siellä kukaan", vastaa Elise.

Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut! ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.

Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä. Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa -- kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko kiekui.

XI.

Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin -- vain hiukan rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.

Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä, voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä maailmassa -- ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota. Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.

Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack, välittäjä, oli poissa.

Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut, että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa työstään."

Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja tuoksuvana.

Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän pysyi yhä samana.

Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa -- hänen sieramensa värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut. Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä, vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.

Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin iltahetkellä.

Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa, hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"

"Olen", kuiskasi Olga ja purskahti itkuun.

Rouva pysähtyi. "Olga, Olga! ja pitääkö hän myös sinusta?"

"Minä luulen."

Silloin muuttuivat rouvan silmät taas väsyneen ja tyhmän näköisiksi ja ne tuijottivat tyhjään ilmaan. "Niin, niin", sanoi hän ja hymyili, "Jumala siunatkoon sinua. Saatpa nähdä, että kaikki päättyy hyvin!" Ja hän oli kahta vertaa ystävällisempi Olgalle.

Kun naiset tulivat pappilaan, juoksi pappi hätäisenä edestakaisin. "On metsäpalo", huusi hän, "näin sen ikkunastani!" Ja hän kokosi kirveitä ja hakoja ja väkeä ja varusteli sillan luona olevaa venettään. Enokin metsä paloi.

Mutta jo ennen pappia ja hänen väkeään on joutunut erotettu kirkonisäntä Levion. Hän tuli soutaen siimapyydyksiltään, hän oli tapansa mukaan kalastellut Enokin metsän kohdalla saaden keitollisen kaloja. Kotimatkalla näkee hän pienen kirkkaan liekin leimahtavan metsistä ja suurenemistaan suurenevan. Hän nyökäyttää hiukan päätään ja näyttää tietävän, mitä tuollainen liekki merkitsee. Ja kun hän näkee toimessaan olevia ihmisiä pappilan sillalla, käsittää hän, että siinä ollaan jo viemässä apua. Hän kääntää äkkiä veneen ja soutaa takaisin ollakseen ensimäisenä paikalla. Kaunis piirre Levionissa, että hän haluaa unohtaa vihansa ja kiiruhtaa vihollisensa avuksi.

Hän laskee maihin ja nousee metsään, hän kuulee tulen kohinan. Levion ei pidä kiirettä ja katselee ympärilleen joka askeleella -- vähän ajan perästä näkee hän Enokin tulevan suurella kiireellä. Levionin valtaa suuri jännitys, hän piilottautuu erään kivenlohkareen taakse ja tähystelee. Enok lähenee, hänellä on varma päämaali, hän ei katso oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkee vain. Oliko hän huomannut vastustajansa ja päättänyt saada hänet käsiinsä? Kun hän oli aivan lähellä, huudahti Levion. Enok säpsähti ja pysähtyi. Ja hätäyksissään hän hymyili ja sanoi:

"Täällä palaa, ikävä kyllä. Onnettomuus on tullut."

Toinen rohkaistui ja vastasi: "Se lienee Jumalan sormi!"

Enok rypisti otsaansa. "Mitä sinä täällä seisoskelet?" kysyi hän.

Koko Levionin viha leimahtaa ilmituleen ja hän sanoo: "Hohhoh, tuleepa kuuma korvat kääreessä."

"Mene tiehesi!" sanoi Enok. "Sinä oletkin kait sytyttänyt metsän."

Mutta Levion oli sokea ja kuuro. Enok näytti haluavan juuri sen kivenlohkareen luo, jonka takana Levion oli.

"Varo itseäsi!" huusi Levion. "Olen kerran ennen kiskaissut sinulta korvan, minä voin kiskaista toisenkin."

"Sinun on väistyttävä, sanon minä", vastasi Enok ja tunkihe kohti.

Levion oli raivoissaan ja huusi: "Muistatko sinä sitä päivää vuonolla, jolloin sinä vedit ylös minun pyydyksiäni. Silloin kiskaisin minä sinulta korvan."

Nyt tuli ilmi, minkä takia Enokilla aina oli korvasuojukset. Hänellä oli vain yksi korva. Molemmat naapurit olivat olleet käsirysyssä ja molemmilla oli syytä vaijeta koko asiasta.

"Sinä olet murhaaja", sanoi Enok.

Papin vene kuului kohisten ehtivän rantaan, toiselta puolen kuului tulen humina, joka lähenemistään läheni. Enok riistäytyi irti ja aikoi sysätä syrjään Levionin, hän otti puukkonsa, sen komean puukon, jota hän piti veistelläkseen.

