Part 2

Suuri Mack oli aivan sietämättömässä asemassa. Hänen arvonsa alkoi horjua. Hän oli ollut suuri Mack nyt kahdenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olivat kunnioittavasti väistyneet hänen tieltään, mutta nyt näytti hänestä siltä, ettei häntä enää tervehditty yhtä nöyrästi kuin ennen. Ja kuitenkin oli hän kaiken lisäksi kuninkaallisen ritarikunnan jäsen. Miten mahtava herra hän olikaan ollut! Hän oli kunnan puheenjohtaja, kalastajat jumaloivat häntä, ulkosaariston pikkukauppiaat matkivat häntä. Mackia vaivasi vatsatauti, joka arvattavasti johtui hänen ruhtinaallisista elämäntavoistaan, ja sen takia piti hän vatsallaan leveää punaista vyötä, kun oli hiukankin kylmempi ilma. Nyt alkoivat ulkosaariston kauppiaatkin käyttää punaista liinaa, nämä pienet nousukkaat, joiden Mack armosta antoi elää. Hekin tahtoivat näyttää suurilta herroilta, jotka söivät niin hienoja ja runsaita ruokia, että saivat vatsataudin. Mack tuli kirkkoon narisevin kengin ja kulki kirkon lattiata ylpeän äänekkäästi, mutta hänpä juuri opetti muutkin käyttämään narisevia kenkiä. Monet kastoivat kenkänsä vedessä ja kuivattivat ne rutikuiviksi sunnuntaihin mennessä, että ne oikein narisisivat kirkon permannolla. Mack oli ollut kaikessa suurena esikuvana.

IV.

Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.

Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on tullut, Rolandsenissa on kuohua.

Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän, Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.

"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.

Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, -- hohhoo, sen aikoi hän maksaa takaisin korkojen kanssa.

"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa", sanoi tyttö.

"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."

Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.

"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä harjoitella?"

"Te saatte sen."

Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:

"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."

Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:

"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."

Hän kumarsi syvään ja poistui.

Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät, Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta. Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle. Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja hänen kainoutensa oli ihastuttava.

Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja, joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt. Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"

Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.

"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.

"Niinkuin _Te_ tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi kysymykseenkään?"

Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha mies keittiöön.

Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:

"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."

Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi: "Niin."

"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän luoksenne."

"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.

"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja piiloutua... mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."

Rolandsen oli nähtävästi aivan hullu.

"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi tyttö.

"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te kihloissa?"

Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi saattamaan häntä hämilleen.

"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän epäili, että tämä oli päissänsä.

Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.

"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."

Silloin hymyili Olga:

"Eihän siinä olisi mitään järkeä."

"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."

Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.

"Elkää nyt -- miksi Te noin?" sanoi Olga sammaltaen.

"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin rakastuisin Teihin."

Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi yhä lattialle.

"Vaatteenne tomuuttuvat nyt", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta.

Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä, hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville, näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon, sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.

Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi aarteineen matkaa.

Tämä tapahtui eilen illalla...

Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt hillitä uteliaisuuttaan.

"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon sinä olet laittanut tukkasi?"

"Leikkautan tukkani aina keväisin", vastaa Rolandsen.

"Minä leikkasin sen viime keväänä. Tänä vuonna minä en enää kelpaa."

"En halua riidellä kanssasi."

"Etkö?"

"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen maasta, niin että koko maailma näkee sinut."

"Eläkä sinä seisoskele siinä tekemässä minusta pilaa."

"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.

"Oletko itse leikannut tukkasi?"

"Olga leikkasi minut."

Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin toitottaa sitä koko maailmalle.

"Olga, sanot sinä?"

"Entä sitten? Hänen isänsä ei osannut leikata."

"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.

Rolandsen tuumiskeli hetkisen.

"Se onkin kenties parasta", vastasi hän.

Silloin huusi neitsyt:

"Mitä sinä sanot?"

"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä. Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden merkkiä?"

"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä tähän kuherteluun Olgan kanssa."

"Onko pappi rikas?" kysyi Rolandsen.

Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas käytännölliseksi ja tuimaksi.

"Rikas? Luulen että hän on rutiköyhä."

