Part 4

Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.

Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."

"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen lauluaan öisin?"

Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan Rolandsenia.

Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä kutsui Levionin heti puheilleen.

"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee taloosi."

"Ikävä kyllä", vastasi kirkonisäntä, "niinhän sitä monasti sattuu."

"Sitäpaitsi eräs toinen asia -- sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"

Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu, ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja sanonut.

"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.

"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."

Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.

Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"

"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."

Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole...?" Ja kun hän vihdoin käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."

"Kuka tulee siksi?"

"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."

Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän vain ja läksi.

Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies, joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä -- monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja. Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!" mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua. Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa: "ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata." Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika, joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli Enok.

Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa hiljaisuudessa ja mennyt ulos.

Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette saa laulaa meille öisin."

"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."

"Te lauloitte siis hänelle?"

"Niin. Pienen laulunpätkän näin aamuhetkellä."

"Siinä huoneessa makasinkin minä", sanoi rouva.

"Neitsyt makasi siinä ennen, edellisen papin aikana."

Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja sameiksi.

"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."

"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut... En tietysti olisi uskaltanut tehdä sitä."

Rolandsen näytti aivan haluavan vajota maan alle.

Kun rouva tuli kotiin, sanoi hän: "Olen todellakin hyvin väsynyt tänään."

"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun maata viime yönä."

"Taitaa olla parasta, että neitsyt lähtee tiehensä", sanoi rouva.

"Neitsyt?"

"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla kovinkaan rauhallista öisin."

"Rolandsen saa minulta kirjeen tänään."

"Kaikkein yksinkertaisintahan on, että neitsyt lähtee tiehensä."

Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta, koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen -- ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin, niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.

"Kenenkä haluaisit hänen sijaansa?" kysyi pappi.

Rouva vastasi: "Teen mieluummin itse hänen työnsä."

Silloin naurahti pappi katkerasti ja sanoi: "Kyllä, silloinhan kaikki tulee tehdyksi."

Rouva virkahti loukkautuneena ja harmissaan: "En huomaa muuta, kuin että minun joka tapauksessa täytyy koko ajan olla mukana ja hoitaa taloani. Niin että neidin työ ei kovinkaan suuria merkitse."

Pappi vaikeni. Ei hyödyttänyt mitään kysellä ja vastata edelleen, Jumala paratkoon! "Neitsyt ei voi matkustaa tiehensä", sanoi pappi. Mutta hänen vaimollaan oli niin huonot kengät jalassa, että oli aivan surkean näköistä, ja hän sanoikin lähtiessään:

"Meidän täytyy ensi tilassa hankkia sinulle uudet kengät."

"Oh, nythän on kesä", vastasi rouva.

IX.

Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä. Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä, sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat. Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä -- vain viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!

Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen -- hyvä, sitä rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi Mack toisia työntekijöitä -- hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin, sanoi hän.

Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä. Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.

Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.

Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä, mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen kenenkään päätä pyörälle.

Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen. Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se oli tehnyt hänelle hyvää -- ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.

Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat: "Minä teen sen!"

Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat. Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan sanoo:

"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden teidän taloonne."

Isä ja poika tuijottivat häneen.

"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."

"Haluan olla kahdenkesken", sanoo vanha Mack.

Fredrik menee ulos huoneesta.

Mack kysyy: "Oletteko aivan terve tänään?"

"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"

"Olen."

Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään nopeita johtopäätöksiä.

"Aijotteko myös pysyä sanassanne huomenna?"

"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen papilta, se minut on muuttanut."

Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?

"Milloin teitte murtovarkauden?" kysyi hän.

Rolandsen mainitsi yön.

"Miten Te toimitte?"

Rolandsen selitti kaikki aivan tarkalleen.

"Muutamia papereita oli samassa laatikossa kuin setelit, näittekö niitä?"

"Näin. Siinä oli muutamia papereita."

"Otitte yhden mukaanne -- missä se on?"

"Ei minulla ole sitä. Paperia? Ei ole."

"Se oli minun henkivakuutustodistukseni."

"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."

"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa pakottamalla minut hankkimaan uuden."

Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"

"Toisessa kirstussa oli monta tuhatta taaleria, miksi ette ottanut sitä?"

"En löytänyt sitä."

Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras. Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.

"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja... että Teillä on sellainen vika", sanoo hän.

Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.

Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte menetellä tuolla tavalla _minua_ kohtaan!"

Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi. Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."

Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja -- konjakki Rosengårdista maksoi rahaa.

"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."

Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän. "Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."

"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."

"Mitä niin?"

"Otan pois ilmoituksen pappilan veräjäpatsaasta ja asetan omani sijaan."

Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei, sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille, miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.

Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli koko maan.

Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."

"Kuten vain haluatte", vastasi Rolandsen.

"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän väliseksemme."

"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."

Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja, joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.

Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."

Rolandsen meni ovea kohden. "Ansaitsen Teidän halveksumisenne", sanoi hän.

"Minun halveksumiseni!" huudahti Mack. "Sanon Teille erään asian..."

"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua rangaistavaksi, Te palkitsette minut."

Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi: "Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."

"En voi", sanoi Rolandsen.

Silloin otti Mack setelit ja työnsi ne hänen taskuunsa.

"Olkoot ne sitten lainaksi", pyysi Rolandsen.

Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään niitä rahoja.

Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.

"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."

Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti kaiken.

Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai -- paljon kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.

X.

Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen. Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.

Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen kanssaan kauvan ja lempeästi.

Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki välit.

Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.

"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi Rolandsen.

"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos, kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön, sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän asti, enkä ole saanut silmiäni auki."

Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet. Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.

"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.

"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on. Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet -- pahoja minä nyt en tahdo muistella."

Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta en minä sitä pyydä."

"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.

"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla kädelläsi."

Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi hän. "Vain muutamia sanoja?"

"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat, mutta en pyydä sitä."

Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä", ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."

Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta. Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.

Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack, jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.

Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.

Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat hiuksista punotut kellonperät -- olipa toisilla kultaiset korvarenkaat, loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain pelkkiä hyviä seurauksia.

Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea korvasuojustimissa näinä päivinä.