Part 3

Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä. Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.

Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan. Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan. Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala, hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin. Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.

Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella. Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä. Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä sukankutomista.

Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat kuin luodit, jotka haavoittavat minua."

"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.

"Vai niin -- mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka tuleman pitää."

"Elkää sitten seisko tässä", sanoi Olga,

"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne kehoittaa minua siihen."

"Minä? Eihän minulla ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."

Olga oli vaiti.

"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä voin saada?"

Silloin purskahti Olga nauramaan ja katsoi Rolandseniin.

"Ei, älkää naurako tuolla tavalla. Kiinnyn Teihin yhä enemmän."

"Tehän olette aivan hullu!" sanoo Olga punastuen.

"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja tulevat puolta maukkaammiksi."

Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan." Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.

"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.

"Isä ei ole kotona."

"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata _häntä_. Mutta Te, Olga, olette katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."

Olga nauroi jälleen.

"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."

"Pitääkö Teillä olla kulta joka sormen osalle?" kysyi Olga avomielisesti.

"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian tiehensä."

"Kyllä äiti, tulen aivan heti", huusi Olga kääntyen ikkunaan päin.

"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."

"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."

"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa _minulle_ samalla tavoin, että nyt Te tulette."

Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon. Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs -- nyt hän kai jouti kuolla, eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon, jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe, pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä voimattomana ja kuolleena!

Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.

Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää tältä päivältä!"

Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.

Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan. Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.

Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.

Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä; molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.

"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"

Rolandsen vastaa olkansa yli: "on kevät, seuraan vuoden ajan myötä."

Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut heidän ohitseen -- hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.

Hyvä!

Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut, että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää -- hyvästi. Mutta nyt oli tyttö taas häntä odottamassa.

"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi sitä."

Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä sellaisia tupakkakukkaroita!"

"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.

Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut mies!"

Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä, niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."

"Mitä se Teihin kuuluu?"

"Ove!"

"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."

"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."

"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää yötä."

Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine! Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"

Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia. Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.

VII.

Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.

Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia, valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi, vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien kuin aurinko ja tähti.

Hän tuli lennätinasemalle tuomaan pari sähkösanomaa ja Rolandsen otti ne vastaan. Rolandsen puhui vain muutamia sanoja, jotka välttämättä tarvittiin, eikä erehtynyt nyökkäämään tuttavallisesti päätään ja kysymään vointia. Hän ei tehnyt minkäänlaista virhettä.

"Kamelikurjen sulkia mainitaan tässä kaksi eri kertaa peräkkäin. En tiedä, onko tahallaan niin merkitty?"

"Kaksi kertaa?" sanoi Elise. "Näyttäkäähän minulle. Herra Jumala, olette oikeassa. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kynää."

Ottaessaan pois käsineensä ja kirjoittaessaan hän jatkoi puhettaan. "Tämä sähkösanoma on eräälle kaupungin kauppiaalle, hän olisi kait nauranut minulle kuollakseen. Nythän se lienee oikein?"

"Nyt se on oikein."

"Ja Te pysytte yhä täällä", sanoi Elise jääden istumaan. "Vuoden toisensa jälkeen näen Teidät täällä."

Rolandsen tiesi kyllä, miksei hän hakenut pois täältä, parempaa paikkaa. Arvattavasti jokin pidätti häntä täällä vuoden toisensa jälkeen.

"Täytyyhän sitä jossakin olla", vastasi hän.

"Te voisitte tulla Rosengårdiin. Siellä on hiukan parempi olo."

Hieno puna lensi Elisen kasvoille, niin että hän arvattavasti hiukan katui sanojaan.

"En saisi niin suurta asemaa."

"Ei, Te olette arvattavasti vielä liian nuori."

Rolandsen hymyili pientä surkeata hymyä:

"Olette joka tapauksessa rakastettava, kun luulette syyksi sen."

"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä, kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla terveisillä."

"Rannikkolaivan kapteeni Henriksen?" ajatteli Rolandsen.

Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa. Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita alas.

Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö. Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.

Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.

Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan. Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi siihen.

"Tehän soitatte kitaraa", sanoi hän.

"Kyllä. Odottakaahan hiukan, niin saatte kuulla, miten taitava olen."

Ja Rolandsen meni noutamaan kitaraa.

Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä, koskapa hän jäi odottamaan.

Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein silmin, kuin nuori tyttö.