Toivo petti Rolandsenin.

"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita. Muutamat liinavaatteet ovat kuin... Mutta hän on mainio pappi. Oletko kuullut hänen saarnaavan?"

"En."

"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo neitsyt van Loos Bergenin murteella.

"Oletko varma, ettei hän ole rikas?"

"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa kauppapuodista."

Maailma synkkeni hetkiseksi Rolandsenin silmissä, ja hän aikoi lähteä.

"Joko sinä lähdet?" kysyi morsian.

"Jo, mitä sinä oikeastaan haluat minusta?"

"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi "herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha luonto sai taas vallan.

"Sanon sinulle erään asian", virkkoi hän, "sinä menet liian pitkälle."

"Hyvä", sanoi Rolandsen.

"Teet minulle veristä vääryyttä."

"No, olkoonpa vaikka niinkin", jatkoi Rolandsen.

"Minä en siedä sitä, minä lopetan meidän välimme."

Rolandsen mietti asiaa. Hän sanoi:

"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen: enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten tahdot."

"Olkoon se sanottu", vastasi morsian kiivaasti.

"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean kirkunasi."

"Minä en kirkunut", väitti morsian vastaan.

"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"

"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana, "mutta miten käy itsesi?"

"Minunko? En tiedä. En enää välitä itsestäni."

"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."

"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.

"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu huonosti, oikein epätasaisesti."

"Voitko lainata minulle kolmesataa taaleria?" kysyi Rolandsen.

"Kolmesataa taaleria?"

"Kuudeksi kuukaudeksi."

"En lainaisi sinulle missään tapauksessa. Meidän välimme ovat loppuneet."

Rolandsen nyökkäsi vain päätänsä ja sanoi; "Olkoon sanottu."

Mutta kun he olivat tulleet pappilan portille, josta Rolandsenin oli kääntyminen kotiinsa, sanoi neitsyt van Loos: "Ikävä kyllä minulla ei ole kolmeasataa taaleria antaa sinulle." Hän ojensi Rolandsenille kätensä ja sanoi: "En voi seistä tässä pitkää aikaa -- näkemiin." Kuljettuaan muutamia askeleita, kääntyi hän ympäri ja kysyi: "Eikö enää puutu nimeä mistään vaatteistasi, jotta saisin ommella sen siihen?"

"Mitäpä sellaisia vaatteita minulla olisi?" vastasi Rolandsen. "En ole saanut uusia vaatteita senjälkeen kuin sain viimeksi."

Neitsyt van Loos lähti, Rolandsen tunsi helpotusta ja ajatteli: "Kunpa tämä olisi viimeinen kerta!"

Portin pylväässä oli ilmoitus ja Rolandsen luki sen; kauppamies Mack kuuluutti siinä murtovarkaudesta: Tiedonannosta maksetaan neljäsataa spesietaaleria. Vieläpä itse varas saisi palkinnon, jos hän vain tuli ilmoittautumaan.

"Neljäsataa spesietaaleria!" ajatteli Rolandsen.

V.

Ei, uuden papin perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Nuorella rouva-raukalla vain oli kaikenlaisia kotona opittuja rikkaan ihmisen tapoja; hänellä piti olla täysi määrä palvelijoita. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ei ollut lapsia, eikä hän koskaan ollut opetellut taloudenhoitoa, sen tähden keksi hänen pieni päänsä niin paljon lapsellisia kujeita. Hän oli pieni ihastuttava kotiristi.

Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven, hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä, nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen. Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.

Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa. Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa lattiata ja kattoa myöten -- lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin, mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen miehensä.

Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli niitä käyttänyt.

Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen, sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin. Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa. Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna, kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö. Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä, hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."

Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.

Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä. Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." -- "Olisipa sangen hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole tilaa." -- "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen suoraan eteensä.

Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen luonteensa oli niin onnellisen kevyt.

Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle seurakuntalaiselle, -- jollei se auttanut, meni hän itse käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään, nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian ystävällinen kalastajapoikia kohtaan -- hänkin sai kirjeen. Pappi kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle -- ja sano, että olen seuraava häntä valppain silmin..."

Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen. Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä -- Mack tarjosi papille apua, jos hän sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies, aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.