Levion pyöritti silmiään ja huusi: "Jos uskallat näyttää minulle puukkoa, niin on tässä ihmisiä aivan ääressä. Tuossa ne jo tulevatkin."

Enok pisti taas puukkonsa tuppeen. "Mitä varten sinä juuri tässä paikassa seisot? Mene tiehesi", sanoi hän.

"Ja mitä varten sinä juuri tähän paikkaan pyrit?"

"Se ei kuulu sinuun. Minulla on asiaa sinne, olen piilottanut sinne jotakin. Ja nyt tulee tuli!"

Mutta Levion ei uhallakaan aikonut väistyä, ei tuuman vertaa. Tuossa tuli pappi, ja hän kuuli kyllä heidän riitansa, mutta mitä välitti Levion enää papista!

Vene tuli maihin, kaikki miehet juoksivat esiin kirveineen ja hakoineen, pappi tervehti hätäisesti ja virkkoi pari sanaa: "Nämä keskikesän tulet ovat vaarallisia, Enok -- säkenet lentelevät joka puolelle. Mistä me alamme?"

Enok oli aivan sekaisin -- pappi esti häntä ja veti hänet pois, ettei hän enää saisi jatkaa riitaa Levionin kanssa.

"Mistä päin tuulee?" kysyi pappi. "Tule näyttämään, mihin kaivamme ojan."

Mutta Enok oli kuin neuloilla, hänen täytyi pitää Levionia silmällä ja hän vastasi papille kuin houreissa.

"Elä anna onnettomuuden niin vallata itseäsi", sanoi pappi taas. "Rohkaise mielesi. Tuli on sammutettava!" Ja hän tarttui Enokin käsivarteen.

Muutamat miehistä lähenivät hiukan tulta ja alkoivat omin päin kaivaa ojaa. Levion oli yhä samalla paikalla ja huokui -- hän potkasi litteätä kiveä, joka oli kivilohkareen vieressä. "Ei hän ole piilottanut tänne mitään, se oli pelkkä valhe", ajatteli hän ja katseli alaspäin. Kun hän potki myös maata, joka oli kiven alla, tuli näkyviin kaulahuivi. Kaulahuivi oli Enokin, se oli entinen korvasuojustin. Levion otti sen maasta, se oli kokoonkääritty mytyksi. Hän tempasi pois kaulahuivin, siinä oli rahoja, paljon rahoja, seteleitä. Ja setelien joukossa oli suuri valkea asiakirja. Levionin uteliaisuus herää, hän ajattelee: "nämä ovat varastettuja rahoja!" Hän käärii auki paperin ja tavailee sitä.

Silloin huomaa Enok hänet ja huutaa käheästi; hän riistäytyy irti papista ja kiitää takaisin Levionin luo puukko kädessä.

"Enok! Enok!" huutaa pappi ja koettaa saada kiinni hänet.

"Siinä on varas!" huutaa Levion heitä vastaan.

Pappi ajatteli: Tulipalo on varmasti niin sekaannuttanut Enokin, ettei hän tiedä mitään. "Pane puukko tuppeen!" sanoi hän Enokille.

Levion jatkoi:

"Siinä on Mackin murtovaras."

"Mitä sinä sanot?" kysyi pappi ymmärtämättä häntä.

Enok syöksee vastustajansa kimppuun ja aikoo riistää mytyn.

"Jätän sen pastorille", huusi Levion. "Nyt pastori näkee, millainen kirkonisäntä hänellä on."

Enok vaipuu kokoon puuta vastaan. Hänen kasvonsa ovat harmaat. Pappi ei käsitä mitä nämä setelit ja tämä kaulahuivi ja asiakirja merkitsevät.

"Löysin nämä tästä paikasta", sanoi Levion ja koko hänen ruumiinsa vapisi. "Hän oli kätkenyt ne erään litteän kiven alle. Paperissa oli Mackin nimi."

Pappi luki. Hän hämmentyi hämmentymistään, katsoi Enokia ja sanoi: "Tämähän on se henkivakuutuskirje, jonka Mack kadotti, eikö niin?"

"Siinä on myös rahat, jotka hän kadotti", sanoi Levion.

Enok koetti oikaista asentoaan. "Silloin olet sinä pannut ne sinne", sanoi hän.

Palavan metsän humu läheni, heidän ympärillään alkoi olla kuumempi, mutta nämä kolme miestä seisoivat alallaan.

"En tunne koko asiaa", sanoi Enok uudelleen. "Levion on kai tehnyt tämän minun ilokseni."