"Niin, niin, Jumala olkoon kanssanne", sanoi hän lähtiessään.

"Niin toki onkin", vastasi Rolandsen.

Rouva säpsähti: "Oletteko varma siitä? kuinka niin?"

"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra, mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi kanssamme?"

Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh, eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren keksinnön.

Mutta nyt oli konjakki saapunut. Rolandsen oli itse kantanut ankkurin laivasillalta; hän ei ensinkään kulkenut syrjäteitä kuormineen, vaan kantoi sen vahvoilla käsillään keskellä kirkasta päivää. Niin rohkea oli hänen sydämensä. Ja nyt koitti aika, jolloin Rolandsen unohti kaikki vastoinkäymisensä. Öisin esiintyi hän kaikkien teiden valtiaana, hän puhdisti ne niin, etteivät vieraat nuottamiehet, jotka tekivät luvallisia matkojaan tyttöjen luo, päässeet niitä kulkemaan.

Eräänä sunnuntaina oli eräs nuottaseurue kirkolla, joka mies hiukan päissänsä. Jumalanpalveluksen jälkeen vetelehtivät he tiellä, palaamatta takaisin veneilleen, heillä oli viinaa mukana, he joivat itsensä yhä iloisemmiksi ja kiusasivat ohikulkevia. Pappi oli käynyt puhumassa heille, mutta ilman tulosta; myöhemmin oli nimismies tullut, päässänsä kultareunainen hattu. Muutamat miehet olivat silloin poistuneet veneilleen, mutta kolme miestä, niiden joukossa Iso Ulrik, oli pelkäämättä jäänyt paikoilleen. He aikoivat näyttää, että he olivat maalla käymässä, huusivat he, tytöt olivat heidän. Ulrik oli heidän mukanaan, ja Ulrik oli tunnettu aina Lofotenia ja Finmarken'ia myöten. Tulkaa vain tänne!

Kokoontui paljon pitäjäläisiä, jotka seisoskelivat tiellä tai lepäilivät metsässä puiden välissä aina rohkeutensa mukaan ja katselivat peloissaan Iso-Ulrikia, joka kerskaillen heiluskeli tiellä.

"Nyt pyydän teitä poistumaan veneillenne", sanoo nimismies, "tai muussa tapauksessa täytyy minun puhutella teitä toisella tapaa."

"Menkää vain kotiin hattuinenne", vastaa Ulrik.

Nimismies aikoi koota miehiä.

"On parasta, ettet röyhkeile minua vastaan, kun minulla on hattu päässäni", sanoo nimismies.

Silloin nauroi Ulrik tovereineen, niin että heidän vatsaansa rupesi koskemaan. Muuan reipas kalastajanuorukainen kulki ohi, joutui kiinni ja sai kovan selkäsaunan. Ulrik sanoi: "Seuraava tänne!"

"Nuora tänne!" ärjyi nimismies nähdessään verta. "Juoskaa noutamaan nuoraa! -- Hänet on vangittava."

"Kuinka monta teitä on?" kysyi Ulrik voittamattomasti. Ja hänen toverinsa olivat jälleen sairastua naurusta.

Mutta nyt tuli pitkä Rolandsen pitkin tietä, hän kulki hiljalleen ja tuijotti tiukasti silmillään. Hän oli tavallisella kiertokulullaan. Hän tervehti nimismiestä ja pysähtyi.

"Tuossa on Rolandsen!" huusi Ulrik. "Tahdotteko nähdä Rolandsenia, pojat?"

Nimismies sanoi: "Hän on aivan hullu. Hän löi juuri äsken erään miehen verille asti. Mutta nyt vangitsemme hänet miehissä."

"Taitavat elämöidä hieman?" tokaisi Rolandsen.

Nimismies nyökäytti päätänsä: "En aijo kärsiä tätä enää."

"Tyhmyyksiä", sanoi Rolandsen, "mitä hyötyä niin suuresta puuhasta olisi? Antakaa minun hieman käsitellä häntä."

Ulrik lähestyi, tervehti pilkallisesti ja nykäisi Rolandsenia. Hän tosin tunsi kosketelleensa jotakin lujaa ja raskasta, sillä hän peräytyi, vaan jatkoi rähisemistänsä: "Hyvää päivää, Te sähköttäjä Rolandsen! Kutsun sinua täydellisen nimesi ja virkasi mukaan, ettäs tiedät, kuka olet."