"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."

"Oikein ajateltu!" sanoi pappi innoissaan. "Niin on ajateltava! -- kaksikymmentä tynnyriä, onko se huono tulos? Olen niin tyhmä tällaisissa asioissa."

"Niin, kaksi-, kolmetuhatta tynnyriä on parempi."

"Ajatelkaahan, kaksi-, kolmetuhatta!" sanoo rouva.

"Mutta mitä en itse saa pyydystetyksi, ostan muilta", jatkoi Mack. "Eräs ulkosaariston nuottaseurue koki hyvän apajan eilen; minä ostin sen heti. Aijon täyttää kaikki laivani sillillä."

"Teillä on suuri liike", sanoi pappi.

Mack myönsi, että se nyt alkoi käydä suureksi. Oikeastaan oli se vanha perintöliike, sanoi hän, mutta hän oli laajentanut sitä ja ryhtynyt uusiin liikeyrityksiin. Hän teki kaiken lastensa hyväksi.

"Hyvä ihme, miten monta työpajaa ja tehdasta ja puotia Teillä oikeastaan on?" kysyi papinrouva innoissaan.

Mack nauroi ja sanoi:

"Sitä en todellakaan tiedä, arvoisa pastorin rouva. Minun täytyy ensin laskea."

Mutta Mack unohti hetkiseksi surunsa ja huolensa keskustelun aikana, eikä häntä ensinkään loukannut, että hänen liikeasioitaan tiedusteltiin.

"Ah, jospa asuisimme lähellä Teidän suurta leipomoanne Rosengårdissa", sanoi rouva, ajatellen talouttaan. "Me leivomme niin huonoa leipää."

"Onhan nimismiehen talossa leipuri."

"Niin, mutta hänellä ei ole leipää myytävänä."

Pappi sanoi: "Ikävä kyllä hän juo niin paljon. Olen kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta..."

Mack oli hetkisen vaiti. "Niinpä perustan minä leipomon tänne haaraliikkeeni yhteyteen", sanoi hän.

Hän oli kaikkivoipa, hän teki mitä halusi. Vain sana, ja leipomo syntyi heti.

"Ajatelkaahan!" sanoi rouva ihmettelevin silmäyksin.

"Te tulette saamaan leipää, rouva. Sähkötän kohta työväkeä. Kaikki vaatii vain lyhyen ajan, muutamia viikkoja."

Mutta pappi oli vaiti: Mikseivät hänen talousneitsyensä ja hänen palvelijattarensa saattaneet leipoa tarvittaessa leipää? Nyt kallistui leivän hinta.

"Saan kiittää Teitä, että olette antanut minulle luottoa puodissanne", sanoi pappi.

"Niin", sanoi rouvakin yhtyen taas asiaan.

"Sehän oli itsestään selvää", vastasi Mack. "Kaikki, mitä tarvitsette, on käytettävänänne."

"On kuitenkin ihmeellistä, että on kaikessa sellainen valta, kuin Teillä", sanoo rouva.

Mack vastasi: "Eihän minun valtani toki kaikkeen ulotu. Niinpä en esimerkiksi voi saada selville, kuka teki murtovarkauden konttoriini."

"Tuo juttu on todellakin liian omituinen", huudahti pappi. "Te lupaatte varkaalle liian suuren palkinnon, koko omaisuuden, eikä hän vain ilmoittaudu."

Mack pudisti päätänsä.

"Onpa todellakin mitä kummallisinta kiittämättömyyttä, varastaa _Teiltä_", sanoo rouva.

Mack myönsi sen.

"Koska Te sen sanotte, arvoisa papinrouva, -- en ollut sellaista odottanut. Enpä totisesti ollut. En tiedä asettuneeni sellaisiin väleihin paikkakuntalaisten kanssa."

Pappi huomautti: "Asia on niin, että varastetaan siltä, jolla on varastettavaa. Varas tiesi minne hänen oli käännyttävä."

Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack tunsi taas rohkaistuvansa.

Kun otti asian papin tavalla, menetti varkaus paljon loukkaavaa luonnettaan.

"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No", sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin, kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."

Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"

VI.