Levion sanoi: "Tässä on kaksisataa taaleria -- mutta onko minulla koskaan ollut kahtasataa taaleria? Ja eikö kaulahuivi ole sinun? Eikö se ole ollut sinun korviesi ympärillä?"

"Niin, eikö asia ole niin?" kysyi pappi myös.

Enok vaikeni.

Pappi liikutteli seteleitä. "Tässä ei ole kahtasataa taaleria", sanoi hän.

"Hän on käyttänyt osan niistä", vastasi Levion.

Mutta Enok seisoi siinä ja hengitti raskaasti ja väitti itsepintaisesti: "En tiedä asiasta mitään. Mutta muuten voit sinä, Levion, olla varma siitä, että minä olen pitävä sinut mielessäni."

Ajatukset menivät sekaisin papin päässä. Jos Enok oli varas, niin silloinhan sähköttäjä Rolandsen vain oli tehnyt pilaa siitä kehoittavasta kirjeestä, jonka hän oli saanut. Ja minkätähden olisi hän tehnyt sillä tavoin?

Kuumuus kävi liian ankaraksi, nämä kolme miestä vetäytyivät järven rannalle ja tuli seurasi perässä. Heidän täytyi mennä veneisiin, niin, vieläpä soutaa rannasta.

"Se on joka tapauksessa Mackin paperi", sanoi pappi. "Ilmoittakaamme asia. Souda kotiin, Levion."

Enok oli murtunut ja istui vain tuijottaen jäykästi eteensä. "Niin, ilmoittakaamme vain", sanoi hän, "siihen minä ensimäisenä suostun."

Pappi kysyi huolissaan: "Niin, suostutko todellakin?" Ja hän sulki itsetiedottomasti silmänsä, ajatellessaan kauhulla asiaa.

Ahnas Enok oli ollut liian yksinkertainen. Hän oli huolellisesti piilottanut tämän henkivakuutuspaperin, jonka merkitystä hän ei käsittänyt. Siinä oli koko joukko leimoja ja se oli merkitty suurelle summalle, hän saattoi kenties jonkun ajan perästä matkustaa myömään paperin, ei hänellä ollut varoja viskata pois paperia.

Pappi kääntyi katsomaan tulta. Metsässä työskenneltiin, puita kaadettiin, näkyi leveän ojan tumma juova. Paljon ihmisiä oli tullut lisäksi.

"Tuli tulee sammumaan itsestään", sanoi Levion. "Luuletko niin?"

"Kunhan se ehtii koivumetsään, sammuu se."

Ja vene kolmine miehineen sousi lahden perukassa olevan nimismiehen kartanon rantaan.

XII.

Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä, jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas jäävä tyhjäksi.

Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.

Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.

"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan olisin lopettanut ompelemisen."

"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"

Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.

"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.

"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin kauniina."

Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat peilipöydällä.

"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.

"Ei, ne ovat liian vanhoja. Arvelin tehdä niistä salaattia",

"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat jättäneet jäljen pintamaaliin."

"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne eivät silloin kelpaa mihinkään."

Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja nousi seisomaan.

Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.

"Mutta samalla kertaa puhuen -- etkö voisi edes joskus pitää huolta keittiön puolella?" sanoi pappi.

"Pitää huolta? Kai minä pidän huolta. Ovatko asiat nyt entistä hullummin?"

"Näin eilen likaämpärin täynnä ruokaa."

"Kun et sotkeutuisi joka asiaan, niin kaikki kävisi paremmin."

"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä puolisiksi."

"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää voinut käyttää sitä."

"Näin myös paljon riisiryynipuuroa."

"Vika oli maidossa, joka myrtyi. Ei kai se minun syyni ollut."

"Päivää ennen näin keitetyn ja kuoritun munan likaämpärissä."

Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin syytöstä vastaan.

"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa munavanukasta."

"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton, sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."

"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa. Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle itsekseen."

"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla tuulella."

Viimeinkin meni pappi takaisin konttoriinsa. Ja rouva pääsi taas rauhaan.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt, joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.

"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.

"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.

"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli varastanut ne."

"Mitä sinä sanot!"

"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin." Ja pappi kertoi kaiken.

"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.

"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!... Mutta sinun täytyy niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."

"No, entä sitten?"

Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan köyhyyttään.

"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi sydämensä heltyvän.

Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun, hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.

"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.

"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"

"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.

"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"

"Se joutaa todellakin kissalle."

"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita, ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa tiessänsä -- -- --

Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman -- Rolandsen oli kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"

Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene, joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen, kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.