Vähään aikaan ei päästy mihinkään. Rolandsen ei millään ehdolla halunnut laskea käsistään näin hyvää tappelutilaisuutta, ja häntä harmitti, että kesti niin surkean kauvan, ennenkuin hän suuttui senverran, että olisi maksanut takaisin ensimäisen nykäisyn. Hänen täytyi keskustella Ulrikin kanssa pitääkseen riitaa vireillä. He puhuivat tyhmyyksiä, pieksivät suutansa ja käyttivät kummatkin juopuneiden miesten puhetapaa. Kun toinen sanoi, että tule vain tänne niin voitelen sinua, niin että tuntuu, niin vastasi toinen, että jos tulet, niin tulet juuri parhaiksi lämpimään saunaan. Ja ympärillä seisovan väkijoukon mielestä puhuttiin kummallakin puolen sattuvasti. Mutta kun nimismies näki, että suuttumus ja taisteluhalu yhä vain kasvoi Rolandsenissa, hymyili hän ja kulki jutellen ihmisjoukossa.

Äkkiä löi Ulrik näppiä Rolandsenin nenän alla, ja nyt ihastui Rolandsen ikihyväksi, hän ojensi kätensä ja tarttui toisen puseroon. Mutta se oli harhaisku, pusero ei pitänyt, eikä heikon puseron kahtiarepimistä voinut pitää sankarityönä. Hän otti pari hyppyä tavoittaakseen Ulrikin ja irvisti ja näytti hampaitaan ihastuksesta. Sitten syntyi tappelu.

Kun Ulrik oli kokeillut "tanskalaisella kallolla", oli Rolandsen selvillä vastustajansa erikoisalasta. Mutta Rolandsen oli mestari omalla erikoisalallaan -- varma ja vahva lyönti kämmenselällä leukaluuta vastaan; lyönti sattuu leuvan toiselle puolelle. Koko pää tärähtää, kaikki pyörii ympäri ja lyöty horjahtaa kumoon. Ei mikään jäsen mene paikoiltaan eikä vertakaan näy, kuin hiukan nenän ja suun ympärillä. Jää hetkeksi pyörryksissä paikoilleen.

Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa, aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt kaulan kohdalta.

Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.

"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain hiukan voidellut teitä."

Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.

Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä: "Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän olette kaikki vain penikoita!"

Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt taistelukohtauksen.

"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen lyönnin."

Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.

Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän kohtelun pilaamalta.

"On tuollaisten silmien väärinkäyttöä katsella minua", sanoi Rolandsen.

Rouvan posket punastuivat.

Rolandsen kysyi: "Te kaipaatte kait kaupunkia?"

"En ensinkään", vastasi rouva, "onhan täälläkin hyvä olla. Kuulkaahan, ettekö voi tulla mukaani ja vierailla luonamme tämän päivän?"

Rolandsen kiitti: hän ei voinut. Lennätinkonttoria oli valvottava pyhäisin ja arkisin. "Mutta minä kiitän teitä", sanoi hän. "Yhtä minä pastorilta kadehtin, se on Teitä."

"Mitä...?"

"Minä kadehtin Teitä häneltä kohteliaasti, mutta varmasti."

No niin, nyt oli hän sanonut sen. Se johtui kait hänen alituisesta tavastaan levittää iloa ympärilleen.

"Te olette pilkkakirves", vastaa rouva hiukan toinnuttuaan.

Mutta Rolandsen ajatteli kotimatkalla, että tämä päivä oli ollut onnistunut. Viinin ja voitontunnelmansa kannustamana alkoi hän ajatella kaikenlaista siitä, että nuori papinrouva niin usein antautui hänen kanssaan juttusille; hän kävi varovaksi ja viekkaaksi: kenties erottaisi papinrouva neitsyt van Loosin ja auttaisi Rolandsenia kantamaan hänen raskasta taakkaansa. Ei hän, Rolandsen, kuitenkaan aikonut sitä suoraan pyytää; olihan muitakin keinoja. Kenties teki papinrouva itsestään hänelle tämän palveluksen, koska he kerran olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi.

VIII,

Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä, kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.

"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.

"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.

Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan kuumottivat mielenliikutuksesta.

Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."

Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa; tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.

"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.

"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse arvelet?"

Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!" Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.

"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.

Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa persoonassaan.